Share |

Johannes Remy

Tervetuloa kotisivuilleni!

Sivut saivat alkunsa 2008 ollessani kunnallisvaaleissa sosialidemokraattien ehdokkaana Helsingissä. Sittemmin aktiivinen politikointi on jäi, koska muutin vuonna 2009 pois Suomesta. Olen asunut etupäässä Kanadassa, runsaan vuoden Varsovassa.  

Jatkan bloggaamista Suomen yhteiskunnallisista asioista, koska minulla on niistä sanottavaa. Minua kiinnostavat etenkin kansalaisten ja muiden asukkaiden ihmisoikeudet, oikeusturva, maahanmuutto, etnisten vähemmistöjen asema ja lastensuojelu. Suomella on näissä asioissa huomattavasti parantamisen varaa, mistä tarkemmin alla olevissa blogikirjoituksissani.   

Keskityn näillä sivuilla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jos olet kiinnostunut ammatillisesta toiminnastani historioitsijana, löydät osan julkaisuistani ja tiedot lopuistakin osoitteesta

Muita tietoja minusta:  

57-vuotias aviomies ja kolmen lapsen isä.

Olen Itä-Euroopan historian dosentti Helsingin yliopistossa. Kevätlukukaudella 2019 olen vierailevana professorina New Yorkin Columbia-yliopistossa.


Finland sentenced in the European Court of Human Rights in 2012: pediatrist locked up in a mental hospital under suspicious circumstances

Tiistai 4.6.2019 klo 6:57 - Johannes Remy

In 2012, European Court of Human Rights sentenced Finland for forcing involuntary treatment on a patient on the basis of only one medical doctor’s assessment. This was how the case was broadcasted in short form in Finnish media which bypassed the case’s connection to suspected child sexual abuse. That connection is manifest in the ECHR’s sentence in Case of X v. Finland, 03/07/12 which can be read under this link:


In June 2000, a seven-year girl was taken into public care because of her mother’s mental health problems and was placed in a family support centre. From the ECHR’s sentence, it seems that the mother was found not in good mental health because she suspected that her daughter was being sexually abused. However, the mother still had access to her daughter who regularly visited her. The girl also visited her father. In December 2000 the mother brought the girl to a pediatrist’s practice, suspecting that the girl’s father was sexually abusing her during the visits. According to the mother, the girl had indicated to her mother that she was unwilling to go to her father’s home for the Christmas holidays. The pediatrist found that there were rational grounds for the mother’s suspicion.

            After leaving the pediatrist’s practice, the mother neither took her daughter to the father nor returned her to the support centre which was closed for the holidays. She kept the girl with herself for four months until the authorities found them in April 2001. The mother was later sentenced for child abduction.
            Shortly before the authorities caught the mother, also the pediatrist was arrested as a suspect in deprivation of the girl’s liberty, or of aiding and abetting such deprivation. The crime was suspected to have begun ten days before the mother brought the girl to her practice. The pediatrist’s home and practice were searched, and she remained in custody for one week at that time. The pediatrist denied that she had in any way had an impact on the mother’s actions: she had only provided medical treatment for the girl. She also stated that it had not been shown that the suspicions of sexual abuse were unfounded.
            Even before her trial, the pediatrist unsuccessfully made an application to the Office of the Prosecutor General (valtakunnansyyttäjä, högsta åklagaren), requesting that the public prosecutor be replaced by an impartial one and alleging several irregularities in the performance of his duties. In August 2002 the District Court appointed a public defender to represent the pediatrist against her will. The pediatrist contested the appointment of Ms M.K. in a written representation which the Court of Appeal rejected.
            The trial was held in October 2002. Against the expressed wish of the pediatrist, it was held in camera. The court rejected as irrelevant a request by the pediatrist that the girl, Mr J.R. [not me, I had nothing to do with this case], a police inspector and two lawyers be heard as witnesses regarding the alleged deprivation of liberty and, according to the pediatrist, misinterpretation of the facts by the public prosecutor, which she described as criminal. The pediatrist stated that the witnesses should testify about the background to the offence with which she was charged. The District Court also rejected that request, noting that she had not given any reasons which would have justified hearing the witnesses she proposed.

The court ordered the pediatrist and the girl’s mother to undergo a psychiatric assessment and adjourned the case. Niuvanniemi (mental) Hospital informed the pediatrist that it was ready to receive her in January 2003 for assessment, but she failed to appear there and went into hiding. However, she maintained contact with the court through her new lawyer, chosen by herself. She was finally caught in October 2004 and kept in custody. Because her lawyer wanted to withdraw from the case, the court again appointed for her a new public defender whom she herself did not want and she again unsuccessfully protested against the nomination.

In November 2004 the pediatrist was taken to Vanha Vaasa (mental) Hospital for psychiatric assessment. A doctor at the hospital  found that the pediatrist was suffering from a delusional disorder and had not been criminally responsible at the time of the alleged offence. Dr A.K. also found that the criteria for involuntary confinement were met and that the pediatrist could not be heard at the trial. Her capacity to look after her own interests was diminished by her mental illness, and she was thus in need of a guardian for the criminal proceedings. According to the doctor, the pediatrist had observed indications of sexual abuse which other experts had not been able to detect. In conclusion, Dr A.K. considered that the applicant was paranoid and that she had made accusations against various authorities about continued abuse of office. Moreover, she was in denial of her illness.
The pediatrist questioned the psychiatric assessment’s impartiality and demanded an additional assessment. In this context, she presented a divergent opinion of another doctor. Her demand was not granted. In February 2005, the pediatrist was officially released. However, by the decision of National Forensic Medical Authority, she remained in the hospital undergoing involuntary treatment. She considered that she was not in need of mental health treatment, and wished to obtain a second opinion on her need for treatment. However, at the beginning of February 2005 the hospital refused to allow a Dr M-P.H. to visit her during the ongoing psychiatric assessment. The pediatrist remained in the mental hospital until late January 2006. 


Forensic Psychiatry Board found that the applicant’s capacity to look after her own interests in the criminal proceedings was reduced by her mental illness and that she was therefore in need of a guardian. The pediatrist contested this, arguing that she was well, to no avail: the court appointed a guardian for her. In April 2005, the District Court found the girl’s mother guilty of serious deprivation of the girl’s liberty. The pediatrist was found guilty of aiding and abetting this crime. However, the court did not pass sentence on them as they were not deemed responsible for their actions, due to their mental illness. However, it ordered them to pay damages and legal costs. In the trial, the pediatrist's guardian did not support her demand for hearing eighteen witnesses. Unlike the pediatrist herself, the guardian did not find it necessary to question the psychiatric assessment's conclusions. The guardian announced that she was satisfied with the District Court's decision. 


Because the pediatrist refused to take antipsychotic medicine during her involuntary treatment, it was forcibly administered to her as injections. She was released from the hospital only when two doctors who visited the hospital gave their statements regarding her treatment. One of them was a general practitioner who noted that the pediatrist was lucid and well-orientated. During their conversation he had not observed any signs of psychosis or delusion. This doctor considered that the conditions for involuntary treatment were not met. The other visiting doctor was a psychiatrist who found that

“…the choice of medication for the applicant (37.5 milligrams of Risperdal Consta injected into the muscle every two weeks) seemed excessive, given the patient’s age and state of health. Furthermore, he considered that the involuntary and forced medication fulfilled the constitutive elements of assault. In conclusion, he considered that open-care measures were possible and that the danger posed by the applicant to herself and others had been considerably exaggerated, and accordingly that the criteria for involuntary care were not met.”

            European Court of Human Rights did not sentence Finland for forcing a guardian on the pediatrist or not hearing the eighteen witnesses. This was because the guardian was appointed according to a doctor’s assessment and because the guardian did not find it necessary to hear the witnesses. However, ECHR found that Finland had violated the pediatrist’s rights in that her involuntary treatment was continued for more than six months on the basis of only one doctor’s assessment, and in the forcible administration of medication by injections. The court ordered Finland to pay her a compensation of 18 000 euros.

            The ECHR’s sentence did not create a scandal in Finland. It did not lead to any re-examination of the case, and the pediatrist was not granted a retrial. The girl’s father gained sole custody over her.

Of course, this is an old case. However, it is unlikely that this kind of problems disappear by not being actively ignored. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Child sexual abuse, human rights

Noin joka viides rikosilmoitus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtaa tuomioon

Torstai 16.5.2019 klo 7:43 - Johannes Remy

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ongelmasta keskusteltaessa huomio kiinnitetään useimmiten siitä annettuihin lieviin tuomioihin. Se on toki ongelma, mutta suurempi epäkohta on se, että vain runsas viidennes poliisille ilmoitetuista lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista johtaa tuomioon.
Poliisille ilmoitetut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset (Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä niiden yritykset) ja niistä annetut tuomiot:

                                    Ilmoitetut                Tuomiot

2015 1230 301 24.5%
2016 1242 260 20.9%
2017 1168 263 22.5%


(Lähde: Tilastokeskus, tietoon tulleet rikokset, sekä ensimmäisessä oikeusasteessa langetetut tuomiot.)

Prosenttiluvut ovat suuntaa-antavia, koska rikos usein käsitellään tuomioistuimessa myöhempänä vuotena kuin se on ilmoitettu poliisille. Poliisi päättää ilmoittaako se tapauksesta syyttäjälle, syyttäjä harkitsee nostaako syytteen ja tuomioistuin päättää langettaako se tuomion.
Rangaistusten koventaminenkin on toki tarpeen, mutta suurempi ongelma on, ettei useimmiten mitään rangaistusta tule. Tärkeintä on näiden rikosten tutkimisen tehostaminen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Does Finland have two limits of the age of consent?

Perjantai 10.5.2019 klo 8:23 - Johannes Remy

On December 15, 2016, the European Court of Human Rights found that Finland had violated freedom of speech of a mother who attempted to protect her child from sexual abuse. The sentence can be read here: My blog text is based on the sentence.

Finnish media have not reported this sentence. Finland sentenced the mother for defamation, because she told to authorities about her concern that the father might abuse their somewhat less than three-year old daughter. The mother feared that this might happen during the visits which were based on the father’s contact rights.

The case merits attention, because the ECHR’s sentence indicates the existence of several systemic flaws in the protection of children from child abuse in Finland. Child sexual abuse may be left uninvestigated because the victim is younger than four years of age. The legal age of consent in Finland is sixteen years. Does the administrative practice establish also another, lower age limit? Does the law protect only children between 4 and 15 years of age? Furthermore, once the first civil servants committed a mistake, the whole administrative machinery protected them.

A daughter was born to a Finnish couple in November 2004. In the spring of 2006 the mother observed that the child’s father was behaving strangely with the child and that the child did not want to stay at home alone with her father. She also started to fear for her own and her child’s safety as the father was, in her view, violent. Fearing for her child’s safety, the mother in May 2006 together with the child moved away from the father.

In August 2006 the Kouvola District Court gave an interim decision that the father was to meet his daughter for two hours every other weekend under supervision. In June 2007 the same court gave another interim decision according to which the father had a right to meet with his daughter for 2 to 4 hours at a time without supervision. The child was at that time about two and a half years old. On 4 September 2007 the court gave both parents joint custody of the child. She was to live with her mother and to meet her father every other weekend from Friday to Sunday and during the holidays, unsupervised.

According to the mother, after the third unsupervised visit with the father in August 2007, the daughter’s behaviour changed radically and she was showing strong symptoms. She was using vulgar language and was restless and anxious. The child had told her mother about things that her father did to her. The mother contacted the child welfare authorities in Helsinki reporting her suspicions of sexual abuse. Thirteen days after the mother’s report, the child welfare authorities reported the case to the Helsinki Police Department.  The pre-trial investigation began one week after the welfare authorities’ report that is 20 days after the mother’s initial report to the child welfare authorities. Both parents were questioned. Sixteen days after the child welfare authorities’ report that is 29 days after the mother’s initial report, the Police Department requested assistance from the Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre in Helsinki. The child was then two years and ten months old. 35 days after the mother’s initial report to the authorities, a physiological examination was carried out to determine whether the child showed any signs or symptoms of the alleged abuse, but no such external signs were revealed. This is not surprising, because it is rare to find such signs more than one week after the abuse.

The Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre refused to interview the child or conduct a psychological examination. Here, I find it best to quote the ECHR’s sentence in verbatim, in order not to be suspected of twisting the matter:

“The Centre replied that children under three years old could not be interviewed within the forensic-psychological interview framework as it was not possible to obtain reliable information on possible sexual abuse from children under three years of age, especially in situations involving custody disputes. Such interviews became effective only in respect of children aged four years or more.”
The above quotation reveals two relevant matters: 1. The Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre refused to investigate the matter referring to its own rule, according to which children less than four years of age are not examined; 2. the Centre presented the ongoing custody dispute as an additional argument to back its refusal. This might perhaps be an argument in the final proceedings at a court of law, but as an argument for refusal to investigate a crime, it is strange. Of course, the suspect is not guilty until found guilty, but if this is a valid cause not to investigate a crime, then no crimes can ever be investigated.

The Helsinki Police Department closed the pre-trial investigation on 15 October 2007 as it found no appearance of any crime. Four days after that, the mother in a telephone conversation expressed to a social worker her fear that her child continued to be at risk of being subjected to sexual abuse when meeting her father and insisted on another investigation. She was concerned that the pre-trial investigation by the police had not been complete.

As a concerned party, the suspected father later gained access to all documents of the case, including the social worker’s notes of this telephone conversation. He filed a report for defamation against the mother. In September 2009 the Helsinki District Court convicted the mother of defamation and sentenced her to pay a fine of 630 euros. She was ordered to pay the father 1,000 euros in non‑pecuniary compensation and his costs and expenses. Again, I quote verbatim the District Court’s sentence:

“When assessing whether one is guilty of defamation, it is irrelevant that the act has been committed by pursuing an earlier report to child welfare authorities and that it has been made to a public official who is bound by confidentiality. Even in a child welfare report one must not give untruthful and smearing information or insinuations about others. M.P. must have understood that the insinuation was of such a kind that in any event it would come to the knowledge of [the child’s father] and that its content, being almost of the worst kind, was bound to cause him suffering.”
This when the police had never seen the child, no psychological examination of the child had been conducted, and the authorities had merely ignored the information provided by the mother. She appealed against the judgment of the District Court to the Helsinki Appeal Court (Hovioikeus) which however upheld the Disctrict Court’s sentence.

In March 2010 the father of the child requested the Helsinki District Court to order that the child live with him, and in January 2011 the court ordered that the child was to live with her father in Kouvola. To be sure, the mother retained a shared custody of the child.

 In February 2008 the mother lodged a complaint with the National Authority for Medico-legal Affairs (Terveydenhuollon oikeusturvakeskus) about the fact that the child had not been heard at all during the pre-trial investigation in autumn 2007. The case was transferred ex officio to the regional State Provincial Office (lääninhallitus). In November 2008 the regional State Provincial Office found that there was no minimum age for hearing a child and that the three-year age‑limit for child psychiatric interviews was only a recommendation. Here, noteworthy is the difference between the Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre and the State Provincial Office: the first relied on an unconditional rule not to investigate children younger than four years, while the latter spoke about a recommendation regarding children younger than three years. The Provincial Office decided to take no action in the case.
In February 2008 the mother also lodged a complaint with the Parliamentary Ombudsman, asking him to investigate why the police did not hear her child during the pre-trial investigation. In April 2008 the Parliamentary Ombudsman decided not to take any measures. He found that he did not have competence to give orders to the police concerning the investigation of the matter as he could not examine the actions of private individuals.
The mother also asked the Ministry of the Interior to investigate whether the decision not to hear the child was acceptable. The Ministry of the Interior transferred the matter to the National Police Board. In August 2012 the National Police Board found that police conduct in the matter had been appropriate. The police had conducted an adequate pre-trial investigation without leaving any issues unclarified.
The mother did not gain any justice in Finland, and only some at the European Court of Human Rights. The ECHR found that Finland had violated her freedom of speech and obligated the state to pay her a monetary compensation. However, to this day Finland has not overturned her criminal conviction, Finnish mass media has not deemed the case worth reporting, to say nothing of making the relevant civil servants to face their responsibility.
In Finland, the reported cases of sexual abuse of small children under five years of age lead to conviction substantially more seldom than reported abuse of older children. The ECHR’s sentence reveals one of the main causes for this phenomenon: the arbitrary rule not to conduct psychological investigation of small children. This flaw must be urgently corrected either by legislation, or new administrative guidelines. It is impermissible that the government protects from crime only children aged 4 to 15. To be sure, it indeed is more difficult to gain information from a very young child than a bigger one. Nevertheless, it is arbitrary to altogether refuse to examine children younger than four, and even more arbitrary to charge the protecting parent of defamation on that basis. What is the truth? When there is a three-year old’s word against the Helsinki Police Department’s word, I am not convinced that the latter is always more trustworthy.
I call attention to a strange slump in the Finnish statistics of the reported cases of sexual abuse of victims younger than five. In 2015, 105 cases were reported to police; in 2016, 98 cases, but in 2017, only 53. A drop of more than 45% in one year evokes questions: are some of the reported cases not registered? Source: Statistics Finland
The ECHR sentence brings to light two additional relevant flaws in the investigation of child sexual abuse in Finland. First, the investigation often begins with a considerable delay which substantially obstructs it. Second is the unofficial but very real status of the forensic psychological examination as the court of first instance which may stop consideration of all other evidence. What a child speaks to her or his parents or other non-specialists is evidence, too. Of course, it must be carefully and rationally examined, taking into account the child’s age, possible manipulation, misunderstandings, etc. However, it is inappropriate to altogether ignore this evidence. Police should investigate child sexual abuse like it investigates a serious crime against property, actively striving to gain additional evidence. It is manifest that this is not always how child sexual abuse is investigated in Finland.
Since about a decade, I am blogging in Finnish about the insufficient protection of children from sexual abuse in Finland. I have now decided to write also in English. This is because the denial of this problem in Finland is so strong that there may be more hope of awaking my dear country of origin from abroad. My blog has many readers, but so far, it does not evoke activism. If my text and the ECHR’s sentence convinced you and if you find the cause important, please share.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: child sexual abuse, European Court of Human Rights

Mitäs minä sanoin lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kokonaisarvioinnista?

Lauantai 27.4.2019 klo 7:11 - Johannes Remy

Kaksi äskettäistä rikostuomiota vahvistavat viimeisimmässä blogikirjoituksessani esittämäni kritiikin lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia koskevia lakeja kohtaan. Lakien julkilausuttu tarkoitus on langettaa kovennettu tuomio törkeästä rikoksesta aina aikuisen oltua yhdynnässä lapsen kanssa tai raiskattua alle 18-vuotiaan, mutta käytännössä niiden sanamuoto mitätöi tämän tavoitteen. Jotta tällaiset teot olisivat törkeitä niiden on näet lakitekstin mukaan oltava myös “kokonaisuutena arvostellen” törkeitä. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan lain perusteluosassa mainitaan aikuisen ja lapsen seurustelusuhde törkeyden poistavana seikkana.

Oulun käräjäoikeus tuomitsi 26.3. 2019 Abdullhadi Barhumin kahden vuoden ja kuuden kuukauden ehdottomaan vankeuteen 14-vuotiaan tytön raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä: Käräjäoikeus määritteli törkeäksi vain lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, mutta ei raiskausta. Oikeuden mukaan raiskaus ei ollut törkeä, koska tytölle ei aiheutettu vakavaa ruumiinvammaa tai mielenterveyden häiriötä, tekoa ei tehty erityisen raa’alla tai julmalla tavalla, siinä ei käytetty asetta, siihen ei liittynyt vapaudenriistoa eikä se ajoittunut pitkälle aikavälille.

Raiskaukseen ei siis liittynyt vapaudenriistoa. Hmm.

Toisessa tapauksessa lähihoitaja raiskasi työpaikallaan palvelukeskuksessa kesätöissä olleen 17-vuotiaan lievästi kehitysvammaisen tytön: Helsingin käräjäoikeus tuomitsi uhriaan 30 vuotta vanhemman miehen yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Oikeuden mielestä raiskaus ei ollut törkeä, koska se tehtiin sormella, väkivalta oli vähäistä ja tapahtuma kesti lyhyen ajan. Tässä tapauksessa jää ihmetyttämään se, ettei tuomiota langetettu myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka tekijä oli uhrin työhön opastajana.

Toinen asia jota jään ihmettelemään on se, miksi säädetään lakeja jotka eivät täytä niiden julkilausuttua tarkoitusta. Epäkohta voidaan poistaa ja laki saattaa vastaamaan julkista tarkoitustaan poistamalla laista sanat “ja teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä”. Tosin niin voidaan tehdä vain jos niin halutaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Seksuaalirikokset, Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Raiskaus, Lainvalmistelu

Oikeusministeriön varjolainsäädäntö mitätöi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamisen

Tiistai 19.2.2019 klo 9:21 - Johannes Remy

Oikeusministeriön virkamiehillä on ikävä tapa piilottaa pitkiin hallituksen esityksiin merkityksellisiä lauseita, jotka olennaisesti vesittävät sen, mitä esityksellä tavoitellaan. Näin on valitettavasti ainakin osittain käymässä myös nyt eduskunnassa käsiteltävänä olevalle lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamiselle.
Tällä tavoin on aiemmin järjestelty lailliseksi seksuaalirikollisen palkkaaminen lapsityöhön, mitä ei moni tiedä. Olen kirjoittanut asiasta tämän linkin alta löytyvässä blogikirjoituksessani
Nyt kirjoitan siitä, miten merkityksellisillä lauseilla on torjuttu aiempia yrityksiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamiseksi ja miten sama torjunta jatkuu. 
Vuonna 2011 säädettiin laki, jolla pyrittiin siihen, että sukupuoliyhteys lapsen kanssa katsottaisiin aina törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Rikoslain 20 luvun 7 §:ssä lukee:
“1)Jos tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman…lapsen kanssa taikka
2) lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä
a) kohteena on lapsi, jolle rikos iän tai kehitystason vuoksion omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa,
b) rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai
c) rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä riippuvaisen aseman vuoksi,
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”  
Lakiteksti vaikuttaa ensi näkemältä oudolta. Sukupuoliyhteyden sisältävä teko on siis törkeä jos se on myös kokonaisuutena ottaen törkeä. Minkälainen on sitten teko, joka sisältää sukupuoliyhteyden lapsen kanssa mutta ei ole kokonaisuutena ottaen törkeä? Ensimmäisenä tulevat mieleen nuorten keskinäiset seurustelusuhteet, mutta kysymys ei olekaan vain niistä: myös lapsen ja aikuisen seurustelusuhde voi olla lieventävä asianhaara, joka tuolloisen hallituksen esityksen perusteluosan (Hallituksen esitys 282/2010, s. 102) mukaan poistaa törkeyden lapsen kanssa harjoitettavasta sukupuoliyhteydestä tai erityisen nöyryyttävällä tavalla tehdystä rikoksesta (lihavoimani kohta):
“7 §. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin tekotapana se, että tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa kuusitoista mutta ei kahdeksantoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa. Samalla momentti selvyyden vuoksi jaettaisiin kohtiin ja alakohtiin, jolloin sukupuoliyhteyttä koskeva tekotapa mainittaisiin 1 kohdassa. Momentin uuden 1 kohdan mukaan tekijä siis syyllistyisi siinä tarkoitetussa tapauksessa törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, jos rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvostelu ja sen lopputulos olisivat näissäkin tapauksissa riippuvaisia tapauskohtaisista tekoon, tekijään ja teon kohteeseen liittyvistä seikoista. Kokonaisarviointiin voivat vaikuttaa esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon asemesta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde, jonka osalta 7 a §:n rajoitussäännöksessä säädetyt edellytykset eivät kuitenkaan täyty.”

Mitä sitten sanotaan tuossa 7a §:ssa:

“Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7§:n momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”.  
Hallituksen esityksen perusteluosassa ei siis tarkoiteta tätä, vaan toisenlaista seurustelusuhdetta: sellaista, joka joko loukkaa lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä sekä henkisessä kypsyydessä on suuri ero. Tällaisen seurustelun vuoksi yhdyntä lapsen kanssa voidaankin katsoa vain lievemmäksi, perusmuotoiseksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, jonka vähimmäisrangaistus on vuoden vankeuden sijasta neljä kuukautta.
Näin heikosti muotoillulla lailla ja etenkin sen perusteluosalla jota lakitekstin lisäksi käytetään tuomioistuimissa oikeuslähteenä voi olla rajuja seurauksia: muistakaamme, että suurin osa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista oikeudenkäynneistä käydään suljetuin ovin.
Valitettavasti vuonna 2010 tehty “virhe” toistettiin 2014, kun raiskaus säädettiin törkeäksi uhrin ollessa alle 18-vuotias. Hallituksen esitystekstin perusteluosaan kirjoitettiin kohta, joka ainakin joissakin tapauksissa voi mitätöidä lain tavoitteen. Rikoslaki 2§:
“Jos raiskauksessa
3) kohteena on kahdeksaatoista vuotta nuorempi lapsi,…  
ja raiskaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”
Tuolloisessa Hallituksen esityksessä (216/2013, s. 42) täsmennetään kyseistä lainkohtaa seuraavasti:
“Uuden kvalifiointiperusteen soveltaminen edellyttäisi, että teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvioinnissa voidaan ottaa huomioon teko-olosuhteisiin, rikoksentekijään ja uhriin liittyviä seikkoja”.

Hämärää, mutta uhrin ja rikoksentekijän seurustelua ei sentään mainita.

Käytännössä suurin osa alle 18-vuotiaiden uhrien raiskauksista on ainakin poliisissa katsottu perusmuotoisiksi, ei törkeiksi raiskauksiksi jopa uhrin ollessa alle 15-vuotias. Tämä selviää nyt eduskunnan käsiteltävänä olevasta hallituksen esityksestä (212/2018), jonka julkilausuttuna tarkoituksena on koventaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten enimmäisrangaistuksia. Esityksen sivulla 16 kerrotaan nykytilanteesta:
“Poliisin tietoon vuonna 2017 tuli 135 alle 15-vuotiaisiin kohdistunutta epäiltyä raiskausrikosta. 15—17-vuotiaisiin kohdistuneita tekoja oli 271. Alle 15-vuotiaisiin kohdistuneista teoista törkeitä raiskauksia oli 40 ja 15—17-vuotiaisiin kohdistuneista 52”.
Vuosina 2010 ja 2014 tehdyillä omituisuuksilla on kerrannaisvaikutuksia nykyiseen hallituksen esitykseen, jonka perusteluosassa avoimesti hyväksytään se, ettei sukupuoliyhteyden sisältävä teko olekaan automaattisesti törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö eikä alle 18-vuotiaan raiskaaminen automaattisesti ole törkeä raiskaus. Aiemmin säädettyyn viitataan ja se jää edelleen voimaan, joten vahingosta ei ole kyse (lihavointi minun):
”Esityksessä ehdotetaan, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus korotetaan neljästä vuodesta kuuteen vuoteen vankeutta. Tällöin voitaisiin arvioida nykyistä ankarammin törkeimpiä mainitun rikoksen piirin kuuluvia tekoja, jotka eivät esimerkiksi rikoslain 20 luvun 7 §:n edellyttämän kokonaisarvostelun perusteella täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. Tällaisten tekojen piiriin voi kuulua nimenomaan sukupuoliyhteyden sisältäviä tekoja” (HE 212/2018, s. 26).
”Aikaisempaa laajempi rangaistusasteikko mahdollistaa sen, että erilaiset tekotavat ja niistä langetettavat rangaistukset voidaan aikaisempaa paremmin suhteuttaa tekojen vakavuuteen. Rangaistusasteikon muutoksen myötä on mahdollista arvioida nykyistä ankarammin esimerkiksi törkeimpiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön piirin kuuluvia tekoja, jotka kuitenkaan eivät esimerkiksi rikoslain 20 luvun 7 §:n edellyttämän kokonaisarvostelun perusteella täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. Näiden tekojen piiriin voidaan HE 212/2018 vp 40 ajatella kuuluvan nimenomaan sukupuoliyhteyden käsittäviä tekoja. Sukupuoliyhteys tekotapana ei kuitenkaan itsessään merkitse, että rangaistus olisi mitattava asteikon ankarimmasta päästä. Tarkoituksena ei ole muuttaa esimerkiksi sitä lähtökohtaa, jonka mukaan sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan arvioida verrattain lievästi”. (HE 212/2018, s. 39-40).
Rajoitussäännös ei aivan sovellu eli joko lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta on loukattu tai osapuolten kehityksessä on huomattava ero. On sinänsä hyvä, että nyt puhutaan nuorten välisistä suhteista, mutta käytännön merkitystä tällä ei ole, koska tuomari voi halutessaan viitata alkuperäiseen vuoden 2010 hallituksen esitykseen, jossa puhutaan vain yleisesti seurustelusuhteesta. Lisäksi nuorten välinen suhde jossa osapuolten kehitystasossa on huomattava ero ei sekään ole mikään hyvä asia. Jatkakaamme:
Sukupuoliyhteyden lisäksi kysymykseen voisi tulla myös pitkäaikainen koskettelu taikka sellainen lievä pakottaminen tai painostaminen, joka ei itsessään täytä raiskauksen tai seksuaaliseen tekoon pakottamisen tunnusmerkistöä”. (HE 212/2018, s. 40).
Eli kun lapsen pakottaminen on vain lievää, teko ei ole törkeä. Olisiko oikein jos oikeusministeriön virkamiehiä lievästi pakotettaisiin kertomaan, miksi he kirjoittelevat tällaista? Ehkä ei.
Pakottaminen sukupuoliyhteyteen on poistettu laista siksi, että kaikkia kyseisiä tekoja pidetään nykyään raiskauksina. Hallituksen esitys salakuljettaa sen uudestaan oikeuskäytäntöön, tosin nyt vain silloin kun se kohdistuu lapseen. 
Aiempien omituisuuksien kerrannaisvaikutukset ulottuvat nykyisen esityksen olennaisimpaan uudistukseen, uuteen rikosnimekkeeseen “Törkeä lapsenraiskaus”, joka perustuisi kokonaan nyt olemassa oleviin rikoksiin “Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö” ja “Törkeä raiskaus” silloin kun yksi ja sama teko täyttäisi molempien rikosten tunnusmerkit. Tämä on hyvä uudistus, koska se nostaa uuden rikoksen vähimmäisrangaistusta neljään vuoteen, kun näistä rikoksista annettava vähimmäismääräinen yhdistelmärangaistus on nyt noin 2 vuotta 4 kuukautta. Esityksessä sanotaankin, että uudistuksen on tarkoitus on koventaa lapsen raiskaamisesta annettavia tuomioita.  Nykyisessä esityksessä viitataan kuitenkin aiempien lakien porsaanreikään ja hyväksytään se, että sukupuoliyhteys lapsen kanssa ei välttämättä ole törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö eikä lapsen raiskaaminen välttämättä ole törkeä raiskaus (lihavointi minun):
”Törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä ei ole tarkoitus soveltaa niissä tilanteissa, joissa raiskaus- ja hyväksikäyttörikos yhtyvät, mutta törkeän tekomuodon tunnusmerkistö täyttyy vain toisen rikoksen osalta. Tällöin tekijä tuomitaan nykyisen käytännön mukaisesti erikseen kahdesta eri rikoksesta, esimerkiksi raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”. (HE 212/2018, s. 40).
Tämä on erittäin ongelmallista silloin kun aikuisen seurustelusuhdetta lapsen kanssa voidaan pitää törkeyden poistavana seikkana. Mutta se saattaa kenties olla tarkoituskin (lihavointi minun):
”Soveltaminen edellyttäisi, että teko täyttäisi rikosvastuun yleiset edellytykset kummankin säännöksessä viitatun rikoksen osalta. Jos esimerkiksi 2 §:ssä tai 7 §:ssä tarkoitettuun rikokseen soveltuu jokin anteeksianto- tai oikeuttamisperuste, ei myöskään törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä voida soveltaa” (HE 212/2018, s. 41).
Näin päädytään tilanteisiin, joissa lapsi on kiistatta raiskattu mutta tuomiota ei anneta törkeästä lapsenraiskauksesta (lihavointi minun):
Syytesidonnaisuuden ja vaihtoehtoisten syytteiden osalta voidaan vielä todeta, että jos rangaistusta on vaadittu törkeästä lapsenraiskauksesta, voidaan vastaaja vaihtoehtoisesti tuomita rangaistukseen muun muassa törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai törkeästä raiskauksesta taikka näiden lievemmistä tekomuodoista” (HE 212/2018, s. 42).
Sovellettaessa niin sanottua kokonaisarviointia siten, että teon törkeys katoaa, päädytäänkin yhden vuoden tuomioon raiskauksesta ja neljän kuukauden tuomioon lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, josta yhdistelmärangaistuksena tulee noin 13,5 kuukautta vankeutta. Näin lyhyt vankeusrangaistus suoritetaan ehdollisena. Samalla julkisuudessa väitetään, että lapsen raiskaamisesta saa nyt vähintään neljä vuotta ehdotonta vankeutta.  
Uskon suurimman osan kansanedustajista olevan tässä asiassa hyvää tarkoittavia. Se että huonoja esityksiä hyväksytään perusteluosaan piilotettuine omituisuuksineen ei johdu siitä, etteivät lainsäätäjämme haluaisi suojella lapsia vaan siitä, etteivät he aavista esitystekstiin piilotettua kavaluutta . Ehdotan kuitenkin harkittavaksi, pitäisikö oikeusministerön virkamiesten mahdolliset vierailut päiväkodeissa kieltää.  
Jos rangaistuksia oikeasti halutaan koventaa siihen on olemassa yksinkertainen keino: laista poistetaan sanat "ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä". Mitään ei tarvitse lisätä, koska nuorten välisiä suhteita koskeva poikkeus on lakiin jo kirjoitettu. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lainsäädäntö

Onko Suomessa kaksi suojaikärajaa? Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Suomelle lasta suojelleen äidin saamasta tuomiosta

Maanantai 14.1.2019 klo 4:00 - Johannes Remy

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin langetti 15.12.2016 Suomelle tuomion erään äidin sananvapauden loukkaamisesta:
Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta seksuaalisesti hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Tuomiosta ei ole kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.
Olen aiemmin kirjoittanut tästä tapauksesta lyhyesti toiseen asiaan liittyneessä kirjoituksessani. Kirjoitan nyt seikkaperäisemmin, koska EIT:n tuomiolauselma sisältää olennaisia tietoja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön puutteellisesta tutkimisesta maassamme. Rikos näet saatetaan jättää tutkimatta siksi, että lapsi on alle 4-vuotias. Onko Suomessa siis kaksi suojaikärajaa, suojeleeko laki vain 4-15-vuotiaita? Tuomiolauselmasta ilmenee myös viranomaisten kollektiivinen kilpikonnapuolustus: yhden viranomaisen tehdessä ilmeisen virheen kaikki muut saattavat silti puolustaa sen tekemää päätöstä.  
Suomalaiselle pariskunnalle syntyi tytär marraskuussa 2004. Keväällä 2006 äiti havaitsi outoja piirteitä isän käytöksessä lasta kohtaan. Lapsi ei halunnut jäädä kahden isänsä kanssa. Toukokuussa 2006 äiti muutti erilleen miehestä. Tuomiolauselmasta ei käy ilmi mistä ero johtui, mutta on luontevaa otaksua ainakin osasyynä olleen äidin epäily isän asiattomasta käytöksestä lasta kohtaan. Elokuussa 2006 Kouvolan käräjäoikeus antoi isälle oikeuden tavata lasta valvotusti kerran kahdessa viikossa. Kesäkuussa 2007 eli lapsen ollessa noin 2,5-vuotias sama tuomioistuin antoi isälle oikeuden myös valvomattomiin tapaamisiin. Syyskuussa lapselle määrättiin yhteishuoltajuus siten, että hän oli joka toisen viikonlopun isänsä luona.
Äidin kertoman mukaan lapsen käytös muuttui voimakkaasti elokuussa 2007 hänen tavattuaan isänsä kolmannen kerran ilman valvontaa. Lapsi puhui rivosti, oli levoton ja ahdistunut, sekä toistuvasti kertoi äidille asioista joita isä oli tehnyt hänelle. Äiti ilmoitti asiasta lastensuojeluviranomaisille, jotka 13 päivän kuluttua äidin ilmoituksesta tekivät rikosilmoituksen Helsingin poliisilaitokselle. Esitutkinta aloitettiin tästä viikon kuluttua, ja kumpaakin vanhempaa kuulusteltiin. 16 päivää rikosilmoituksen jälkeen eli vajaan kuukauden kuluttua äidin tekemästä lastensuojeluilmoituksesta poliisi pyysi virka-apua Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatriselta Osaamiskeskukselta Helsingissä. Tyttö oli tuolloin kahden vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen. Hänet tutkittiin fyysisesti 35 päivää äidin tekemän lastensuojeluilmoituksen jälkeen. Kehollisia merkkejä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei löytynyt, mikä ei ole ihme, koska viikon kuluttua rikoksesta niiden löytäminen olennaisesti vaikeutuu.
Osaamiskeskus kieltäytyi haastattelemasta lasta tai ylipäänsä tekemästä hänestä psykologista tutkimusta. Tässä on paras siteerata suoraan EIT:n tuomiolauselmaa, jottei minua epäillä asian vääntämisestä:
The Centre replied that children under three years old could not be interviewed within the forensic-psychological interview framework as it was not possible to obtain reliable information on possible sexual abuse from children under three years of age, especially in situations involving custody disputes. Such interviews became effective only in respect of children aged four years or more.
Lainauksesta käy ilmi kaksi olennaista seikkaa: 1. Osaamiskeskus kieltäytyi tutkimasta asiaa nojautuen omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, 2. Osaamiskeskus esitti lisäperusteena kieltäytymiselleen, että vanhemmat samaan aikaan kiistelivät lapsen huoltajuudesta. Tämä voisi ehkä olla argumentti asian lopullisessa oikeuskäsittelyssä, mutta perusteena psykologisen tutkimuksen tekemisestä kieltäytymiselle se on oudohko. Jos epäillyn syyttömyysolettamus on peruste tutkimatta jättämiselle, mitään rikoksia ei ylipäänsä voida tutkia.
Helsingin poliisilaitos lopetti esitutkinnan 15.10.2007 sillä perusteella, ettei merkkejä rikoksesta ollut löytynyt. Neljä päivää tämän jälkeen äiti kertoi lastensuojeluviranomaisille puhelimitse huolestaan, että lapsi oli vaarassa joutua hyväksikäytetyksi isän tapaamisten aikana. Isä sai myöhemmin juttua koskevat asiakirjat haltuunsa, kuten oikein olikin. Hän teki rikosilmoituksen äidin tekemästä kunnianloukkauksesta, josta äiti tuomittiin sakkoihin Helsingin käräjäoikeudessa syyskuussa 2009. Tässäkin kohtaa katson parhaaksi esittää suora lainaus EIT:n tuomiolauselmasta, joka taas puolestaan siteeraa suoraan käräjäoikeuden tuomiolauselmaa. Näillä sanoin käräjäoikeus ojensi äitiä:
When assessing whether one is guilty of defamation, it is irrelevant that the act has been committed by pursuing an earlier report to child welfare authorities and that it has been made to a public official who is bound by confidentiality. Even in a child welfare report one must not give untruthful and smearing information or insinuations about others. M.P. must have understood that the insinuation was of such a kind that in any event it would come to the knowledge of [the child’s father] and that its content, being almost of the worst kind, was bound to cause him suffering.
Näin siis tilanteessa, jossa poliisi ei ollut tavannut lasta eikä lapselle ollut suoritettu psykologista tutkimusta. Äiti valitti tuomiosta hovioikeuteen, joka piti käräjäoikeuden langettaman tuomion voimassa. Maaliskuussa 2010 isä vaati Helsingin käräjäoikeudessa, että lapsi muuttaisi hänen luokseen, ja tammikuussa oikeus määräsikin niin. Kummallakin vanhemmalla säilyi silti yhteishuoltajuus.
Äiti valitti Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrisen Osaamiskeskuksen toiminnasta Terveydenhuollon Oikeusturvakeskukselle. Oikeusturvakeskus siirsi asian Etelä-Suomen lääninhallitukselle. Lääninhallitus totesi, ettei lapsen kuulemiselle ole olemassa alaikärajaa, ja kolmen vuoden ikäraja lastenpsykiatrisen haastattelun tekemiselle on vain suositus. Lääninhallitus päätti olla tekemättä asiassa mitään. Tässä on syytä huomata Lääninhallituksen ja Osaamiskeskuksen mielipide-ero ikärajan suhteen:  Lääninhallituksen mukaan suositus kolmen vuoden ikärajasta, Osaamiskeskuksen mukaan ehdoton neljän vuoden ikäraja. Äiti kanteli myös eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei ryhtynyt asiassa mihinkään sillä perusteella, että asian viranomaiskäsittely muilla tahoilla oli vielä kesken. Äiti kanteli myös Poliishallitukseen, joka elokuussa 2012 totesi Helsingin poliisilaitoksen toimineen jutussa asianmukaisesti. Oikeutta äiti sai vasta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta, joka tuomitsi Suomen hänen sananvapautensa rikkomisesta.   


Olen aiemmin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäytöstä tehtävät rikosilmoituksen johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin isompiin lapsiin liittyvät ilmoitukset. Nyt tiedämme mistä tämä johtuu, ja asia on syytä pikaisesti korjata joko uudella ohjeistuksella tai lainsäädännöllä. Ei saa olla niin, että laki ja valtio suojelevat vain 4-15-vuotiaita. Toki tiedon hankkiminen pieneltä lapselta on vaikeampaa kuin varttuneemmalta. Silti on täysin mielivaltaista kokonaan kieltäytyä edes yrittämästä alle nelivuotiaan lapsen tutkimista ja vielä mielivaltaisempaa tällä perusteella syyttää lasta puolustavaa vanhempaa valehtelemisesta. Mikä on totuus? Kun vastakkain ovat kolmivuotiaan lapsen sana ja Helsingin poliisilaitoksen päätös, en ole vakuuttunut siitä, että jälkimmäinen on aina luotettavampi lähde.
Kiinnitän huomiota outoon notkahdukseen tilastoissa, jotka koskevat poliisin tietoon tulleita lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joissa uhrina on alle 5-vuotias lapsi. Vuonna 2015 tapauksia oli 104, 2016 tietoon tuli 98, mutta vuonna 2017 vain 53. Yli 45% pudotus yhdessä vuodessa herättää kysymyksiä. Lähde: Tilastokeskus
EIT:n tuomio nostaa esiin kaksi muuta merkittävää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnan epäkohtaa. Ensimmäinen on tutkinnan aloittaminen viiveellä, joka olennaisesti haittaa asian selvittämistä. Toinen on oikeuspsykologisen tutkimuksen saama asema ensimmäisenä oikeusasteena, joka saattaa kokonaan pysäyttää enemmän tutkinnan. Myös lapsen muille kuin psykologeille tai psykiatreille puhumat asiat ovat todistusaineistoa. Totta kai niihin on suhtauduttava kriittisesti lapsen iän, mahdollisen johdattelun, väärinymmärrysten yms. vuoksi, mutta on väärin sivuuttaa ne kokonaan. Poliisin on tutkittava lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä samalla tavoin kuin se tutkisi vaikkapa suurta omaisuusrikosta, pyrkien aktiivisesti kartuttamaan todistusaineistoa. On ilmeistä, ettei näin aina tehdä.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Turun puukkomurhien johdosta

Maanantai 21.8.2017 klo 19:40 - Johannes Remy

Suomea on laajasti järkyttänyt Turussa tapahtunut sarjapuukotus, jonka uhreina kuoli kaksi ihmistä. Tekijä on Suomeen turvapaikanhakijana tullut Abderrahman Mechkah, 18. Vaikka kaikki ei olekaan vielä selvillä, tekoon näyttävät vaikuttaneen sekä tekijän mielenterveysongelmat että ääri-islamismi. Nämä kaksi vaikutinta eivät suinkaan sulje toisiaan pois.

Väkivaltainen islamismi on demokratian vastainen poliittinen liike ja aate, joten sitä on vastustettava. Kuinka vaarallista se on? Kohdalle sattuville yksilöille, kuten nyt henkensä menettäneille kahdelle viattomalle uhrille se on kohtalokkaan vaarallista. Poliisin ja oikeuslaitoksen on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan estämään vastaavien iskujen toistumista tulevaisuudessa. Tässä tuskin kuitenkaan päästään täydelliseen tulokseen, ja islamistisia väkivaltaisuuksia on odotettavissa myös jatkossa. Toisin kuin kotimainen fasismi, ääri-islamismi ei kuitenkaan kohtaa minkäänlaista sympatiaa poliisissamme ja oikeuslaitoksessamme. Luotan siihen, että järjestelmämme tekee kaiken voitavansa taistelussa tätä vihollista vastaan. Ääri-islamistit käyvät Euroopassa toivotonta taistelua, sillä he eivät todella kykene horjuttamaan demokratiaa. Pelottelu esimerkiksi Ruotsin käynnissä olevasta islamisoitumisesta olisi pelkästään säälittävää elleivät hälyttävän monet ottaisi sitä todesta.


ISIS:n tai al-Qaidan johtajat tai aktivistit eivät ole henkilöitä, joiden kanssa voi neuvotella ja päästä sopuun. Valtion väkivaltakoneistoa siis tarvitaan niiden aiheuttaman vaaran minimoimiseksi. Olisi kuitenkin suuri virhe tuomita koko Suomessa asuva tai vastaisuudessa tänne pyrkivä muslimiväestö ääri-islamistien kannattajina. Olen elämässäni ollut hyvin paljon tekemisissä muslimien kanssa. Nuoruudessani matkustin paljon Pohjois-Afrikan ja Sahelin maissa. Erään elämäni parhaista olutilloista istuin Senegalissa satunnaisesti tapaamani muslimidervissin kanssa. Puhuimme Jumalasta. Sittemmin Kanadassa muslimit tulivat tutuiksi työtovereina ja naapureina. 

Kuten kristinuskoakin, myös islamia on monenlaista yksilön, uskontokunnan ja valtion tasolla. Uskonnollisuus saa aikaan sekä hyvää, kuten rehellisyyttä ja lähimmäisen huomioon ottamista että pahaa, kuten epäluuloista asennetta oman uskontokunnan ulkopuoliseen maailmaan. Toiset ovat uskonnollisempia kuin toiset. Toisten uskonnollisuus on avoimempaa toisuskoisia ja heidän näkemyksiään kohtaan kuin toisten. Muslimienemmistöisissä maissa on hyvin suuri variaatio sen suhteen, miten valtion ja uskonnon välinen suhde on järjestetty. Senegal on esimerkki muslimienemmistöisestä vakiintuneesta demokratiasta, kun taas Malesia ja Indonesia ovat taloudellisesti menestyneitä äskettäin teollistuneita maita. Konservatiivisen islamin kielteinen vaikutus yhteiskuntaan lienee voimakkainta Saudi-Arabiassa, missä sielläkin tapahtuu hidasta liikettä eteenpäin esimerkiksi naisten koulutuksen ja äänioikeuden aloilla. Suurin osa maailman muslimeista keskittyy työhönsä ja perhe-elämäänsä eikä suinkaan suunnitelmiin Euroopan valtaamiseksi. Islamismistakin on olemassa myös pehmeämpiä muotoja, joista Tunisiaa nyt demokratian oloissa hallitseva puolue on yksi esimerkki.

Suomessa ja kaikkialla Euroopassa leviävä islamin ja väkivaltaisen islamismin samaistaminen toisiinsa on perusteetonta ja omiaan voimistamaan jälkimmäistä. Islamistit ovat muslimeja, mutta vähemmistö maailman muslimeista on islamisteja. Ääri-islamistit ja suomalaiset fasistit ovat yhtä mieltä sangen monista asioista, kuten siitä, että demokratia on rappion merkki sekä siitä, että islamin ja kristillisperäisen eurooppalaisen sivilisaation välillä olisi ylipääsemätön ristiriita. Kummassakin asiassa he ovat väärässä. Päinvastoin, muslimien uskonnonvapaus on välttämätön demokraattiselle yhteiskunnalle. Näet jos islamia ei saa Suomessa ja muualla Euroopassa rauhassa harjoittaa, on turha luulla, että muitakaan vallanpitäjille vastenmielisiä aatteita tullaan suvaitsemaan. En voi kuvitella Suomea, jossa islam olisi kielletty mutta SDP sallittu. Jos Suomessa jo asuvat muslimit saavat tuntea itsensä yhteiskunnan hylkiöiksi, se ei ainakaan vähennä väkivaltaisen islamismin vetovoimaa. 

Hämmästelen joitakin esitettyjä kommentteja, joiden mukaan Suomi on nyt lakannut olemasta jokin lintukoto ja perusturvallinen maa. Suomessa on aiemmin ollut useita vastaavan suuruusluokan joukkomurhia, joilla vain ei ollut poliittista motiivia. Meillä on erittäin huono ja täysin valvomaton poliisi, jonka sanaa yli 90% kansalaisista pitää järkkymättömänä totuuden kriteerinä. Perusteet tälle näkemykselleni löydätte muun muassa aiemmista kirjoituksistani. Suomessa tapettiin viime syksynä poliittisesta motiivista yksi ihminen. Teon tehnyt natsi on vapaalla jalalla ja palkittu Ruotsissa rikoksensa johdosta. Tosi turvallista. 

Olisivatko viranomaiset sitten voineet tehdä enemmän Turun hirmutyön estämiseksi? Ehkä. Mechkah odotti edelleen lainvoimaista päätöstä turvapaikkahakemukseensa. Jos hakemus olisi käsitelty nopeammin ja jos hänet todella olisi saatu poistettua maasta, hän olisi nyt marokkolaisen yhteiskunnan vitsauksena. Tästä ei kuitenkaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että terrorismi yleisesti olisi vältettävissä tiukentamalla pakolaispolitiikkaa. Pakolaisvirrat eivät pysähdy Suomen tai edes EU:n päätöksin, vaikka jälkimmäisten avulla niitä voi toivon mukaan säädellä. Viattomien ihmisten palauttaminen hengenvaaraan Afganistaniin ja Irakiin ei lisää suomalaisten turvallisuutta. Pakolaispolitiikassa kuten muussakin maahanmuuttopolitiikassa on syytä pyrkiä järjestäytyneeseen ja hallittuun prosessiin nykyisen tilanteen sijasta, jossa suuren osan pakolaisten seulonnasta tekevät Välimeren aallot. Ongelma on niin suuri ja pitkäkestoinen, että se olisi paras siirtää EU:n päätösvaltaan. EU:lla on Suomea paremmat resurssit tutkia alueelleen pyrkijöiden mahdolliset kytkökset väkivaltaisiin islamistisiin ryhmiin. Eurooppaan taloudellisin perustein pyrkiville on luotava realistiset vuosittaiset kiintiöt ja hyväksymisvaatimukset. Jos Eurooppaan pääsee koulutuksen ja työkokemuksen perusteella ennemmin kuin maksamalla valtavia summia rikollisjärjestöille, se on sekä siirtolaisten itsensä että vastaanottajamaiden etu. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: terrorismi, islamismi, pakolaispolitiikka, maahanmuutto

Miksi vastustan Timo Harakkaa SDP:n puheenjohtajaksi

Maanantai 30.1.2017 klo 15:11 - Johannes Remy

Syyskuussa 2005 Suomi kohisi niin sanotun Toijalan pedofiiliskandaalin vuoksi. Paikallislehti Akaan Seutu uutisoi noin kymmenen teinitytön joutuneen hyväksikäytetyiksi. Akaan Seudun tietolähde oli Toijalan kaupungin sosiaalijohtaja Pirjo Kukkonen, joka puolestaan oli saanut tietonsa tytöiltä itseltään. Kukkonen kertoi asiaan liittyvän myös huumeita ja saatananpalvontaa.
Akaan Seudun jälkeen asian uutisoivat myös valtakunnalliset mediat. Ilta-Sanomille Kukkonen kertoi tekijöitä olevan enemmän kuin kaksi ja että tytöt sekä heidän vanhempansa pelkäsivät tekijöitä. Rikosasian käsittely siirrettiin Valkeakosken poliisilta Tampereen poliisille joka jo muutaman päivän kuluttua ilmoitti, että  23-vuotias epäilty oli vangittu. Poliisin mukaan hänellä oli kaksi uhria, 14-vuotias ja 15-vuotias.

Siihen aikaan poliisin sana oli Suomessa viimeinen totuuden kriteeri, kuten valitettavasti on monille yhä. Mediassa alettiin päivitellä, miten oli voitu uutisoida skandaali, joka näin nopeasti osoittautui suuresti liioitelluksi. Toimittajat eivät huomanneet sitä seikkaa, että asiassa olivat vastakkain vain Tampereen poliisin ja Toijalan sosiaalijohtajan sanat, eikä ollut mitään rationaalista perustetta uskoa automaattisesti juuri poliisia. Millä tavoin Tampereen poliisissa tuohon aikaan hoidettiin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä, voitte lukea aiemman kirjoitukseni ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus” loppuosasta: Se kolmas tapaus tutkittiin ja tuomio langetettiin Tampereella. Niille, jotka eivät jaksa nyt lukea enempää, kerron, että lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt lastenlääkäri erittäin kyseenalaisin menetelmin tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Suomi sai myöhemmin tapauksen vuoksi langettavan tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.  

Mutta palatkaamme Toijalan tapahtumiin. Toisin kuin muut tiedotusvälineet, Akaan Seutu pysyi kannassaan, jonka mukaan sosiaalijohtajan antamat tiedot oli otettava vakavasti. Lehti tosin myös julkaisi Toijalan entisen kirkkoherran haastattelun, joka suhtautui skeptisesti saatananpalvonnan mahdollisuuteen ja epäili hyväksikäyttöön liittyneiden ritualististen piirteiden perustuneen siihen, mitä tekijät olivat sattuneet kuulemaan saatananpalvonnasta. Timo Harakka kutsui Akaan Seudun päätoimittaja Juha Kososen keskustelemaan asiasta tuolloin vetämäänsä Pressiklubiin. Ohjelma lähetettiin 23.9.2005. Harakka liitti ohjelmaan muutaman päivän vanhan poliisin haastattelun, jossa kerrottiin uhreja olevan vain yhden, vaikka sen jälkeen tutkinnanjohtaja oli ilmoittanut vangittua miestä epäiltävän myös toisen tytön hyväksikäytöstä. Näin Pressiklubin keskustelun pohjaksi tuli versio yhden tytön hyväksikäytöstä, vaikka se oli ohjelmaa lähetettäessä jo vanhentunut. Haastateltu poliisi korosti, ettei tapaukseen liittynyt huumeita tai saatananpalvontaa, ja kehotti suurta yleisöä panemaan jäitä hattuun.  Harakka kuumensi Kososta tapauksen uutisoinnista vain yhden lähden perusteella, mikä oli johtanut asian perusteettomaan paisutteluun. Harakka ei havainnut, ettei hänellä itselläänkään ollut kuin yksi lähde käsityksenä muodostamiseen: Tampereen poliisin lausunto. Kososen kyseenalaistaessa poliisin version tapahtumista Harakka nauroi hänelle.

Tämä ei olisi vielä kovin paha, koska jos kaikki poliisiin luottavat suomalaiset diskattaisiin SDP:n puheenjohtajakisasta, valinnanvaraa ei paljoa jäisi. Harakka kuitenkin myös kertoi näkemyksenään, ettei 23-vuotiaan tekijän ja 14-vuotiaan uhrin ikäero ollut kohtuuton. Kun ohjelmaan osallistunut Anna-Stina Nykänen kyseenalaisti tämän Harakan mielipiteen tuomalla esiin osapuolten täysin erilaisen elämäntilanteen, Harakka naurahti ja sanoi Nykäsen näkemyksen olevan toimittajan ennakkoluulo. Harakka myös viittasi nimeltä mainitsemattomaan kyyniseen ystäväänsä, joka oli tapauksen johdosta todennut, että jos jokainen teiniraskaus uutisoitaisiin, uutisoitavaa riittäisi vuoden jokaiselle päivälle.

Toijalan hyväksikäyttöjutun tuomiot annettiin kesäkuussa 2006: 23- ja 24-vuotiaat syylliset tuomittiin yhteensä neljän 12-14-vuotiaan tytön hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut vuosina 2003-2005. Toisella miehellä oli kolme uhria, toisella yksi. Poliisin mukaan kyse oli seurustelusuhteista. Tuomiota tuskin olisi koskaan annettu, elleivät Toijalan sosiaalijohtaja ja Akaan Seutu olisi tuoneet asiaa julkisuuteen.  

Miksi kaivan esiin yksitoista vuotta vanhan televisiokeskustelun? Lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan jättäminen rankaisematta ja tutkimatta on yksi Suomen pahimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Toki maassamme on muitakin ongelmia, kuten epävakaa turvallisuuspoliittinen tilanne, köyhyys, valtiontalouden epätasapaino ja fasististen aatteiden leviäminen. Silti lapsille kuuluvan lain turvan laiminlyönti on kerrannaisvaikutuksineen yksi vakavimmista Suomessa vinollaan olevista asioista. SDP:n puheenjohtajasta saattaa tulevaisuudessa tulla Suomen pääministeri, enkä puoluekannasta riippumatta halua siihen toimeen ketään, joka naureskelee lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle eikä aivan ymmärrä sitä vakavaksi rikokseksi.

Olen ollut politiikassa sen verran, että arvaan joidenkin paheksuvan sitä, että esitän näin kovaa kritiikkiä oman puolueen poliitikkoa kohtaan. SDP on perustettu vähäosaisten vapauttamiseksi sorrosta ja yhteiskunnan yleiseksi demokratisoimiseksi. Yhdysvaltojen itsenäistymisestä ja Ranskan vallankumouksesta alkanut vapautumisprosessi ulottui ensin varakkaisiin aatelittomiin, sitten kaikkiin miehiin, sitten naisiin ja lopulta lapsiin. Lapsilla on kansainvälisesti tunnustetut oikeutensa, joihin kuuluu oikeus elää turvassa seksuaaliselta väkivallalta. Tämän oikeuden vähättely on ristiriidassa sen SDP:n tarkoituksen kanssa, joka on kaiken puoluetoiminnan perimmäinen päämäärä. Esitän myös analogian: roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut paljon lapsen seksuaalisen hyväksikäytön peittelyä. Luultavasti hyvinkin usein sen motiivi ei ole ollut myötämielisyys pedofiilejä kohtaan, vaan lojaalius omaa organisaatiota kohtaan ja huoli sen julkisuuskuvasta. Onko ongelman lakaisemisesta maton alle ollut paljonkin hyötyä roomalaiskatoliselle kirkolle?

Varmuuden vuoksi vielä muutama lause väärinkäsitysten välttämiseksi: kirjoitukseni ei ole peräisin Antti Rinteen tai Tytti Tuppuraisen likaisten temppujen osastolta. Kummatkin ovat hyviä ehdokkaita enkä suosittele erityisesti kumpaakaan. Olen kerran lyhyesti maininnut facebook-keskustelussa suunnittelevani tätä kirjoitusta, mutta muuten en ole keskustellut asiasta yhdenkään puoluetoverini kanssa. En tunne Juha Kososta, joka ei vastannut tätä asiaa koskevaan sähköpostiviestiini, minkä hyvin ymmärrän. Minun on mahdotonta tietää, liittyikö Toijalan tapahtumiin vuosina 2003-2005 huumeita ja saatananpalvontaa. Jälkimmäinen ei edes kiinnosta minua kovin paljoa, koska saatananpalvonta ei ole rikos. En väitä Timo Harakan tehneen mitään laitonta. Olen valmis muuttamaan näkemykseni hänen puutteellisesta ymmärryksestään lapsen oikeuksien suhteen, jos hän toiminnallaan eduskunnassa osoittaa ottavansa ne vakavasti. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Timo Harakka, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, mediakritiikki, SDP

Lapsenhuoltolain uudistus ja niin sanottu vieraannuttamiskielto

Maanantai 9.1.2017 klo 15:03 - Johannes Remy

Oikeusministeriö valmistelee lapsenhuoltolain uudistusta. Prosessi alkoi vuoden 2015 lopulla julkaistusta muistiosta, jossa määriteltiin mahdolliset uudistustarpeet. Lausuntokierroksen jälkeen ministeriö asetti syyskuussa 2017 työryhmän valmistelemaan lakiesitystä.

Alkuperäisessä muistiossa on kolme lapsen oikeuksien kannalta huolestuttavaa kohtaa: ns. vieraannuttamisen tekeminen rangaistavaksi, tapaamisoikeuden laajentaminen koskemaan myös isovanhempia ja muita lapselle läheisiä ihmisiä, sekä lapsen kuuleminen edunvalvojan kautta hänen huoltoaan koskevassa oikeudenkäynnissä. Koska tapanani on kirjoittaa melko perusteellisesti, käsittelen nämä asiat kahdessa tai kolmessa blogikirjoituksessa. Tässä ensimmäisessä käsittelen niin sanotun vieraannuttamisen tekemistä rangaistavaksi.

Arvioin lakiuudistusta siltä kannalta, että lapsen suojeleminen perheen sisäiseltä seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja muulta perheen sisäiseltä väkivallalta on Suomessa heikolla tolalla. Olen perustellut väitteeni aiemmissa blogikirjoituksissani, etenkin seuraavissa: ”STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”, ”Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä” ja ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”. STAKESin ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseksi (Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: STAKES oppaita 55, 2003) kehottavat viranomaisia suhtautumaan skeptisesti tapauksiin, joissa yksi vanhempi tekee ilmoituksen toisen vanhemman harjoittamasta hyväksikäytöstä tai väkivallasta. Oppaan mukaan aiheettomia syytöksiä esitetään etenkin avioerotilanteissa. Näitä tilanteitahan ovat käytännössä kaikki tapaukset, joissa vanhempi huomaa puolisonsa pedofiiliksi, koska lasta ei voi tehokkaasti suojella, jos hän asuu edelleen hyväksikäyttäjän kanssa. Lasta suojelevalla vanhemmalla ei myöskään ole automaattista oikeutta vaikuttaa rikosprosessiin ja esimerkiksi tutkinnassa lapselle esitettäviin kysymyksiin, koska lapselle nimetään prosessiin edunvalvoja. Epäillyn vanhemman oikeudet rikostutkimuksessa ovat näin olennaisesti paremmat kuin epäilystä ilmoittaneen vanhemman. Olen kirjoittanut tästä epäkohdasta 2.1.2011 otsikolla ”Lasta puolustavan vanhemman oikeudet vaarassa perheen sisäisen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä”.

Suomi on kahdesti tuomittu Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa lasta suojeleville läheisille langetetuista kunnianloukkaustuomioista. Ensimmäisessä tapauksessa vuonna 2008 isoäiti oli saanut rangaistuksen kunnianloukkauksesta ilmoitettuaan viranomaisille epäilevänsä lapsen isän pahoinpidelleen lasta:

Kyseisessä tapauksessa epäilyä tukivat sekä lapsen oma kertomus että lääkärin lausunto. EIT katsoi Suomen siis toimineen väärin tuomitessaan isoäidin. Toinen EIT:n tuomio Suomelle langetettiin aivan äskettäin, 15.12.2016:

Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Äiti perusti epäilynsä lapsen puheisiin ja siihen, että lapsi pelkäsi isänsä tapaamista. Lastensuojeluviranomaiset tekivät epäillystä seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikosilmoituksen, mutta juttu raukesi, kun Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä ilmoitti näkemyksenään, ettei alle 4-vuotiaalle lapselle voida tehdä luotettavaa psykologista tutkimusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun äiti vielä tämän jälkeen kertoi sosiaalityöntekijälle puhelimessa huolensa, että isä saattaisi tapaamisten aikana käyttää lasta seksuaalisesti hyväkseen, äiti tuomittiin kunnianloukkauksesta. EIT katsoi Suomen loukanneen kunnianloukkaustuomiolla äidin sananvapautta, mutta lapsen oikeuksien kannalta saattaa olla olennaisempaa, että suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä äiti menetti lapsen huoltajuuden, joka siirrettiin isälle. Tätä olennaista tuomiota ei ole Suomessa lainkaan uutisoitu. Yhdessä tapaukset osoittavat, ettei lapsen suojeleminen väkivallalta ole Suomessa vielä täysin dekriminalisoitu, vaan siitä voi saada rikostuomion.

Oikeusministeriön muistiossa pohditaan, pitäisikö vieraannuttamisen kielto sisällyttää uuteen lapsenhuoltolakiin. Muistio ei määrittele vieraannuttamista, vaan viittaa Juho Eerolan (PS) ja 58 muun kansanedustajan kesäkuussa 2012 tekemään lakialoitteeseen, joka sisältääkin sangen selvää tekstiä:

”Pahimmissa eroriidoissa voi jopa esiintyä tilanteita, joissa lapsen henkinen tasapaino ja terveys joutuvat uhanalaisiksi. Lasta saattaa kohdata psykiatrinen terveysriski. Tapaava vanhempi saattaa joutua laajamittaisen ja pitkäaikaisen mustamaalauksen kohteeksi ja lapsi samalla psyykkisen manipuloinnin kohteeksi, kun lähivanhempi tahallisesti antaa lapselle valheellista negatiivista "tietoa" muualla asuvasta vanhemmasta.

Tahallisessa vieraannuttamisessa lapsi pyritään saamaan pelkäämään ja inhoamaan muualla asuvaa vanhempaa ja kieltäytymään tapaamasta tätä enää. Kuvatunlainen manipulaatio saattaa pahimmillaan aiheuttaa lapsessa sellaisia pelkotiloja ja sellaista henkistä pahoinvointia, että lähivanhemman menettely lähestyy rikoslain 21 luvun 5 ja 7 §:ssä rangaistavaksi säädettyä henkistä pahoinpitelyä.

Joissakin kansainvälisissä lapsipsykiatrian tutkimuksissa käytetään vieraannuttamisesta nimitystä Parental Alienation Syndrome (PAS). Vaikka PAS ei ole päässyt viralliseen sairausluokitukseen, riidatonta ja nyt olennaista on se, että monissa katkerissa erovanhempien riidoissa esiintyy hälyttävän paljon vieraannuttamista. Pahimmillaan lähivanhemman harjoittama vieraannuttaminen voi olla patologista koston luonteista toimintaa, jossa uhreina ovat sekä lapsi että tapaava vanhempi”.

Viittaus PAS:iin on erityisen mielenkiintoinen. Kuten aloitteentekijät itsekin toteavat, syndrooman olemassaolo on kiistanalainen. Sen väitti keksineensä nyt jo edesmennyt amerikkalainen lastenpsykiatri Richard E. Gardner. Hoitotoimenpiteenä olettamalleen syndroomalle Gardner ehdotti yhteyden katkaisemista ”vieraannuttavaan” vanhempaan ja lapsen sijoittamista asumaan yhdessä sen vanhemman kanssa, josta vieraannuttava vanhempi on kertonut perättömiä juttuja. Vaikka vieraannuttamista toki oikeastikin tapahtuu, PAS on teoriana herättänyt voimakasta kritiikkiä eikä sitä missään ole hyväksytty tautiluokitukseen. Gardnerilla oli myös muita melko omintakeisia ehdotuksia, joihin kuului mm. että seksuaalista hyväksikäyttöä havainneen vanhemman pitäisi pidättäytyä tekemästä rikosilmoitusta, koska oikeusprosessi aiheuttaisi lapselle enemmän vahinkoa kuin hyväksikäyttö:

Mahtoivatko 59 kansanedustajaa tietää, mitä he allekirjoittivat?

Lakialoitteen konkreettinen ehdotus on seuraava:

”Tapaamisoikeuden toteutumista 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti ei saa haitata eikä vaarantaa antamalla lapselle siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi ei asu, totuudenvastaisia kielteisiä tietoja tai mielikuvia, jotka ovat omiaan vieraannuttamaan lasta sanotusta vanhemmastaan (vieraannuttamiskielto). Jos toinen vanhempi tai muu henkilö, jolle lapsen huolto on uskottu, rikkoo vieraannuttamiskieltoa, voidaan soveltaa 12 §:ää”.

Mainittu 12§ kuuluu: Sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta tai tuomioistuimen päätöstä lapsen huollosta tai tapaamisoikeudesta voidaan muuttaa, jos olosuhteet ovat sopimuksen vahvistamisen tai päätöksen antamisen jälkeen muuttuneet taikka jos tähän muutoin on aihetta.

Selkokielellä tämä tarkoittaa, että mikäli huoltava vanhempi kertoo lapselle perättömiä juttuja toisesta, hän voi menettää lapsen huoltajuuden. Kuka määrittelee, mitkä ovat perättömiä juttuja? Samat suomalaiset viranomaiset, jotka kunnostautuivat EIT:n tuomioihin johtaneissa jutuissa? Jos totuuden kriteerinä pidetään langetettua rikostuomiota tai sen puuttumista, päädytään mahdottomaan tilanteeseen, jossa viranomaisen nyt melko usein harjoittama epäillyn suosinta johtaa huoltajuuden siirtämiseen lasta suojelleelta vanhemmalta epäillylle vanhemmalle. Vaikka epäiltyä ei suosittaisi, langettava näyttö saattaa viranomaisten parhaista pyrkimyksistä huolimatta jäädä löytymättä sellaisessakin tapauksessa, jossa hyväksikäyttö on tapahtunut. Toteutuessaan ehdotus käytännössä kriminalisoisi tuomioistuimen ja muiden viranomaisten tekemien päätösten arvostelun ja lisäisi Suomen EIT:sta saamien langettavien tuomioiden määrää. 

Lapsen oikeuksista välittävien on syytä välttää seuraavien lakialoitteen allekirjoittaneiden kansanedustajien äänestämistä:

  • Juho Eerola /ps
  • Pauli Kiuru /kok
  • Jussi Niinistö /ps
  • Kaj Turunen /ps
  • Ismo Soukola /ps
  • Pietari Jääskeläinen /ps
  • Jari Lindström /ps
  • Mika Niikko /ps
  • Anssi Joutsenlahti /ps
  • Timo Soini /ps
  • Vesa-Matti Saarakkala /ps
  • Reijo Hongisto /ps
  • Olli Immonen /ps
  • Jussi Halla-aho /ps
  • Anne Louhelainen /ps
  • Johanna Jurva /ps
  • Ritva Elomaa /ps
  • Kauko Tuupainen /ps
  • Reijo Tossavainen /ps
  • Lauri Heikkilä /ps
  • Martti Mölsä /ps
  • Lea Mäkipää /ps
  • Ari Jalonen /ps
  • Tom Packalén /ps
  • Pertti Virtanen /ps
  • Pentti Kettunen /ps
  • Pirkko Ruohonen-Lerner /ps
  • Hanna Mäntylä /ps
  • Eeva Maria Maijala /kesk
  • Kari Uotila /vas
  • Kari Tolvanen /kok
  • Aila Paloniemi /kesk
  • Mikko Savola /kesk
  • Elsi Katainen /kesk
  • Antti Lindtman /sd
  • Ilkka Kanerva /kok
  • Jukka Kopra /kok
  • Tapani Mäkinen /kok
  • Kalle Jokinen /kok
  • Teuvo Hakkarainen /ps
  • Pirkko Mattila /ps
  • Osmo Kokko /ps
  • Johanna Karimäki /vihr
  • Laila Koskela /ps
  • Juha Väätäinen /ps
  • Juha Sipilä /kesk
  • James Hirvisaari /ps
  • Jani Toivola /vihr
  • Jyrki Yrttiaho /vr
  • Eero Suutari /kok
  • Jaana Pelkonen /kok
  • Markus Mustajärvi /vr
  • Timo V. Korhonen /kesk
  • Markku Eestilä /kok
  • Sauli Ahvenjärvi /kd
  • Raimo Piirainen /sd
  • Petteri Orpo /kok
  • Suna Kymäläinen /sd
  • Aino-Kaisa Pekonen /vas
  • Markus Lohi /kesk


Nykyinen oikeusministeri Jari Lindström on allekirjoittaneiden joukossa. Myös Kokoomuksen Kari Tolvanen ansaitsee huomiota, koska julkisuudessa hän on pyrkinyt esiintymään lasten puolustajana väkivallalta. Tolvanen puhui eduskunnassa vuonna 2013 Tuomo Puumalan (Kesk.) lakialoitetta vastaan, jolla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö olisi säädetty vanhentumattomaksi rikokseksi:

Vaikka kopioimani nimilista osoittaa vieraannuttamiskiellon ensisijaisesti Perussuomalaiseksi projektiksi, ei pidä luulla, ettei myös vasemmistossa olisi ongelmia seksuaalisen hyväksikäytön mieltämisessä rikokseksi. Ne vain ilmenevät toisella tavalla.

 Toteutuessaan vieraannuttamiskielto heikentäisi entisestään lasta suojelevan vanhemman asemaa. Oikeusministerin kanta asiassa antaa aihetta huoleen. Toisaalta nimenomaan vieraannuttamiskieltoa kritisoitiin lausuntokierroksella voimakkaasti. Vieraannuttamiskiellon lisäämistä lakiin eivät kannattaneet tai siihen suhtautuivat varauksellisesti Espoon käräjäoikeus, Helsingin käräjäoikeus, Oulun käräjäoikeus, Pirkanmaan käräjäoikeus, Espoon sosiaali- ja terveystoimi, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto, Julkiset oikeusavustajat ry, Väestöliitto ry, Lastenvalvojat ry, Lastensuojelun keskusliitto, Miessakit ry, Yhden Vanhemman Perheiden Liitto ry, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Asianajajaliitto. Vieraannuttamiskieltoa taas kannattivat Helsingin oikeusaputoimisto, Etävanhempien liitto ry, Isät lasten asialla ry ja Suomen isovanhemmat ry.

Varmuuden vuoksi mainitsen vielä, että pidän pahantahtoisia perusteettomia syytöksiä moraalisesti tuomittavina. Koska oikeussuojajärjestelmä ei nykyisellään pysty suojelemaan lapsia väkivallalta, vieraannuttamiskiellon säätäminen johtaisi rikollisten entistä voimakkaampaan suojelemiseen. Lainmukaisten tapaamisten estämisestä voidaan jo nykyisen lain mukaan langettaa uhkasakko. Hyvässä uskossa ilmaistun ja perustellun epäilyn esittämisen ei kuitenkaan pidä olla rankaistavaa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen oikeudet, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Juho eerola, Jari Lindström, Kari Tolvanen, ihmisoikeudet, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Lauantai 29.10.2016 klo 15:40 - Johannes Remy

Törkeä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaus Oulussa on herättänyt ansaittua huomiota. Isä käytti tytärtään hyväksi tämän ollessa 9-18-vuotias vuosina 1999-2008. Tytölle tehtiin ensimmäinen abortti hänen ollessaan 11-vuotias, ja 16-vuotiaana hän synnytti isänsä lapsen. Uhri oireili ja yritti monesti kertoa asiasta viranomaisille, mutta tuloksetta. Poliisille uhri kertoi rikoksesta ensimmäisen kerran vuonna 2010, mutta veti myöhemmin rikosilmoituksensa takaisin. Poliisi ei tuossa vaiheessa aloittanut esitutkintaa. 

Julkisuudessa on ihmetelty, miten on mahdollista, etteivät viranomaiset puuttuneet rikokseen aiemmin, kun se useampaan otteeseen tuli terveydenhoidon ja lastensuojelun tietoon. Poliisin toimimattomuus ensimmäisen rikosilmoituksen suhteen on tosin sivuutettu, koska Suomessa ei kuulu hyviin tapoihin epäillä poliisia mistään. 

Yksi selitys viranomaisten toimimattomuuteen löytyy virallisista lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle suunnatuista ohjeista, jotka sisältyvät teokseen Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: Stakes Oppaita 55, 2003. Ohjeet eivät jätä epäselväksi sitä, että henkilöstön odotetaan mieluummin laiminlyövän rikosilmoituksen kuin tekevän sen. Koska väitteeni vaikuttanee useimmista lukijoista uskomattomalta, perustelen sen sanatarkoin lainauksin kyseisestä oppaasta, jota käytetään edelleen paitsi niiltä osin kuin uudempi lainsäädäntö on ristiriidassa sen kanssa, mistä enemmän edempänä.  

”Sosiaali- ja terveydenhuoltoa on erityisesti kritisoitu siitä, että kaikkia lasten pahoinpitelyjen ja seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä ei ole ilmoitettu poliisille. Tämän on katsottu heikentävän kansalaisten yhdenvertaisuutta ja oikeusturvaa. On muistettava, että Suomessa ei ole tällaista ilmoitusvelvollisuutta, joskin viranomaisilla on oikeus saattaa asia poliisin tietoon, jos se on välttämätöntä lapsen edun tai erittäin tärkeän yleisen edun vuoksi”. (Sivu 6)

”Kun sosiaali- tai terveydenhuollon toimipaikassa ilmenee, että on perusteltua syytä epäillä lapsen pahoinpitelyä tai seksuaalista hyväksikäyttöä, siitä tehdään välittömästi lastensuojelulain 40.§:n mukainen ilmoitus lastensuojeluviranomaisille suullisesti tai kirjallisesti. Epäilyt on perusteltava. Lastensuojeluilmoituksesta ja sen sisällöstä ilmoitetaan lapsen huoltajille…”(s. 11)

Toisin sanoen terveydenhuoltoviranomaisten pitää ohjeiden mukaan tehdä ilmoitus vain lastensuojeluun, ei poliisille. Opas aktiivisesti varoittaa terveydenhuoltoa tekemästä rikosilmoituksia: 

”Terveydenhuollon viranomaisten oikeus ilmoittaa suoraan poliisille pahoinpitelyistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei ole täysin yksiselitteinen. Salassapitovelvollisuus kylläkin väistyy, jos epäillystä rikoksesta on mahdollista langettaa vähintään kuuden vuoden vankeustuomio. Lapsiin liittyvissä rikosepäilyissä  juridisesti kiistatonta on tehdä ilmoitus lastensuojelun kautta”. (s. 12)

Toisin sanoen viitataan salassapitovelvollisuuden olevan voimassa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksessa, joista enimmäisrangaistus oli oppaan ilmestyessä neljä vuotta. Näin ollen se olisi väistynyt vain törkeän hyväksikäytön tapauksessa. Tämä kyseenalainen laintulkinta toistetaan myöhemmin vielä ehdottomammassa muodossa: 

”Terveydenhuoltohenkilökunnan työssään saama tieto lapselta, vanhemmalta tai omiin havaintoihin perustuvana lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai pahoinpitelystä kuuluvat terveydenhuoltoa koskevien säännösten mukaan lähtökohtaisesti salassapitovelvollisuuden piiriin. 

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus väistyvät, mikäli kysymys on rikoksesta, jossa vähimmäisrangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta…Kysymys terveydenhuoltohenkilökunnan oikeudesta tehdä rikosilmoitus ei juridisesti ole ongelmaton. Suositeltava tapa toimia lapseen kohdistuneissa rikosepäilyissä onkin, että terveydenhuoltohenkilökunta tekee lastensuojeluilmoituksen, jossa voidaan pyytää sosiaaliviranomaista tekemään rikosilmoitus…(s. 30) Toimittaessa tällä tavoin sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon henkilöstö menettelee asianmukaisesti salassapitovelvollisuuttaan rikkomatta". (s. 31, viittaussuhde edelliseen lauseeseen selvä.)

Ennen kuin tehdään lastensuojeluilmoitus, sitä on kuitenkin työryhmän mukaan aina vakavasti porukalla harkittava, eikä yksittäisen työntekijän tule tehdä ilmoitusta. Vanhempien ollessa epäiltyinä asiasta on kerrottava heille. Tämä ohje koskee terveydenhuollon henkilöstön lisäksi jopa lastensuojelua itseään: 

”Lapsen joutuessa esim. lastensuojelun, perheneuvolan tai sairaalan tutkimuksiin muissa asioissa saattaa löydöksenä olla myös seksuaalinen hyväksikäyttö tai sen vahva epäily. Nämä tilanteet ovat osoittautuneet tavallistakin vaativammiksi hoitaa niin, että on voitu säilyttää yhteistyö vanhempien kanssa. Vanhemmat kokevat helposti, että heitä on petkutettu hakemaan lapselleen apua, mutta yllättäen he ovatkin joutuneet syytettyjen penkille. Erityisesti tällöin tarvitaan aina useamman henkilön (omien työtovereitten, konsultin tai paikkakunnan seri-työryhmän) kokonaisarvio ja varmasti tunnettujen tosiasioiden luettelointi sen varmistamiseksi, ettei lasta tutkinut työntekijä ole tehnyt ylitulkintoja. Tämän jälkeen hyväksikäyttöepäilystä tehdään lastensuojeluilmoitus, jonka perusteella sosiaaliviranomaiset tekevät rikosilmoituksen poliisille. Lastensuojeluilmoituksesta ja sen sisällöstä ilmoitetaan lapsen huoltajille”. (s. 53-54).  

Työryhmä suosittelee siis, että terveydenhuolto ilmoittaa epäilystä epäiltynä olevalle vanhemmalle, muttei poliisille.  

Terveydenhuoltohenkilökunnan ei pidä tehdä rikosilmoitusta vaan lastensuojeluilmoitus jopa niissä tapauksissa, joissa he ovat riidattomasti todenneet rikoksen tapahtuneeksi:

”Terveydenhuollon palveluksessa olevat henkilöt ovat kyseisissä tilanteissa salassapitovelvollisuuden estämättä velvollisia tekemään lastensuojeluilmoituksen tapauksissa, joissa he ovat todenneet esimerkiksi lapseen perhepiirissä kohdistuneen seksuaalirikoksen tai pahoinpitelyn ja pitävät lastensuojelun toimenpiteitä tarpeellisina”. (s. 31) 

Ilmaus näyttää jättävän sellaisen mahdollisuuden, että rikos on todettu, muttei lastensuojelun toimenpiteitä silti tarvitse välttämättä pitää tarpeellisina. 
Terveydenhuollosta asian pitää siis ohjeiden mukaan edetä lastensuojeluun eikä suinkaan poliisille. Siltä varalta, että se lastensuojelusta etenisi poliisille, terveydenhuoltohenkilökuntaa kuitenkin vielä varoitetaan liiasta yhteistyöstä poliisin tai tuomioistuimen kanssa: 

”Pääsäännön mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöt ovat vaitiolovelvollisia asiakkaidensa terveydentilaa koskevista tiedoista niin esitutkinnassa kuin oikeudenkäynnissäkin. Salassapito väistyy potilaan suostumuksella. Salassapito väistyy myös niissä tapauksissa, joissa tutkitaan rikosta, jonka enimmäisrangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta (esitutkintalaki 27.§ ja oikeudenkäymiskaari 17. luku, 23§). Tällaisia rikoksia ovat mm. törkeä pahoinpitely ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”. (s. 34)

Näin ollen työryhmän mielestä terveydenhuoltohenkilökunnalla ei ole oikeutta todistaa oikeudessa ns. tavallisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa, joista enimmäisrangaistus oli tuohon aikaan neljä vuotta vankeutta. 

Kuten terveydenhuoltohenkilökuntaa, myös päivähoidon ja koulun työntekijöitä neuvotaan tekemään rikosilmoituksen sijasta lastensuojeluilmoitus. Eikö siis terveydenhuollolle annettu samanlainen neuvo perustunutkaan terveydenhuollon salassapitovelvollisuuteen?

”Tavallisesti käytösoireita havaitsevat päivähoidon, koulun tai lastensuojelun työntekijät. Pahoinpitelyä ja tai seksuaalista hyväksikäyttöä epäillessään työntekijät ovat yleensä oikeutetun varovaisia ja haluavat neuvotella kysymyksestä jonkun toisen kanssa…Jos seurannan jälkeen tilanne pysyy samana tai pahenee, on syytä keskustella vanhempien kanssa siitä, että lapsen tilanne vaikuttaa jollain tavoin huolestuttavalta. Perhe ohjataan esim. perheneuvolaan, lasten ja nuorten mielenterveystoimistoon tai keskussairaalaan ongelmien selvittämiseksi. Tarvittaessa otetaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin”.  (s. 52)

Lastensuojelunkaan ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tehdä terveydenhuollosta saamansa lastensuojeluilmoituksen perusteella rikosilmoitusta:  

”Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa rikoksista poliisille. Sosiaalitoimella on kuitenkin oikeus tehdä poliisille ilmoitus lapsiin kohdistuvien rikosten epäilyistä. Sosiaaliviranomainen saa tehdä ilmoituksen rikoksista, joiden enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta (esim. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja törkeä pahoinpitely)…” (s. 11)

Rikosilmoituksen tekeminen poliisiin on siis lastensuojeluviranomaistenkin kohdalla harkinnanvaraista ja vapaaehtoista. 

”Työryhmä suosittelee, että lastensuojelu ilmoittaa välittömästi poliisille tietoonsa tulleet perustellut epäilyt seksuaalisesta hyväksikäytöstä…Epäilyt on perusteltava. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä vain, mikäli lapsen etu ja erittäin tärkeä yleinen etu eivät sitä vaadi. Jos tekijäksi epäillään esimerkiksi alaikäistä, ja perhe kykenee suojelemaan lasta, ei rikosilmoitus kaikissa tapauksissa ole välttämätön. Yleinen etu edellyttää kuitenkin, että toistuvista epäilyistä ja pedofiilin toiminnasta ilmoitetaan poliisille”. (s. 11)

Toisin sanoen kun hyväksikäytön epäillään tapahtuneen vain kerran, ei rikosilmoitusta työryhmän mielestä tarvitse välttämättä tehdä. 

”Myös sosiaalihuoltoa koskee tiukka salassapitovelvollisuus. Lapseen kohdistuneiksi epäiltyjen seksuaalirikosten ja pahoinpitelyjen osalta sosiaaliviranomaisilla on kuitenkin oikeus ilmoittaa asiasta poliisille”. (s. 31)

Rikosilmoituksen tekeminen on yleensäkin lastensuojeluviranomaisen omassa harkinnassa. Työryhmän mukaan on mahdollista, ettei lapsen etu vaadi rikosilmoituksen tekemistä: 

”Lastensuojelu tekee poliisille esitutkintapyynnön tai rikosilmoituksen joko omasta aloitteestaan tai jonkin lasta tutkivan yksikön tekemän ilmoituksen perusteella, kun epäillään lapseen kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä tai törkeää pahoinpitelyä. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä, jos jokin toinen taho on jo tehnyt rikosilmoituksen tai ellei ilmoitus ole tarpeen lapsen edun tai tärkeän yleisen edun vuoksi”. (s. 32)  

Näkemys toistetaan, joten mistään satunnaisesta lyöntivirheestä ei ole kysymys: 

”Hyväksikäytön epäilyissä lastensuojeluviranomaiset ilmoittavat asian heti poliisille, ellei perhe itse ole jo tehnyt rikosilmoitusta. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä vain, jos lapsen etu ja erittäin tärkeä yleinen etu eivät sitä vaadi”. (s. 48-49)

”Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa jo tapahtuneista rikoksista viranomaisille. Ainoastaan eräiden hankkeilla olevien törkeiden rikosten ilmoittamatta jättäminen on säädetty rangaistavaksi (rikoslaki, 15. luvun 10.§). Tällaisia rikoksia ovat muun muassa raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, henkirikokset, törkeä pahoinpitely ja törkeä tuhotyö. Jos tietää tällaisen rikoksen olevan hankkeilla, on siitä ilmoitettava viranomaiselle siinä vaiheessa, kun rikos olisi vielä estettävissä…Näissä tapauksissa viranomaisten vaitiolovelvollisuus väistyy. 
Tulevan rikoksen hankkeilla oleminen edellyttää yksilöityä ja konkreettista tietoa rikoksen toteuttamisesta. Pelkkä epäilys tulevasta rikoksesta tai tieto toisen henkilön yleisestä valmiudesta rikokseen ei riitä. Edellytykset eivät täyty, jos käsitys perustuu esimerkiksi yleisen tason tietoon siitä, että kyseisenlaiset rikokset yleensä toistuvat. Mikäli rikosilmoitus tehdään tällä perusteella, on vaitiolovelvollisten viranomaisten varauduttava todistamaan rikoksen hankkeilla olon olosuhteet”. (s. 122)

Sekä terveydenhuoltoa että lastensuojelua neuvotaan olemaan keräämättä liikaa rikosepäilyä koskevaa tietoa:  

”Poliisin näkökulmasta rikosprosessin alkuvaiheessa riittää, että terveydenhuolto kerää sen verran tietoa kuin on tarpeen lastensuojeluilmoituksen tekemiseksi, ja sosiaalitoimi kerää sen verran tietoa kuin on tarpeen sen päättämiseksi, tehdäänkö rikosilmoitus”. (s. 33) 

STAKESin oppaan valossa ei ole kummallista, että viranomaiset ovat useissa tapauksissa laiminlyöneet rikosilmoituksen tekemisen. Opas tekee selväksi, että tämä on heiltä odotettu asiantuntijoiden parhaaksi havaitsema toimintatapa. Näin ollen ei ole mikään ihme, että eri puolella Suomea ilmenee tällä alalla toistuvasti ongelmia ja lapset jäävät ilman sitä lain turvaa, joka kuuluu valtion perusvelvollisuuksiin kansalaisiaan kohtaan. Yksittäiset laiminlyönnit on tutkittava ja niihin syyllistyneitä on rankaistava, mutta ongelman korjaaminen vaatii sen mahdollisuuden hyväksymistä, että perusvika ja suuremmat kelmit ovat virkahierarkiassa ylempänä.

Oppaan laatineeseen työryhmään kuuluivat STAKESin tulosaluejohtaja Sirpa Taskinen, johtava psykologi Jorma Antikainen (Nokian perhekeskus), tuolloinen valtionsyyttäjä Päivi Hirvelä, ortopedian erikoislääkäri Pentti Kallio (HUS), professori Pekka Karhunen (Tampereen yliopisto), sosiaalityöntekijä Mirja Pulkkinen (Helsingin läntinen sosiaalikeskus), professori emerita Eila Räsänen, lastentautien erikoislääkäri Eeva Salo (HUS), erikoistutkija Pekka Santtila (Poliisiammattikorkeakoulu), rikosylikonstaapeli Marja Vuento (Helsingin surullisenkuuluisa poliisilaitos, myös vuoden poliisi 2003) sekä sihteerinä tutkija Heikki Sariola (Lastensuojelun keskusliitto).  Oppaan mukaan sen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaan osaan panostivat varsinkin Eila Räsänen ja Jorma Antikainen, ja lisäksi perehdyttiin Tytti Solantauksen HUS:lle tekemiin ohjeisiin. Oppaan kirjoitti kuitenkin pääasiassa Sirpa Taskinen. Siinä on rikosilmoituksen laiminlyöntiin kannustamisen lisäksi useita muita samasta perusasenteesta kumpuavia epäkohtia. Saatan palata niihin tulevaisuudessa.  

Lastensuojelulakiin on onneksi joulukuussa 2014 säädetty muutos, joka poistaa rikosilmoituksen tekemisen harkinnanvaraisuuden sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutoimen henkilöstöltä. Viranomaisilla on nyt velvollisuus ilmoittaa poliisille kaikki tapaukset, joissa he epäilevät tapahtuneen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Muilta osin STAKESin ohjeita kuitenkin edelleen pidetään olennaisina. Esimerkiksi Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen julkaisemassa Lastensuojelun käsikirjassa yhä suositellaan Sirpa Taskisen toimittamaa opasta:

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Sirpa Taskinen, STAKES

Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä

Maanantai 11.4.2016 klo 18:31 - Johannes Remy

Suomalaisia on äskettäin järkyttänyt uutinen, joka kertoi perhetutun käyttäneen toistuvasti seksuaalisesti hyväkseen 4-vuotiasta tyttöä. Äidin kuvaus tapahtumista on luettavissa täältä: Itse näen kammottavassa uutisessa jotain hyvääkin: syyllinen saatiin kiinni aktiivisen viranomaistoiminnan tuloksena ilman, että kukaan lapselle läheinen aikuinen teki rikosilmoitusta. Tämä on ensimmäinen tapaus, josta kuulen, vaikka toki niitä voi olla useampia. 2000-luvulla poliisi ei käsitellyt hyväksikäyttöepäilyjä muuten kuin saamiensa rikosilmoitusten perusteella. Toivottavasti tapahtunut kertoo viranomaistoiminnan yleisestä kohenemisesta.

Oikeuspsykiatri Jüri Ariloo Vantaan psykiatrisesta vankisairaalasta kertoo näkemyksenään, että tällainen tapaus on äärimmäisen harvinainen ja julma: Valitettavasti tilastokeskuksessa laaditut rikosuhritilastot eivät tue väitettä tapauksen harvinaisuudesta: vuonna 2015 seksuaalisen hyväksikäytön tai törkeän seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutui kaikkiaan 99 ja vuonna 2014 110 0-4-vuotiasta lasta (Rikos- ja pakkokeinotilasto, eräiden rikosten uhrit iän mukaan maakunnittain 2009-2015): Jos jokainen rikosuhritilastoon kirjattu alle 5-vuotiaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö uutisoitaisiin, kuulisimme niistä 3-4 päivän välein. Rikosuhritilasto ei kerro, kirjataanko siihen kaikki poliisin tietoon tulleet tapaukset vai vain jokin tietty osa niistä. Ilmeisesti vain tietty osa, koska rikosuhritilastossa oleva lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrien kokonaismäärä, 1109 vuonna 2015, on pienempi kuin toisessa tilastossa ”Rikokset kuukausittain 2009-2015” ilmoitettu 1237. Poliisille ilmoitettujen alle viisivuotiaiden seksuaalisen hyväksikäytön uhrien kokonaismäärä voi siis olla jonkin verran suurempi. Pystyn vain arvaamaan, mistä lukujen ero voi johtua: rikosuhritilastoon saatetaan kirjata vain tapaukset, joissa on aloitettu esitutkinta, tai siinä ei ole tapauksia, joissa poliisi on todennut rikosilmoituksen mielestään aiheettomaksi.

Emme kuule alle 5-vuotiaista uhreista joka kolmas päivä, koska vain pieni osa tapauksista johtaa tuomioon, ja vain tuomiot uutisoidaan. Valitettavasti uhrien iästä ei ole tilastotietoja annettujen tuomioiden osalta. Pystyn kuitenkin sanomaan jotain annettujen tuomioiden kokonaismäärän perusteella. 2014 näistä rikoksista langetettiin kaikkiaan 326 tuomiota, joiden uhrit olivat siis kaikenikäisiä lapsia 15-vuotiaisiin tai joissakin tapauksissa 17-vuotiaisiin saakka. Tämä on 28.2% rikosuhritilastossa olevien uhrien kokonaismäärästä, joka oli samana vuonna 1155. Tämä ei täsmälleen tarkoita, että kaikista tapauksista juuri tuo prosenttiluku johti tuomioon, koska tuomio langetetaan usein myöhempänä vuonna kuin se tulee poliisin tietoon.  Se kuitenkin antaa likimääräisen arvion.

Jos alle 5-vuotiaiden hyväksikäytöstä annettaisiin tuomio yhtä usein kuin kaikenikäisten lasten hyväksikäytöstä, 28.2% rikosuhritilastossa olevista tapauksista, vuonna 2014 tällaisia tuomioita olisi langetettu 31 eli useammin kuin kerran kahdessa viikossa. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että tuomioita on vähemmän, koska niistä uutisoidaan huomattavasti harvemmin kuin joka toinen viikko, ja juuri siksi äskettäin uutisoitu tapaus koetaan poikkeuksellisen järkyttävänä.

Johtopäätökseni ovat karuja: 1. Alle 5-vuotiaan seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole niin harvinaista kuin yleisesti ajatellaan, etenkin kun tapauksista vain murto-osa ilmoitetaan poliisille; 2. Poliisille ilmoitetut alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäyttötapaukset johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin vastaavat isompien lasten hyväksikäyttötapaukset.

Olen toisen alan tieteentekijä, joten en itse pääse tämän pitemmälle. Ehdotankin kriminologeille ja oikeusoppineille hyvää tutkimusaihetta. Takavuosina pienten lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnassa oli merkittäviä asenne- ym. ongelmia:

Olen ylläpitänyt tätä blogia nyt kahdeksan vuotta, ja käyntejä on sivuilleni kertynyt yli 45 000, joista suurin osa kahden viime vuoden aikana. Se ei tee keskimäärin kuin kolmisenkymmentä päivässä, joten mikään merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja en ole. Toisaalta se osoittaa, etten ponnistele tyystin turhaan, vaan on ihmisiä, joiden mielestä kirjoitan olennaisista asioista. Merkittävimpänä kirjoituksenani pidän kolmen vuoden takaista tekstiä ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”: Sitä kolmatta tapausta koskevassa kuvauksessani täytän aukkoa, jonka ammattitoimittajat ovat häpeällisesti omalla laiminlyönnillään luoneet. Kaikki informaatio olisi luettavissa EIT:n tuomiolauselmasta, vaan kun ei. Kiitos teille, jotka kirjoituksiani luette.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rikollisuus, poliisi

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio vuodelta 2006

Lauantai 20.2.2016 klo 21:57 - Johannes Remy

Tietoni ovat muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiolauselmasta:

Sveitsiläinen mies ja suomalainen nainen avioituivat ja asuivat Sveitsissä. Heille syntyi kaksi lasta, poika vuonna 1987 ja tyttö 1989. Vuonna 1993, pojan ollessa 6- ja tytön 5-vuotias, vaimo muutti yhdessä lasten kanssa uuden lesbokumppaninsa luo Suomeen. Sveitsiin jäänyt mies haki avioeroa ja lasten huoltajuutta. Oikeuden päätöstä odotellessa vanhemmat solmivat väliaikaisen sopimuksen, jonka mukaan lapset olisivat toistaiseksi Suomessa, mutta isä saisi tavata heitä kolmesti. Prosessin ollessa kesken mies sai tietää anoppinsa ilmoittaneen Suomen sosiaaliviranomaisille epäilevänsä äidin lesbokumppanin käyttäneen lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Seksuaalisen hyväksikäytön epäily meni aina hovioikeuteen saakka, missä se kaatui äänestyspäätöksellä.

Vuonna 1996 tuomioistuin antoi äidille lasten yksinomaisen huoltajuuden, minkä päätöksen ylemmät oikeusasteet myöhemmin vahvistivat. Isä sai tapaamisoikeuden. Äiti kuoli vuonna 1999, jolloin isä saapui heti Suomeen ja vaati itselleen lasten huoltajuutta. Kuitenkin myös äidin kumppani haki itselleen lasten huoltajuutta. Joulukuussa 1999 suomalainen tuomioistuin myönsi huoltajuuden isälle. Seuraavana päivänä hovioikeus kuitenkin keskeyttiu tuomion täytäntöönpanon äidin kumppanin tekemän valituksen perusteella, ja lapset jäivät äidin kumppanin luo. Tämän jälkeen isä ei enää pääsi enää kerran tapaamaan lapsiaan toukokuussa 2001. Maaliskuussa 2001 hovioikeus vahvisti aiemman alioikeuden päätöksen ja määräsi lapset muuttamaan isän luo muutaman kuukauden siirtymäajan jälkeen elokuussa 2001. Kesäkuussa 2001 Korkein oikeus kuitenkin keskeytti hovioikeuden päätöksen toimeenpanon. Lokakuussa 2001 Korkein oikeus antoi äidin kumppanille lasten yksinomaisen huoltajuuden käyttäen perusteena lasten omaa mielipidettä ja sitä, että lapset olivat tottuneet asumaan Suomessa. Lasten mielipiteen perusteella isältä evättiin myös tapaamisoikeus. Näin isä menetti lapsensa, vaikka hänen sopivuuttaan lastensa huoltajaksi ei missään vaiheessa ollut kiistetty. Korkein oikeus myös hylkäsi isän vaatimuksen psykologisista tutkimuksista, jotka olisivat voineet selvittää äidin kumppanin vaikutusta lasten ilmaisemaan mielipiteeseen.  

Kantelussaan Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen isä korosti, miten äidin kumppani oli katkaissut lasten kaikki yhteydet isäänsä, eikä lasten mielipidettä selvitettäessä oltu tutkittu, missä määrin lasten mielipide oli heidän omansa ja missä määrin se oli äidin kumppanin aktiivisen vaikutuksen tulosta. Asiaan ei ollut vaikuttanut myöskään se, että äidin kumppanilla oli todettu alkoholiin liittyviä mielenterveydellisiä ongelmia. Isän mukaan lapset eivät olleet vapaita ilmaisemaan mielipidettään, vaan he olivat joutuneet äidin kumppanin manipuloimiksi. Ennen lasten äidin kuolemaa isän välit lapsiinsa olivat olleet erittäin hyvät, ja lapset olivat kahdesti vierailleet hänen luonaan Sveitsissä. Isän mukaan äidin kumppani oli pelotellut lapsia sillä, että isä sijoittaisi heidät Sveitsissä lastenkotiin. Isä valitti myös, etteivät suomalaiset viranomaiset olleet toimeenpanneet niitä tuomioistuimen päätöksiä, joiden perusteella huoltajuus oli myönnetty hänelle. Isä korosti biologisen isyytensä merkitystä: huoltavan vanhemman kuollessa huoltajuus on myönnettävä toiselle vanhemmalle, ellei toisenlaiseen menettelyyn ole erityisen painavia perusteita. Koska isän sopivuutta lastensa huoltajaksi ei ollut kiistetty, sellaisia painavia perusteita ei ollut. Sen sijaan äidin kumppanin oli todettu sopivan huoltajaksi, vaikka hänellä oli vakavia ja pitkäkestoisia mielenterveydellisiä ongelmia, joihin kuului lasten isään ja heidän äidinpuoleiseen isoäitiinsä liittyviä väkivaltaisia harhoja (violent delusional thoughts concerning the applicant and the maternal grandmother). Kumotessaan alempien oikeusasteiden päätökset Korkein Oikeus ei ollut millään tavoin huolehtinut edes isän tapaamisoikeudesta, joten se oli käytännössä vahvistanut äidin kumppanin aikaansaaman lainvastaisen tilanteen.

Vuonna 2006 EIT totesi Suomen rikkoneen ihmisoikeussopimuksen seuraavia kohtia:

8. Oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta

1. Jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta.

2. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Suomi määrättiin maksamaan isälle 10 000 euroa korvauksia sekä korvaamaan 56 000 euroa hänen oikeudenkäyntikulujaan. Tässä vaiheessa äidin kuolemasta oli kuitenkin jo seitsemän vuotta. Vanhempi lapsi oli tuolloin 19- ja nuorempi 17-vuotias. Lapset ovat aikuisina solmineet uudestaan yhteyden isäänsä, mutta he eivät ole yhteydessä äitinsä entiseen kumppaniin, jonka luona kasvoivat.

Tämä on tietysti melko vanha tapaus. Siitä on kuitenkin syytä kirjoittaa, koska korkeimman oikeuden tuomio silloin tällöin yhä mainitaan myönteisenä esimerkkinä siitä, miten lapsen oikeutta vanhempaansa erityisesti kunnioitettiin. Nettikeskusteluissa tapaus myös joskus käännetään tyystin päälaelleen esittäen se esimerkkinä siitä, miten viranomaiset muka huoltoriitojen yhteydessä suosivat äitien tekemiä isiä koskevia perättömiä ilmiantoja. Epäiltynä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstähän oli äidin entinen kumppani lasten äidinpuoleisen isoäidin tekemän rikosilmoituksen vuoksi.

Olennaisin opetus tapahtuneesta on, ettei laki tässä tapauksessa ole ollut kaikille sama. Erityisen vaikuttavaa on, miten hovioikeus seuraavana päivänä alioikeuden päätöksen jälkeen keskeyttää sen toimeenpanon. Jostain syystä toista osapuolta suosittiin. Tällaisia tapauksia varten Suomessa pitäisi olla elin, jolla olisi valtuudet nopeasti puuttua lasten oikeuksia loukkaaviin viranomaispäätöksiin. Ei voi riittää, että vääryyttä kärsineet mahdollisesti saavat EIT:sta asianmukaisen ratkaisun. Lapsuus on siihen liian lyhyt ja liian tärkeä aika kausi ihmisen elämässä.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen oikeudet, huoltoriidat

Suomi, EU ja NATO

Sunnuntai 24.1.2016 klo 20:59 - Johannes Remy

Pakolaisongelman hoitaminen EU:n päätöksin ja jäsenmaiden yhteisvoimin on Suomen edun mukaista. Samoin on Suomen etu luopua Dublinin sopimuksesta periaatteesta, jonka mukaan pakolaisen asian hoitaa se EU-maa, johon hän ensiksi saapuu.


Itärajamme on EU:n ulkoraja, jonka toisella puolella on Venäjä. Venäjän hallitus voi halutessaan avata Lähi-Idästä tulevilla pakolaisille reitin alueensa läpi Suomeen. Näi saattaa juuri nyt olla käymässä, mihin viittaavat toistaiseksi vahvistamattomat tiedot Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n osallisuudesta pakolaisten kuljettamiseen Suomen rajalle. Koska Venäjän hallitsija Vladmir Putin on johtamassa kansaansa suureen onnettomuuteen, tulevaisuudessa rajan yli saattaa pakolaisina ryöpsähtää suuria määriä myös Venäjän kansalaisia. Jos hylkäämme EU:n yhteisen päätöksenteon tässä asiassa, suostumme samalla hoitamaan pakolaisongelmamme yksin. Jos taas sitoudumme EU:n yhteiseen päätöksentekoon, voimme odottaa muiden jäsenmaiden auttavan Suomea ottamalla vastaan osan itärajan yli tulevista pakolaisista.


Yllä kuvaamani asiantila on niin ilmeinen, ettei sen ymmärtämisen pitäisi olla vaikeaa riippumatta siitä, olemmeko nuivia vai ns. suvakkeja. Ulkoministeri Timo Soini yrittää silti yhä paeta todellisuutta pitäytymällä kansallisessa päätöksenteossa ja puhumalla rajan sulkemisesta:

Toki rajan voi sulkea, mutta se johtaa vain siihen, että epätoivoiset maahanpyrkijät lakkaavat käyttämästä rajanylityspaikkoja ja tulevat rajan yli mistä vain pääsevät. Rajan todellinen sulkeminen vaatisi vanhan DDR:n esimerkin seuraamista varustamalla raja asianmukaisin helvetinkonein. Ymmärrän ihmisoikeuksien olevan nuiville vain suvakkien keksimä harmittava este heidän ajamansa politiikan toteuttamiselle. Siksi lisään vielä, että DDR:n mallin seuraaminen aiheuttaisi huomattavia kustannuksia. On parempi pysyä läntisten demokratioiden joukossa ja kannattaa pakolaisongelman hoitamista EU:n yhteisellä päätöksenteolla.


Blogikirjoituksessani “Ukraina, Venäjä ja Suomi” kirjoitin harkitsevani mielipidettäni Suomen mahdollisesta liittymisestä NATOon. Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että NATO-jäsenyyden hakeminen on vähiten huono vaihtoehto. On epätodennäköistä, että vanhalla kunnon suomettumispolitiikalla voitaisiin nykytilanteessa turvata Suomen asema. Euroopan Unionin jäsenmaana Suomi Venäjän näkökulmasta jo kuuluu länsileiriin. Ne myönnytykest, joita tästä asemasta käsin voimme tehdä Venäjälle, eivät olisi riittäviä palauttamaan asemaamme liittoutumien ulkopuolella olevana Venäjälle ystävällismielisenä rajamaana. Ottaen huomioon Venäjän nykyinen ulkopolitiikka, siinä valinnassa olisi myös liian suuria moraaliin ja demokratian ylläpitämiseen liittyviä riskejä.


Päätyminen NATO-jäsenyyden kannattajaksi ei ole ollut minulle helppoa, koska suhteeni venäläiseen kulttuuriin on läheinen ja myönteinen. En missään tapauksessa kannata näkemystä Venäjästä jonain perivihollisena, joka aina olisi uhkaamassa meitä. Tulevaisuudessa Venäjän ja sen länsinaapurien välille on mietittävä järjestelyä, joka pysyvästi poistaisi vastakkainasettelun samaan tapaan kuin EU on poistanut vihollisuuden Saksan ja Ranskan väliltä. Valitettavasti se on mahdotonta juuri nyt.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: EU, pakolaiset, NATO

Kölnin tapahtumat ja naisten seksuaalinen häirintä Suomessa sekä arabimaissa

Keskiviikko 13.1.2016 klo 13:00 - Johannes Remy

Kölnin tapahtumat vaikuttavat hyvin voimakkaasti suunnitelmalliselta, poliittisin motiivein järjesteltyltä toiminnalta. Järjestäytynyt rikollisuus tavoittelee yleensä taloudellista voittoa, jota joukkomittainen seksuaalinen häirintä ei tuota. Kieroutumiaan toteuttavat järjestäytyneet seksuaalirikolliset toimivat pääsääntöisesti salassa ollakseen jäämättä kiinni. Siksi pidän poliittista motiivia todennäköisimpänä. Toistaiseksi on mahdotonta päätellä, mikä poliittinen taho on kyseessä.

Pitääkö paikkansa, että naisten seksuaalinen häirintä arabimaissa olisi yleisempää kuin Suomessa? Vastaani on tullut tietoja ainoastaan Egyptistä ja Irakista. Egyptissä tehdyissä otantatutkimuksissa yli 99% naisista ilmoittanut kokeneensa seksuaalista häirintää Irakissa tehdyissä vastaavissa tutkimuksissa seksuaalista häirintää on kokenut ”vain” 80% naisista Suomalaiset vastaavat tutkimukset osoittavat, että seksuaalista häirintää on kokenut 71% naisista Ainakin näissä kahdessa maassa tilanne siis todella on huonompi kuin Suomessa, mutta Egyptin ja Irakin välinen ero on huomattavasti suurempi kuin Suomen ja Irakin. Missään tapauksessa seksuaalinen häirintä ei ole saapunut Suomeen maahanmuuttajien mukana. Egyptissä ja Irakissa ongelma tiedostetaan ja siitä keskustellaan. Suomalaisessa keskustelussa hämärtyy se seikka, ettei kukaan voi olla vastuussa muusta kuin omasta toiminnastaan. Helsingin poliisi kehottaa nyt uudenvuodenyön seksuaalisen häirinnän uhreja tekemään ilmoituksia mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Tämä on sinänsä oikein, mutta koskeeko se myös niitä tapauksia, joissa epäilty on kantasuomalainen?   

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Seksuaalinen häirintä, maahanmuutto

Poliisi, raiskausrikollisuus, maahanmuuttajat ja totuus

Sunnuntai 10.1.2016 klo 21:59 - Johannes Remy

Julkisuudessa on viime aikoina voimakkaasti väitetty äskettäin saapuneiden turvapaikanhakijoiden lisäävän seksuaalirikollisuutta Suomessa. Ensin rikoskomisario Markku Tuominen Itä-Uudenmaan poliisilaitokselta kehotti kansalaisia ulkomaalaisen pyrkiessä lähikontaktiin poistumaan nopeasti paikalta ja tarvittaessa ottamaan yhteyttä hätänumeroon. Sen jälkeen poliisin ylijohto on ollut haluton puuttumaan äärioikeiston katupartiointiin useissa kaupungeissa. Sisäministeri Petteri Orpo on hyvästä syystä vaatinut poliisiylijohtoa ottamaan asiallisemman kannan.


Kölnissä uudenvuodenaattona tapahtuneiden joukkomittaisten seksuaalirikosten jälkeen Helsingin poliisi kertoi estäneensä Kölnin kaltaiset tapahtumat Helsingin Asematunnelissa. Poliisin mukaan paikalla oli jopa tuhat irakilaista turvapaikanhakijaa, ja yön aikana tehtiin kolme ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Helsingin poliisin apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäen mukaan „vakavammat häiriöt estettiin valmistautumisella, valvonnalla ja sillä, että kynnys puuttua oli alhainen”.

Lausunto tuntui alun alkaenkin ongelmalliselta, koska poliisi ei suinkaan tarkastanut kaikkien paikalla olleiden kansalaisuutta ja statusta. Vielä oudommaksi se muuttui, kun keskusrikospoliisi kiisti Koskimäen version tapahtumista. Kävi myös ilmi, ettei yksikään ilmoitetuista kolmesta häirintätapauksesta tapahtunut Asematunnelissa. Eri poliisitahot ovat kertoneet Asematunnelin tapahtumista kolmella keskenään ristiriitaisella tavalla. Tämä ei ole estänyt Koskimäkeä kertomasta brittiläiselle Telegraph-lehdelle, miten turvapaikanhakijat tuovat Suomeen meillä aikaisemmin tuntematonta rikollisuutta.

Tapahtumat innoittivat minut tutkimaan raiskausrikollisuutta koskevia tilastotietoja Tilastokeskuksen sivuilla.


Poliisin tietoon tulleet raiskausrikokset ja niistä annetut tuomiot 2012-2014:


2014        poliisin tietoon 1009 rikosta, tuomioita 148 eli  14.7%

2013                              975 rikosta, tuomioita 160 eli  16.41%

2012                             1009 rikosta, tuomioita 177 eli  18.93%.


Tiedot eivät ole täysin tarkkoja, koska yhtenä vuonna poliisin tietoon tullut rikos päätyy usein oikeuskäsittelyyn vasta seuraavana vuonna. Kuitenkin on selvää, että ilmoitetuista alle viidennes johtaa tuomioon, ja tuomioon johtavien rikosten osuus on viime vuosina merkittävästi laskenut.


Yhdisteltäessä raiskausrikoksista epäiltyjen ja niistä tuomittujen vakinaisesti Suomessa asuvien syyllisten kansalaisuutta koskevia tilastoja saamme myös olennaisia tietoja. Kansalaisuus ei ole aivan tyydyttävä muuttuja, koska se jättää piiloon niiden maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten osuuden, jotka ovat Suomen kansalaisia. Epäiltyjen osalta on tyydyttävä poliisin selvittämien rikosten määrään, koska tilastoa poliisille ilmoitettujen rikosten yhteydessä epäiltyjen henkilöiden kansalaisuudesta ei ole saatavissa. Näillä on mentävä ja näinkin saamme tietää jotain: 


2014                   raiskausrikoksista epäiltyjä oli 667, joista 85 eli 12.74% oli Euroopan ulkopuolisten maiden kansalaisia. Tuomittuja oli 136, joista 24 eli 17.65% Euroopan ulkopuolelta.

2013                   epäiltyjä oli 746, joista 94 eli 12.6% oli Euroopan ulkopuolelta. Tuomittuja oli 143, joista 24 eli 16.78% Euroopan ulkopuolelta.

2012                   epäiltyjä oli 1185, joista 113 eli 9.54% Euroopan ulkopuolelta. Tuomittuja oli 177, joista 35 eli 19.78% Euroopan ulkopuolelta.


Toisin sanoen epäily johtaa olennaisesti useammin tuomioon silloin, kun epäilty on Euroopan ulkopuolelta. Tähän voi olla mahdollista löytää asian selittäviä lisämuuttujia, joten en väitä vaikutelmiani varmoiksi. Alustavana hypoteesina esitän kuitenkin, että poliisissa ja oikeuslaitoksessa esiintyvät kielteiset asenteet maahanmuuttajia ja maahanmuuttoa kohtaan johtavat siihen, että maahanmuuttajien tekemät raiskausrikokset tutkitaan muita raiskausrikoksia huolellisemmin. Jos näin on, ne tilastot, joissa esitetään maahanmuuttajien syyllistyvän muita useammin raiskauksiin eivät pohjaudukaan kuin korkeintaan osittain todellisuuteen: osittain numerot ovat seurausta omien viranomaistemme asenteista.


Olen jo pitkään yrittänyt tuoda julkisuuteen oikeussuojajärjestelmämme surullista tilaa seksuaalirikosten ja etenkin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnassa. Toivon, että äskettäisten tapahtumien herättämä julkisuus viimein johtaa siihen, että poliisin toimia aletaan jollakin tavoin valvoa. Se, että poliisi politikoi suosien tiettyä, ihmisoikeuksien kannalta erittäin vaarallista poliittista liikettä, on vain yksi epäkohta. Toinen epäkohta on se, että poliisi voi nykyään lähes mielensä mukaan jättää rikoksia tutkimatta ja syyllisiä rankaisematta. Jos esittämäni etninen epäsuhta raiskausrikollisuuden tutkinnassa ja tuomioissa todella on olemassa, oikea tapa ratkaista se ei ole jättää enemmän Euroopan ulkopuolelta tulleita raiskaajia rankaisematta, vaan tutkia ja tuomita nykyistä enemmän suomalaisia raiskaajia.


Älkäämme antako iänikuisen ininän resurssipulasta johtaa itseämme harhaan: tärkeintä on saattaa poliisi valvontaan. Ensisijainen vika ei ole resursseissa, vaan asenteissa. Parasta on panostaa lisäresursseja kansalaisten tekemien poliisia koskevien valitusten käsittelyyn ja muuttaa ohjeistusta siten, että kanteluita todella käsitellään. On myös perustettava poliisiorganisaatiosta kokonaan erillinen elin, joka keskittyy poliisin toiminnan lainmukaisuuden valvontaan. Rikosten uhrit on aika ottaa vakavasti.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Seksuaalirikollisuus, maahanmuutto, rasismi

Olli Immonen ja maahanmuuttokysymyksen laajemmat yhteydet

Tiistai 4.8.2015 klo 5:44 - Johannes Remy

Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen öinen taisteluhenkinen facebook-postaus ja natsistisen Suomen Vastarintaliikkeen väkivallanteot Jyväskylässä ovat herättäneet huomiota. Immonen ei ole syyllistynyt rikokseen. Hänen tekstinsä tulkitseminen suoraksi kehotukseksi poliittiseen väkivaltaan on luontevin, mutta ei ainoa mahdollinen tulkinta. Tapauksen herättämä huoli ja huomio on silti perusteltua, koska kyse ei ole sattumista eikä yksittäistapauksista. Immosen yhteyksiä Suomen Vastarintaliikkeesen on ehkä parhaiten selvittänyt bloggaaja Saku Timonen:

Immonen itse väittää tietävänsä Suomen Vastarintaliikkeestä niin vähän, ettei voi antaa siitä arvostelmaa. Toisin sanoen hän ei Jyväskylän tapahtumien jälkeenkään tuomitse yhteistyökumppaneidensa rikoksia. Immosen välttelevät kommentit tuovat mieleen venäläisen sananparren: “Minä en ole minä eikä hevonen ole minun (I ja ne ja i loštšad ne moja)”. 

Nuivien ja muiden Perussuomalaisten reaktio skandaaliin on tavanomainen: Immosen arvosteleminen tuomitaan ajojahtina, puhutaan lynkkaamisesta yms. Syntyy vaikutelma, että nuivien arvosteleminen rikkoo heidän sananvapauttaan. Uhriutumalla kiistetään vastustajien oikeus ilmaista näiden omia mielipiteitä. Yksi tapa reagoida tapahtumiin on ilmoittaa vastustavansa molempia ääripäitä. Rasistiset ja autoritaariset näkemykset asetetaan näin samanarvoisiksi kaikkien ihmisten tasavertaisuutta kannattavien näkemysten kanssa, ja järkevän keskilinjan annetaan ymmärtää löytyvän jostakin näiden äärimmäisten mielipiteiden väliltä.

[Kirjoitus jatkuu lue lisaa-linkin alla]     

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: fasismi, natsismi, maahanmuutto

Ukraina, Venäjä ja Suomi

Maanantai 19.1.2015 klo 3:22 - Johannes Remy

Kirjoittamani Ukrainan historia on juuri ilmestynyt Gaudeamukselta. Tämän kirjoituksen lopussa on luettelo muista Ukrainaa koskevista julkaisuistani. Kirjan myötä kantaani Ukrainan tilanteeseen on kyselty. Koska olen arvostellut Suomen lastensuojelun epäkohtia, minua on epäilty Venäjän asiamieheksi. Myötätuntoni on kuitenkin Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan puolella.

[Kirjoitus jatkuu alla olevan linkin takana]

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä, Suomi, ulkopolitiikka

SDP:n eurovaaliehdokkaat ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Keskiviikko 14.5.2014 klo 19:46 - Johannes Remy

Kolme SDP:n eurovaaliehdokasta on osoittanut oikeaa asennetta suhtautumisessaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Johannes Koskinen kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin poliitikkoihin, jotka ovat puuttuneet oikeussuojajärjestelmämme lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeviin ongelmiin. Toimiessaan oikeusministerinä vuonna 2002 Koskinen puuttui julkisuudessa Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin juttuun. Hän sai aikaan uuden esitutkinnan, joka valitettavasti suoritettiin jälleen Helsingin rikospoliisissa Markku Stenbergin johdolla. Ei ollut Koskisen vika, ettei yli kymmenen lapsen hyväksikäyttö toisellakaan kerralla edennyt syyteharkintaan.  Puuttuminen yhteen tapaukseen ei sinänsä ole paljon, mutta se on enemmän kuin useimmat suomalaiset poliitikot tekevät. Yleensäkin Koskisen toiminta oikeusministerinä osoitti hänen olevan avoin sille mahdollisuudelle, että oikeussuojajärjestelmässä voidaan tehdä virheitä.
SDP:n nykyisistä eurovaaliehdokkaista kaksi, Miapetra Kumpula-Natri ja Mikael Jungner, allekirjoittivat viime vuonna Keskustan Tuomo Puumalan lakialoitteen, jonka mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei rikoksena vanhenisi koskaan. Aloite sai puolelleen eduskunnan enemmistön, mutta oikeusministeriön virkamiehet tyrmäsivät sen. Kuuluu suomalaisen poliittisen kulttuuriin omituisuuksiin, että he saivat asiassa viimeisen sanan.  
Voi olla, että muillakin demariehdokkailla on ansioita tässä suhteessa, mutta nämä kolme ovat ainoat, joista minulla on tietoa. Otan mielelläni vastaan lisätietoja.
Pahoittelen pitkää taukoa blogikirjoituksissani. Olen samanaikaisesti kirjoittanut kahta historiateosta, joista toinen on jätetty kustantajalle ja toinen on loppusuoralla. Aikaa on jäänyt vähänlaisesti. En ole vaiennut, vaan jatkan kirjoittamista, etenkin kun huomaan blogillani pitkästä tauosta huolimatta olevan lukijoita. Kiitos teille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Eurovaalit 2014

Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus

Sunnuntai 7.4.2013 klo 6:56 - Johannes Remy

Kaksi lasten kaltoinkohteluun liittyvää skandaalia on viime aikoina noussut esiin Suomessa. Ensimmäinen on 8-vuotiaan Vilja Eerikan murhan oikeudenkäynti, toinen viime viikolla ilmestynyt Janne Villan kirja Hengellinen väkivalta, joka nostaa uudelleen esiin Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodissa tapahtuneen jäjestelmällisen lasten seksuaalisen hyväksikäytön. Kirjoitan tänään myös kolmannesta tapauksesta, erään lastenlääkärin psykiatrisesta pakkohoidosta ja Suomelle tämän johdosta langetetusta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta. Viimeksi mainittu tapaus ei ole Suomessa skandaali, vaikka sen pitäisi olla.

[Kirjoitus jatkuu alla olevan linkin alla]

Lue lisää »

3 kommenttia . Avainsanat: rikollisuus, lapsen oikeudet, Markku Stenberg

Lastensuojelu ei ole maaottelulaji

Maanantai 10.12.2012 klo 2:19 - Johannes Remy

Lastensuojelu on viime aikoina jälleen ollut vilkkaan keskustelun kohteena. Itähelsinkiläisen 8-vuotiaan tytön raaka murha paljasti, miten viranomaiset eivät suojelleet lasta lukuisista perustelluista lastensuojeluilmoituksista huolimatta. Sen jälkeen suomalainen lastensuojelu joutui taas kerran Venäjän valtion edustajien kritiikin kohteeksi Anastasia Zavgorodnjajan lasten huostaanottotapauksen myötä. Suomalaiset vastasivat jo vakiintuneen tavan mukaan vetoamalla viranomaisten vaitiolovelvollisuuteen ja pohdiskelemalla venäläisten motiiveja. Venäläisten tiedotusvälineiden suosima vakiokommentaattori Johan Bäckman ja hänen taipumuksensa maalailla asioita totuudesta erityisen paljoa piitaamatta ovat tuoneet jupakkaan oman pikantin lisämakunsa.

Minulla ei ole mahdollisuutta saada selville totuutta Zavgorodnjajan perheen tapauksesta. Tällä kertaa toimin kuten lapsiasiavaltuutettu Maria-Kaisa Aula: en ota kantaa yksittäistapaukseen. Esitän sen sijaan eräitä kiistan laajempaa kontekstia koskevia olennaisia tosiseikkoja, joiden on hyvä olla keskustelijoiden tiedossa. Lopuksi kerron näkemykseni siitä, mitä nyt olisi hyvä tehdä.
[Kirjoitus jatkuu linkin alla]

Lue lisää »

2 kommenttia .

Vanhemmat kirjoitukset »


Kommentointi on vapaata, nyt todella (08.05.2016)
Asetuksiin oli jostain syystä yhä jäänyt moderointi, vaikka muutama päivä sitten kirjoitin poistaneeni sen. Nyt se on todella poissa eli voitte nyt kommentoida kirjoituksiani..

19.01.2015  Kirjoittamani Ukrainan historia on ilmestynyt
15.01.2012  Yhteydenottolomake ei toimi, ota yhteyttä sähköpostitse
21.10.2008  Kotisivujeni kävijämäärä