Onko Suomessa kaksi suojaikärajaa? Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Suomelle lasta suojelleen äidin saamasta tuomiosta

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin langetti 15.12.2016 Suomelle tuomion erään äidin sananvapauden loukkaamisesta: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-169522

Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta seksuaalisesti hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Tuomiosta ei ole kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.

 

Olen aiemmin kirjoittanut tästä tapauksesta lyhyesti toiseen asiaan liittyneessä kirjoituksessani. Kirjoitan nyt seikkaperäisemmin, koska EIT:n tuomiolauselma sisältää olennaisia tietoja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön puutteellisesta tutkimisesta maassamme. Rikos näet saatetaan jättää tutkimatta siksi, että lapsi on alle 4-vuotias. Onko Suomessa siis kaksi suojaikärajaa, suojeleeko laki vain 4-15-vuotiaita? Tuomiolauselmasta ilmenee myös viranomaisten kollektiivinen kilpikonnapuolustus: yhden viranomaisen tehdessä ilmeisen virheen kaikki muut saattavat silti puolustaa sen tekemää päätöstä.  

 

Suomalaiselle pariskunnalle syntyi tytär marraskuussa 2004. Keväällä 2006 äiti havaitsi outoja piirteitä isän käytöksessä lasta kohtaan. Lapsi ei halunnut jäädä kahden isänsä kanssa. Toukokuussa 2006 äiti muutti erilleen miehestä. Tuomiolauselmasta ei käy ilmi mistä ero johtui, mutta on luontevaa otaksua ainakin osasyynä olleen äidin epäily isän asiattomasta käytöksestä lasta kohtaan. Elokuussa 2006 Kouvolan käräjäoikeus antoi isälle oikeuden tavata lasta valvotusti kerran kahdessa viikossa. Kesäkuussa 2007 eli lapsen ollessa noin 2,5-vuotias sama tuomioistuin antoi isälle oikeuden myös valvomattomiin tapaamisiin. Syyskuussa lapselle määrättiin yhteishuoltajuus siten, että hän oli joka toisen viikonlopun isänsä luona.

 

Äidin kertoman mukaan lapsen käytös muuttui voimakkaasti elokuussa 2007 hänen tavattuaan isänsä kolmannen kerran ilman valvontaa. Lapsi puhui rivosti, oli levoton ja ahdistunut, sekä toistuvasti kertoi äidille asioista joita isä oli tehnyt hänelle. Äiti ilmoitti asiasta lastensuojeluviranomaisille, jotka 13 päivän kuluttua äidin ilmoituksesta tekivät rikosilmoituksen Helsingin poliisilaitokselle. Esitutkinta aloitettiin tästä viikon kuluttua, ja kumpaakin vanhempaa kuulusteltiin. 16 päivää rikosilmoituksen jälkeen eli vajaan kuukauden kuluttua äidin tekemästä lastensuojeluilmoituksesta poliisi pyysi virka-apua Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatriselta Osaamiskeskukselta Helsingissä. Tyttö oli tuolloin kahden vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen. Hänet tutkittiin fyysisesti 35 päivää äidin tekemän lastensuojeluilmoituksen jälkeen. Kehollisia merkkejä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei löytynyt, mikä ei ole ihme, koska viikon kuluttua rikoksesta niiden löytäminen olennaisesti vaikeutuu.

 

Osaamiskeskus kieltäytyi haastattelemasta lasta tai ylipäänsä tekemästä hänestä psykologista tutkimusta. Tässä on paras siteerata suoraan EIT:n tuomiolauselmaa, jottei minua epäillä asian vääntämisestä:

 

Lainauksesta käy ilmi kaksi olennaista seikkaa: 1. Osaamiskeskus kieltäytyi tutkimasta asiaa nojautuen omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, 2. Osaamiskeskus esitti lisäperusteena kieltäytymiselleen, että vanhemmat samaan aikaan kiistelivät lapsen huoltajuudesta. Tämä voisi ehkä olla argumentti asian lopullisessa oikeuskäsittelyssä, mutta perusteena psykologisen tutkimuksen tekemisestä kieltäytymiselle se on oudohko. Jos epäillyn syyttömyysolettamus on peruste tutkimatta jättämiselle, mitään rikoksia ei ylipäänsä voida tutkia.

 

Helsingin poliisilaitos lopetti esitutkinnan 15.10.2007 sillä perusteella, ettei merkkejä rikoksesta ollut löytynyt. Neljä päivää tämän jälkeen äiti kertoi lastensuojeluviranomaisille puhelimitse huolestaan, että lapsi oli vaarassa joutua hyväksikäytetyksi isän tapaamisten aikana. Isä sai myöhemmin juttua koskevat asiakirjat haltuunsa, kuten oikein olikin. Hän teki rikosilmoituksen äidin tekemästä kunnianloukkauksesta, josta äiti tuomittiin sakkoihin Helsingin käräjäoikeudessa syyskuussa 2009. Tässäkin kohtaa katson parhaaksi esittää suora lainaus EIT:n tuomiolauselmasta, joka taas puolestaan siteeraa suoraan käräjäoikeuden tuomiolauselmaa. Näillä sanoin käräjäoikeus ojensi äitiä:

 

Näin siis tilanteessa, jossa poliisi ei ollut tavannut lasta eikä lapselle ollut suoritettu psykologista tutkimusta. Äiti valitti tuomiosta hovioikeuteen, joka piti käräjäoikeuden langettaman tuomion voimassa. Maaliskuussa 2010 isä vaati Helsingin käräjäoikeudessa, että lapsi muuttaisi hänen luokseen, ja tammikuussa oikeus määräsikin niin. Kummallakin vanhemmalla säilyi silti yhteishuoltajuus.

 

Äiti valitti Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrisen Osaamiskeskuksen toiminnasta Terveydenhuollon Oikeusturvakeskukselle. Oikeusturvakeskus siirsi asian Etelä-Suomen lääninhallitukselle. Lääninhallitus totesi, ettei lapsen kuulemiselle ole olemassa alaikärajaa, ja kolmen vuoden ikäraja lastenpsykiatrisen haastattelun tekemiselle on vain suositus. Lääninhallitus päätti olla tekemättä asiassa mitään. Tässä on syytä huomata Lääninhallituksen ja Osaamiskeskuksen mielipide-ero ikärajan suhteen:  Lääninhallituksen mukaan suositus kolmen vuoden ikärajasta, Osaamiskeskuksen mukaan ehdoton neljän vuoden ikäraja. Äiti kanteli myös eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei ryhtynyt asiassa mihinkään sillä perusteella, että asian viranomaiskäsittely muilla tahoilla oli vielä kesken. Äiti kanteli myös Poliishallitukseen, joka elokuussa 2012 totesi Helsingin poliisilaitoksen toimineen jutussa asianmukaisesti. Oikeutta äiti sai vasta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta, joka tuomitsi Suomen hänen sananvapautensa rikkomisesta.   

Olen aiemmin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäytöstä tehtävät rikosilmoituksen johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin isompiin lapsiin liittyvät ilmoitukset. Nyt tiedämme mistä tämä johtuu, ja asia on syytä pikaisesti korjata joko uudella ohjeistuksella tai lainsäädännöllä. Ei saa olla niin, että laki ja valtio suojelevat vain 4-15-vuotiaita. Toki tiedon hankkiminen pieneltä lapselta on vaikeampaa kuin varttuneemmalta. Silti on täysin mielivaltaista kokonaan kieltäytyä edes yrittämästä alle nelivuotiaan lapsen tutkimista ja vielä mielivaltaisempaa tällä perusteella syyttää lasta puolustavaa vanhempaa valehtelemisesta. Mikä on totuus? Kun vastakkain ovat kolmivuotiaan lapsen sana ja Helsingin poliisilaitoksen päätös, en ole vakuuttunut siitä, että jälkimmäinen on aina luotettavampi lähde.

Kiinnitän huomiota outoon notkahdukseen tilastoissa, jotka koskevat poliisin tietoon tulleita lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joissa uhrina on alle 5-vuotias lapsi. Vuonna 2015 tapauksia oli 104, 2016 tietoon tuli 98, mutta vuonna 2017 vain 53. Yli 45% pudotus yhdessä vuodessa herättää kysymyksiä. Lähde: Tilastokeskus http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__rpk/statfin_rpk_pxt_005.px/?rxid=963ac19b-0f66-4c1a-b659-92c6816e8a8a

EIT:n tuomio nostaa esiin kaksi muuta merkittävää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnan epäkohtaa. Ensimmäinen on tutkinnan aloittaminen viiveellä, joka olennaisesti haittaa asian selvittämistä. Toinen on oikeuspsykologisen tutkimuksen saama asema ensimmäisenä oikeusasteena, joka saattaa kokonaan pysäyttää enemmän tutkinnan. Myös lapsen muille kuin psykologeille tai psykiatreille puhumat asiat ovat todistusaineistoa. Totta kai niihin on suhtauduttava kriittisesti lapsen iän, mahdollisen johdattelun, väärinymmärrysten yms. vuoksi, mutta on väärin sivuuttaa ne kokonaan. Poliisin on tutkittava lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä samalla tavoin kuin se tutkisi vaikkapa suurta omaisuusrikosta, pyrkien aktiivisesti kartuttamaan todistusaineistoa. On ilmeistä, ettei näin aina tehdä.