Onko erityisopetus uusi kansakoulu?

esittäjälleen alhaisen yhteiskunnallisen aseman. 

Erityisopetuksessa olevien osuus koulua käyvistä helsinkiläislapsista on nyt noin 11% ja määrä on viime aikoina noussut noin prosentin vuosivauhtia. Erityisopetuksen tarpeellisuutta ylipäänsä ei ole järkevää kiistää: on erilaisia oppimisvaikeuksia, joista parhaalla mahdollisella tavalla selviämiseen erityisopetusta tarvitaan. Tosiasia kuitenkin on, että erityisopetus saattaa leimata oppilaan koko loppuelämää ja tapauksesta riippuen merkittävästi rajoittaa mahdollisuuksia, joita hänellä muuten voisi olla. Erityisopetuksen nopea kasvu johtuu osittain oppimisvaikeuksien aiempaa tehokkaammasta tunnistamisesta ja määrittelemisestä. Onko mukana kuitenkin myös ammattikunnan sinänsä hyvää tarkoittavaa pyrkimystä osoittaa oma tehtävänsä tärkeäksi? Ovatko normaaliudelle asetetut kriteerit liian tiukat, määräävätkö hetkelliset murrosiän ongelmat ihmisen koko loppuelämän? Onko varmaa, etteivät kansallisuuksiin ja alhaisiin sosiaaliryhmiin kohdistuvat ennakkoluulot vaikuta siihen, ketkä päätyvät erityisopetukseen?

On merkillistä, miten vasemmisto vaikuttaa suhtautuvan erityisopetuksen paisumiseen myönteisesti ja huolettomasti, vaikka vanhasta rinnakkaiskoulujärjestelmästä ei enää olla kaukana. Erona on tällä kertaa se, että vanhempien ja lapsen omalla vapaaehtoisuudella on nyt koulutusuran valinnassa vähemmän merkitystä kuin niillä oli kansakoulun aikaan.

Minulla ei ole tässä esittämiini kysymyksiin vielä valmiita vastauksia. Sikäli kuin pääsen vaalien kautta vaikuttamaan kaupungin koulutuspolitiikkaan, tahdon kuitenkin mieluummin suunnata resursseja opetusryhmien kokojen yleiseen pienentämiseen kuin erityisopetuksen laajentamiseen nykyisestään.

PS. Osallistuivatko erityisoppilaat kohuttuun ja kehuttuun PISA-tutkimukseen? Jos eivät, onko tällä ehkä ollut vaikutusta Suomen menestykseen kansainvälisessä vertailussa?