Lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen syyllistyneen saa yhä palkata lapsityöhönMaanantai 22.7.2024 klo 2.55 - Johannes Remy Yleinen luulo on, että laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä estää lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen syyllistyneitä pääsemästä lapsityöhön esimerkiksi kouluissa ja päivähoidossa. Valitettavasti asia ei ole niin. Lakiin on sen ensimmäisestä, vuonna 2002 säädetystä versiosta lähtien jäänyt omituinen porsaanreikä: seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamista ei kielletä eikä siitä säädetä minkäänlaista rangaistusta. Laki ainoastaan velvoittaa työnantajaa vaatimaan rikostaustaotetta ja työntekijää esittämään sen, mutta ei puutu siihen, mitä otteessa saa lukea. Näin ollen työnantajaa voidaan rangaista otteen vaatimisen laiminlyönnistä, mutta ei rikollisen palkkaamisesta. Miten näin ilmeinen porsaanreikä on voinut olla voimassa yli 20 vuotta? Esitän joitakin tietoja lakiin alun alkaen kohdistuneesta vastustuksesta ja porsaanreiän alkuperäisestä perustelusta, joka osoittaa, ettei se tullut lakiin vahingossa. Kun rikostaustan tarkastamisen tarpeesta alettiin keskustella vuonna 1998, se herätti voimakasta vastustusta vaikutusvaltaistenkin ihmisten keskuudessa. Näin on käynyt monille muillekin lapsia seksuaalirikollisilta suojaaville uudistuksille, kuten esimerkikisi lapsipornon hallussapidon kriminalisoinnille. Rikostaustan tarkastamisen vastustajina profiloituivat erityisesti STAKESin silloinen kehittämispäällikkö Sirpa Taskinen ja STAKESin silloinen pääjohtaja Vappu Taipale. Taskinen sanoi Ilta-Sanomien haastattelussa 14.2.1998: ”Suhtaudun taustan tutkimiseen käytännön syistä epäillen. Nykyajatteluun ei sovellu, että alalle hakeutuvia alettaisiin epäilemään jo etukäteen. Onko rationaalista esimerkiksi pyytää rikosrekisteriotetta kaikilta lastenhoito- tai kasvatusalalle hakeutuvilta? En tiedä, että Suomessa tehtäisiin näin missään ammatissa...Puskaradio on varsinkin pienillä paikkakunnilla riittävän tehokas este sille, ettei pedofiiliksi todettu henkilö pääse lasten hoito- tai kasvatustehtäviin. Maalaisjärki velvoittaa esimerkiksi koulun rehtorin tai päiväkodinjohtajan olemaan palkkaamatta hakijaa, jos tiedossa on tuomio lasten hyväksikäytöstä. Laki ei palkkaamista tietääkseni estä, enkä tiedä, miten se voitaisiinkaan ihmisoikeuksia loukkamatta kieltää vedenpitävästi.” Taskinen oli tässä vaiheessa johtava lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten asiantuntija STAKESissa. Viisi vuotta myöhemmin hän toimitti STAKESin ohjeet terveydenhuolto- ja sosiaalialalla työskenteleville näiden epäillessä lapseen kohdistunutta seksuaali- tai väkivaltarikosta (Sirpa Taskinen toim, Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen: asiantuntijaryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Stakes Oppaita 55 ). Kuten kauan sitten blogissani kirjoitin, niissä toistuvasti ja voimakkaasti kehotettiin olemaan tekemättä rikosilmoitusta. Vuoden Taskista myöhemmin Vappu Taipale otti vielä jyrkemmän kannan rikostaustaotteen tarkastamiseen. Asiasta nousi jälleen keskustelua Suomessa, kun Norja sääti oman lakinsa rikostaustaotteesta ja haki asialle muiden Pohjoismaiden tukea. Tuomas Hyytisen tekemässä Helsingin Sanomien haastattelussa 20.3.1999 Taipale vetosi lapseen kohdistuvaan seksuaalirikokseen syyllistyneen ihmisoikeuksiin. Lainausmerkkien sisällä oleva teksti on suoraa lainausta Taipaleelta, muu taas Hyytisen lyhennelmää hänen puheestaan: ”Suomessa suhtaudutaan tällaiseen aikeeseen hyvin varauksellisesti.” Taipale kysyy, onko pedofiliasta tuomitulla ja rangaistuksensa kärsineellä kansalaisoikeuksia. ”Tämä on iso eettinen kysymys, kun tällaista esitetään”. Taipaleen mukaan Norjassa on jo käytäntö, että ala-asteen kouluihin ja päiväkotiin työhön hakevien taustat tarkistetaan pedofiilien paljastamiseksi. ”Tämä on minusta ylilyönti”, Taipale sanoo. Taipaleen kannanotto herätti asianmukaista kansainvälistä huomiota. Suurimman kansainvälisen lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa vastustavan järjestön ECPAT:n (End Child Prostitution, Child Pornography and the Trafficking of Children for Sexual Purposes) silloinen toiminnanjohtaja Muireann O Briain kirjoitti toukokuussa 1999 mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin kummastellen Taipaleen esittämiä näkemyksiä. Tämä johti siihen, että Taipale kiisti aiemman lausumansa Helsingin Sanomille ja syytti ECPATia huhupuheiden kuuntelemisesta. Häntä haastatellut Hyytinen taas ilmoitti nauhoittaneensa haastattelun. STAKESin vastaan haraamisesta huolimatta yleisen mielipiteen paine johti rikostaustaotetta koskevan lain säätämiseen. Lain säätämistä vaadittiin muun muassa 5000 ihmisen allekirjoittamassa vetoomuksessa. Tuolloin Suomen lainsäädäntöjärjestelmässä ei vielä ollut kansalaisaloitetta. Lain vastustajat saivat kuitenkin vaikutettua asiaan siten, ettei lasta vastaan tehtyyn rikokseen syyllistyneen palkkaamisesta tullut rangaistavaa. Hallituksen esityksen perusteluosassa porsaanreikää perusteltiin oudohkolla argumentilla tapansa parantaneesta huumerikollisesta: ”Rikosrekisterissä oleva merkintä ei merkitsisi nimitys- tai toimintakieltoa, vaan hakijan tai muun henkilön soveltuvuus jäisi työnantajan harkintaan... Ammattikieltoa ei ole haluttu ehdottaa erityisesti siksi, että rekisteriotteeseen sisällytetään tietoja myös muista rikoksista kuin lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta. Menettelyn käyttöönoton on arvioitu vaikuttavan ennaltaehkäisevästi niin, ettei henkilö, jolla on rikosrekisterissä merkintä kyseisistä rikoksista, hae työskentelemään lasten pariin. Jos näin kuitenkin kävisi, yksittäistapauksessa voi olla painavia erityisiä syitä valita henkilö merkinnästä huolimatta kyseiseen tehtävään. Tämä voisi tulla kysymykseen esimerkiksi, jos henkilö on aikaisemmin syyllistynyt huumausainerikoksiin, mutta pystyy luotettavasti osoittamaan, että ei itse käytä huumeita ja on muutenkin muuttanut elämäntapansa. Todennäköisenä voidaan pitää sitä, että työnantaja palkkaa tässä esityksessä kysymyksessä olevasta rikoksesta tuomitun henkilön vain huolellisen harkinnan jälkeen ja että seksuaalirikoksesta tuomitun palkkaamisessa harkinta on korostuneen huolellista.” https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Documents/he_3+2002.pdf, sivu 35. Hallituksen esityksen kirjoittaneet oikeusministeriön virkamiehet liikkuivat argumentissaan sulavasti seksuaalirikoksista huumerikoksiin ja takaisin seksuaalirikoksiin. Tapansa parantaneen huumerikollisen esimerkki riitti perusteeksi olla kieltämättä seksuaalirikollisen palkkaamista. Vuonna 2022 säädetty seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus kokonaan sivuutti porsaanreiän rikostaustan tarkastamista koskevassa laissa tehden siihen vain teknisiä muutoksia. Jos lastanne hoitaa tai opettaa tuomittu pedofiili, se on täysin laillista. Tiedämme miksi porsaanreikä aikanaan tuli lakiin, mutta on mysteeri, miksi sitä ei 22 vuodessa ole poistettu. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsenraiskaus, seksuaalirikokset, lainvalmistelu, Vappu Taipale, Sirpa Taskinen |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Vielä Sexpo-säätiöstä, Tommi Paalasesta ja lapsiin seksuaalista vetoa tuntevien auttamisestaMaanantai 8.7.2024 klo 4.45 - Johannes Remy Kirjoitin aiemmin Sexpo-säätiön silloisen toiminnanjohtajan Tommi Paalasen raiskaussyytteestä. Oikeudessa hänet tuomittiin salakatselusta, vaan ei raiskauksesta. Tuomio ei ole vielä lainvoimainen, koska asian käsittely on jatkuva ylemmässä oikeusasteessa. Uutisten mukaan kyse oli tilanteesta, jossa Paalanen oli kuvannut tajutonta henkilöä, joka sitten syytti häntä sekä raiskauksesta että salakatselusta. Tämä tieto osuvasti taustoittaa Sexpon kannanottoa vuonna 2022 säädettyyn seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistukseen. Sexpon lausunnossa eduskunnan lakivaliokunnalle kirjoitettiin seuraavasti tajuttomalle henkilölle tehdystä seksuaalisesta teosta: "Tiedottomuuden kohdalla olisi huomioitava sellaiset erikoistapaukset, joissa seksuaalinen toiminta on ennalta sovittua, vaikka yksi osapuoli olisi tiedoton. Tällaisia erikoistapauksia ovat esimerkiksi henkilöiden välinen yhteisymmärrys siitä, että toisen saa herättää seksillä tai sellaisten seksuaalisten fantasioiden toteuttaminen, joissa yksi osapuoli on tiedoton, esim. nukkuu tai on päihtynyt tms." Paalanen teki tuomioon johtaneen tekonsa vuonna 2020, joten ei liene järjetöntä olettaa, että asialla on yhteys Sexpon lausuntoon. Sexpon reaktio toiminnanjohtajansa saamaan tuomioon herättää lisää säätiötä koskevia kysymyksiä. Sexpon hallituksen puheenjohtaja Tiia Forsströmin mukaan salakatselu ei ole seksuaalirikos eikä Sexpo ollut osallisena oikeudenkäynnissä. Marraskuussa 2023 Forsström kertoi Ilta-Sanomille Sexpon siirtäneen Paalasen pois toiminnanjohtajan työstä, mutta että Paalanen jatkaa yhä säätiössä työskentelemistä. Tuossa vaiheessa Paalanen oli Sexpoon kuuluvan Sexpo Palvelut Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mutta Forsströmin mukaan vasta myöhemmin päätettäisiin mitkä tulisivat olemaan hänen työtehtävänsä. Se, ettei salakatselusta tuomitun henkilön työskentelyä Sexpossa keskeytetty, osoittaa, ettei Paalanen ole säätiön ainoa ongelma. Kirjoitin aiemmin Sexpossa yhä käynnissä olevasta SeriE-hankkeesta, jossa autetaan seksuaalista vetoa lapsiin tuntevia ihmisiä. SeriE-hankkeen julkilausuttuna tavoitteena on ”ennaltaehkäistä lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia edistämällä asiakkaiden kokonaisvaltaista hyvinvointia, parantamalla asiakkaiden elämänhallintaa ja vaikuttamalla dynaamisiin riskitekijöihin” (Nita Taivaloja & Tommi Paalanen, Lapsikohteisen seksuaalisuuden ja muutoksen saamat merkitykset SeriE-hankkeen asiakkaiden puheessa. Yhteiskuntapolitiikka 87:2, 2022, s. 215). Hanketta esittelevässä artikkelissa kuvataan asiakkaiden ennen hankkeeseen osallistumista kärsineen ”stigmatisoidusta minäkuvasta”, joka hoidon tuloksena lieveni, kun asiakkaat alkoivat hyväksyä itsensä. Esimerkkinä stigmatisoidusta minäkuvasta siteerataan yhtä sen asiakkaista, joka sanoo seuraavaa: ”Ja kyllä se kans johti siihen et alkoi tietoisesti välttelemään lapsia kaikissa tilanteissa. Koska jotenkin se tuntu siltä että jotenkin itessä olisi niin pahasti sellasta väärää ja viallista että jos se että on olemassa lasten lähellä niin se vaikuttaa heihin haitallisesti” (Taivaloja & Paalanen 2022, s. 217). Sama asiakas kuvasi myös hankkeeseen osallistumisen myöhemmin johtaneen hänet hyväksymään itsensä. Lasten vältteleminen kaikissa tilanteissa on vastuullista ja suositeltavaa käyttäytymistä henkilölle, joka tuntee seksuaalista vetoa lapsiin. Kotimaassani Kanadassa lapsiin sekaantuneiden rikoksentekijöiden tuomioihin rutiininomaisesti liitetään kielto oleskella lasten läheisyydessä. Esimerkki: https://www.rcmp-grc.gc.ca/en/news/2021/51-year-old-man-sentenced-three-years-prison-investigation-images-child-sexual-abuse Taivaloja ja Paalanen eivät artikkelissaan kerro lapsia vältelleen asiakkaan luopuneen välttelystä. Kuitenkin he esittävät sen menneessä aikamuodossa esimerkkinä stigmatisoidusta minäkuvasta, josta asiakkaat hankkeeseen osallistumisen jälkeen itsensä hyväksyen luopuvat. Onko lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ennaltaehkäiseminen todella SeriE-hankkeen päätavoite, vai onko siinä tärkeämpää johdattaa asiakkaat hyväksymään itsensä? Sexpon SeriE-hanke on tähän asti ollut viranomaisten suosiossa. Vielä viime vuonna Sexpon sivuilta avautui linkki Rikoksettoman elämän tukisäätiö RETS:n sivuille, joilla esitellään poliisin yhteistyötä SeriE-hankkeen kanssa. Helsingin poliisilaitoksen seksuaalirikosten tutkimusryhmä kuuluu hankkeeseen liittyvään SeriE-verkostoon. Vuonna 2020 julkaistun artikkelin on kirjoittanut Nita Taivaloja Sexpo säätiöstä. Helsingin poliisilaitoksen rikoskomisario Saara Asmundela sanoo artikkelissa: ”SeriE-hanke on ainoa maksuton, matalan kynnyksen palvelu lapsista seksuaalisesti kiinnostuneille ja sellaisena myös seksuaalirikoksia ennalta estävän, paljastavan ja selvittävän poliisin näkökulmasta ehdottoman tarpeellinen ja tärkeä. Ennen SeriE-hanketta ei ollut palvelua, jonka piiriin tällaisen henkilön olisi voinut ohjata siten, ettei hänelle itselleen olisi koitunut siitä kuluja. Lisäksi kyse on asiantuntijapalvelusta, jota lapsista seksuaalisesti kiinnostuneet henkilöt voivat lähestyä vailla pelkoa epäasiallisesta tai paheksuvasta kohtelusta. Helsingin poliisilaitos on ohjannut SeriE-hankkeen pariin useita rikoksesta epäiltyjä, joiden palveluohjaus ei olisi ollut muutoin mahdollista. Moni palveluun ohjatusta on myöhemmin esitutkinnassa kertonut saaneensa hankkeesta apua kiinnostuksensa kontrolloimiseen.” Artikkeli on julkaistu maaliskuussa 2020. Se on yhä verkossa, mutta Sexpon sivuilta ei enää ole siihen linkkiä. Asmundela työskenteli tuossa vaiheessa seksuaalirikosten tutkinnanjohtajana Helsingin poliisilaitoksella, mutta nyttemmin Sisä-Suomen poliisilaitoksella lapsiin kohdistuneiden rikosten tutkinnanjohtajana. SeriE-hanke on kuluvaksi vuodeksi 2024 saanut Sosiaali- ja terveysministeriön alaiselta Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskukselta STEA:lta 155 000 euroa. Lisäksi Sexpo sai STEA:lta 290 867 euroa yleisavustusta toimintaansa. Ensi vuoden avustushakemukset ovat paraikaa käsiteltävinä. Seksuaalista vetoa lapsiin tunteville on hyvä järjestää asiantuntijapalveluja, vaikka niiden teho on toistaiseksi vielä kansainvälisestikin epäselvä. Niiden järjestäminen on kuitenkin hyvä antaa Sexpoa asiallisemman tahon tehtäväksi. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Lapsenraiskaus, Sexpo-säätiö, Tommi Paalanen, Saara Asmundela |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Tommi Paalanen, raiskaussyyte ja Sexpo-säätiöSunnuntai 24.9.2023 klo 0.04 - Johannes Remy Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Tommi Paalasen raiskaus- ja salakatselusyytettä on käsitelty Helsingin käräjäoikeudessa nyt kaksi viikkoa. Julkisuuteen ei ole tihkunut enempää tietoja tapauksesta, joten itse syytteeseen on mahdotonta ottaa kantaa. Vuonna 2017 poliisille tehdyistä raiskausilmoituksista vajaat 29% eteni oikeuskäsittelyyn asti, joten rikosilmoituksen tekijän esittämä näyttö lienee tavanomaista vahvempi. Oudolta vaikuttaa se, ettei Sexpo-säätiö ole keskeyttänyt toiminnanjohtajansa työsuhdetta syytteen käsittelyn ajaksi. Sexpon puheenjohtaja Tiia Forsström vastasi asiaa koskevaan Iltalehden kysymykseen: ”Asia koskee hänen yksityiselämäänsä eli ei ole Sexpo-asia”. https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4bc7cd03-5bc2-472a-a9c8-cd81ca8ec140 Seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo perustettiin 1969 liittyen silloiseen radikalismiin. Sittemmin säätiöitynyt Sexpo järjestää seksologian ammatillista täydennyskoulutusta, joka mahdollistaa opiskelun seksuaalineuvojaksi, seksuaalikasvattajaksi, seksuaaliterapeutiksi tai kliiniseksi seksologiksi. Säätiö tarjoaa myös seksuaalisuutta ja ihmissuhteita koskevaa terapiaa ja seksuaalineuvontaa. Paalasta ei näy sen kotisivuilla esiteltyjen terapeuttien joukossa, mutta LinkedIn-sivullaan Paalanen ilmoittaa olevansa ”trainer in sexual rights and ethics”. Paalasen väitöskirjan yksi luku käsittelee etiikkaa seksuaalineuvonnassa. Kirjoittajan mukaan ”teksti on käytännönläheinen ja suunnattu erityisesti seksuaalineuvonnan ammattilaisille ja opiskelijoille” (Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus. Tutkielmia liberaalista seksuaalietiikasta, Helsinki 2015, 55. Chromea käyttäen chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://frantic.s3.amazonaws.com/sexpo/2011/12/Vapaus_ja_seksuaalisuus_Paalanen_web.pdf. Väitöskirjana julkaistun artikkelikokoelman kullakin artikkelilla on oma sivunumerointi). Sexpo suosittelee kirjaa. Paalasen syytteestä uutisoitaessa on kerrottu Sexpon kannattaneen suostumusperusteista raiskauslakia eli sitä, että vain aktiivisen suostumuksen ilmaiseminen kiistattomasti osoittaa, ettei kyse ole raiskauksesta. Tämä on korkeintaan osatotuus. Sexpon eduskunnan lakivaliokunnalle toimittamassa lausunnossa hallituksen esitykseen sanotaan (Chromea käyttäen chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/JulkaisuMetatieto/Documents/EDK-2022-AK-15812.pdf: ”Sexpo ei kuitenkaan pidä hyvänä sellaista kehitystä, että lähes kaikki seksuaalirikokset katsottaisiin raiskauksiksi, sillä raiskauksella on terminä sellaista painoa ja leimaavuutta, jota ei pitäisi ulottaa selvästi termiä vähäisemmille teoille. Esimerkiksi tilanteissa, joissa suostumuksen saaminen seksuaaliseen tekoon on ollut jostakin syystä epäselvää, ei aina ole perusteltua tuomita juuri raiskauksesta, vaikka tekijän toimintaa olisikin pidettävä joltakin osin moitittavana. Nimikkeistön tulisi tässä mielessä mahdollistaa jotakuinkin tekoa, sen seurauksia ja rikosnimikettä koskeva korrespondenssi, jotta tekojen eri vakavuusasteet eivät tarpeettomasti hämärry.” Sexpo siis ilmeisesti katsoo, että tilanteessa, jossa aktiivista suostumusta ei ole ilmaistu, voi olla kyse raiskausta lievemmästä seksuaalirikoksesta. Väitöskirjassaan Paalanen vastusti raiskauksen suostumusperustaista tulkintaa (Paalanen 2015, 44): ”Suostumuksen varmistaminen on suositeltava toimintatapa silloin, kun osapuolet ovat humalassa, kokemattomia tai toisilleen täysin tuntemattomia, mutta varmistamisen edellyttäminen lainsäädännöllä on ongelmallista. Kathy Young arvostelee Kalifornian osavaltion lakia siitä, että se kumoaa seksuaalirikoksesta syytetyn henkilön syyttömyysolettaman. Myöntävän vastauksen sääntö tekee olettamuksen, että seksuaalisissa kohtaamisissa on kyse rikoksesta, mikäli selkeää ”kyllää” ei ole lausuttu. Young kysyy, miten rikoksesta syytetty, mutta syytön henkilö voi osoittaa tehneensä riittävästi kumppaninsa suostumuksen varmistamiseksi?...” ”Velvollisuus myöntävän vastauksen varmistamiseen joka käänteessä tuottaisi tilanteen, jossa valtaosa nykyisistä seksuaalisen vuorovaikutuksen käytännöistä olisi väärin. Jos velvollisuus kirjattaisiin lakiin, kuten Kalifornian tapauksessa, olisivat nämä käytännöt myös seksuaalirikoksia.” ”Suostumuksen varmistamiseen sisältyviä tulkintaongelmia on pyritty ratkaisemaan myös nk. innokkaan suostumuksen idealla, jonka mukaan seksiin pitäisi ryhtyä vain sellaisten henkilöiden kanssa, jotka osoittavat selvästi olevansa halukkaita seksiin. Tällöin ei syntyisi tulkintaongelmia tai jälkiselvittelyjä suostumuksen suhteen…Innokkaan suostumuksen idea tuntuu kuitenkin unohtavan sen, että myös epävarmoilla, ambivalenteilla ja penseillä ihmisillä on vapaus suostua seksiin. Lisäksi vapaus pitää sisällään myös mahdollisuuden päättää omasta seksuaalisesta toiminnastaan esimerkiksi taiteellisten, viihteellisten, sosiaalisten tai kaupallisten syiden vuoksi. Henkilöllä on siis täysi vapaus päättää oman kehonsa käytöstä seksuaalisiin tarkoituksiin riippumatta siitä, onko hän innokas vai ei.” Paalasen näkemykset lapsipornosta ja lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista ovat huomionarvoisia. Väitöskirjassaan hän kirjoittaa: ”Lainsäädännön tiukentaminen ei ole tehokas eikä perusteltu keino lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ehkäisemisessä – sillä voi olla jopa päinvastaisia vaikutuksia. Viimeaikaisissa kriminologisissa tutkimuksissa on esitetty näyttöä siitä, että pornografian käytöllä voi olla seksuaalirikoksia ehkäisevä vaikutus (Paalanen 2015, 41).” ”Hallussapidon tai katselun kriminalisoiminen on ongelmallista myös varsinaisen vahingon osoittamisen vuoksi. Näillä teoilla ei voida osoittaa olevan suoraa yhteyttä lapsipornon tuotantoon eikä tuotannossa tapahtuviin seksuaalirikoksiin. Perustelluin argumentti kuvien hallussapidon kieltämiseksi on kuvissa oleville henkilöille koituva ahdistus siitä, että kuvat ovat yhä levityksessä. Tästä näkökulmasta olisi perusteltua määrätä lapsipornokuvat tuhottavaksi niitä kohdattaessa, mutta varsinaisen rankaisemisen perusteet jäävät hatariksi (Paalanen 2015, 43).” Paalasen pohdinnoista riippumatta markkinatalouden yleiset ominaisuudet pätevät myös lapsipornoon: kysyntä synnyttää tarjontaa, joten lapsipornon kuluttamisella on kiistämätön yhteys sen tuotantoon, jossa lapsiin kohdistetaan seksuaalista väkivaltaa. Edelleen Paalanen kirjoittaa: ”Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ennaltaehkäisemisessä seksuaalineuvonnan ja -terapian keinoin on tärkeää löytää asiakkaan seksuaalisten mieltymysten toteuttamiselle jokin tyydyttävä, mutta eettisesti kestävä keino. Seksuaalisten halujen kieltäminen tai tukahduttaminen ei ole osoittautunut toimivaksi ratkaisutavaksi, eikä seksuaalisia mieltymyksiä ole myöskään onnistuttu terapian avulla muuttamaan pysyvästi toisenlaisiksi. Terapiatyössä ei voida tietenkään eettisistä syistä hyödyntää varsinaista lapsipornoa. Lapsiin kohdistuvan halun tyydyttämiseksi voidaan kuitenkin käyttää fantasioita, tarinoita tai fiktiivistä kuva-aineistoa, kuten piirroksia tai sarjakuvia. Kun tuetaan seksuaalisten halujen hallittua toteuttamista, tuetaan samalla asiakkaan elämänhallintataitoja… Jos lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ehkäiseminen on todella lainsäätäjien ja poliitikkojen tavoitteena, pitäisi lapsipornon määrittelyä sekä hallussapidon ja katselun rangaistavuutta pohtia uudelleen. Lakien kiristämisen sijaan niiden lieventäminen saattaisi johtaa parempiin lopputuloksiin. (Paalanen 2015, 45-46).” Paalanen herätti huomiota vuonna 2011 ehdottaessaan, että kouluopetuksessa tulisi viimeistään seitsemäsluokkalaisten kohdalla käyttää yhdyntää sellaisenaan kuvaavia videoita. Tehdessään ehdotuksensa hän oli Sexpo-säätiön puheenjohtaja. https://perusopetus.fi/25-5-2011-tutkija-koululaisten-on-nahtava-yhdyntoja/ Sexpon tarjoamassa terapiassa huomionarvioinen on SeriE-hanke, jossa seksuaalista vetoa lapsiin tunteville tarjotaan apua, jonka tarkoitus on ehkäistä rikoksia. SeriE-hanke on toiminut vuodesta 2018. 2020-2022 se sai rahoitusta 295 000 euroa oikeusministeriöltä, ja kuluvasta vuodesta 2023 alkaen sitä rahoittaa sosiaali- ja terveysministeriö sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen STEA:n kautta. Hankkeen vuodeksi 2023 saama avustus on 213 000 euroa Sexpon saamista kaikkiaan 500 109 eurosta https://avustukset.stea.fi/. Paalanen on toinen kirjoittaja artikkelissa ”Lapsikohteisen seksuaalisuuden ja muutoksen saamat merkitykset SeriE-hankkeen asiakkaiden puheissa” (Yhteiskuntapolitiikka 87:2 (2022). Artikkelista ilmenee, että potilaat johdatetaan hyväksymään oma seksuaalinen suuntautumisensa, mutta pidättäytymään lapsiin kohdistuvista seksuaalisista teoista. Sexpon lausunto eduskunnan lakivaliokunnalle seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistukseen näyttää yhteensopivalta Paalasen näkemysten kanssa myös muilta osin kuin raiskausta koskien. Lausunnossa sanotaan muun muassa seuraavaa: ”Sexpo-säätiö ei kannata seksuaalirikosten rangaistusten ankaroittamista, sillä pullonkaulana seksuaalirikosten vähentämisessä ei ole rangaistuksen kovuus, vaan ennaltaehkäisevien toimien vähäisyys sekä rikosten paljastamiseen ja selvittämiseen liittyvien resurssien vähäisyys. Rangaistusten ankaroittaminen on populistinen toimi, joka ei ole erityisen perusteltu kriminaalipoliittisesti.” Kun lakiehdotuksessa käytettiin nimekettä ”lapsenraiskaus” lapseen kohdistuvista teoista, jotka sisältävät yhdynnän, Sexpo lausui: ”Sexpo pitää lapsenraiskausta epäonnistuneena säännöksenä, johtuen hallituksen esityksessä toisessa kohdassa mainitusta syystä: -- raiskaus-nimikkeen vahva symboliarvo, joka kertoo teon erityisestä paheksuttavuudesta, puoltaa raiskaussäännöksen varaamista edelleen koskemaan kaikkein vakavimpia seksuaalirikoksia. Myös lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kohdalla pitää olla samanlaista porrastamista kuin muissa seksuaalirikoksissa, sillä hallituksen esityksessä siteeratun Finsex-tutkimuksen mukaan jo noin kolmanneksella alle 16-vuotiaista henkilöistä on yhdyntäkokemuksia, ja vielä suuremmalla osalla muita seksuaalisia kokemuksia. Kaikkia tämän ikäisiin henkilöihin kohdistuvia vapaaehtoisuuden loukkauksia ja epäselviä tilanteita ei pitäisi automaattisesti käsitellä ”lapsenraiskaus” -termillä, joka on rajuimpia lakikirjasta löytyviä sanoja mielikuvien ja paheksuttavuuden osalta.” ”Jyrkän, suojaikärajaan kiinnittyvän oikeudellisen tarkastelutavan sijaan lainsäädäntöä tulisi kehittää suuntaan, jossa nuorten henkilöiden kohdalla tarkasteltaisiin entistä enemmän yksittäisten tapausten yksilöllisiä olosuhteita, kuten osapuolten kehitysastetta ja vapaaehtoisuutta, kuin joustamatonta ikärajaa. Tämä todetaan myös hallituksen esityksessä. Seksologian ja seksuaalikasvatuksen näkökulmasta juuri yksilölliset seikat ovat olennaisimpia, sillä nuorten kehitystaso ja valmiudet ovat hyvin eritasoisia; yksi on valmis seksiin jo 14 vuotiaan, kun taas toinen on vielä 18-vuotiaanakin hyvin haavoittuvainen.” Sexpon huolelle ei ollut perusteita, sillä lakiesitys säilytti aiemmin vallinneen käytännön, jonka mukaan tekoja ei katsota rikoksiksi, kun osapuolten välinen ikäero on vähäinen. ”Seksuaalinen kajoaminen lapseen. Esityksessä rajataan lääketieteellisesti perusteltavissa olevat toimenpiteet pois säännöksen piiristä. Vastaavalla tavalla tulisi myös rajata asianmukainen ja ammattimainen seksuaalikasvatus ja -neuvonta pois säännöksen piiristä, koska seksuaalisuutta koskeva keskustelu tai seksuaalikasvatusmateriaalit saattaisivat muutoin joissakin tapauksissa jäädä teknisesti tarkasteltuna rangaistavaksi esityksen nykyisen muotoilun mukaan.” Sexpo tarjoaa itse seksuaalineuvontaa. Paalasen sen kummemmin kuin hänen edustamansa Sexpon näkemyksissä ei ole mitään rikollista, ja tuomioistuin on määrittelevä hänen tekemänsä teon mahdollisen rikollisuuden. Herää kuitenkin kysymys: onko julkisen vallan tarpeen tukea Sexpoa ainakaan niin suurella panoksella kuin se nyt tekee? Pitäisikö seksologinen koulutus ja etenkin lapsiin seksuaalista vetoa tuntevien henkilöiden ennaltaehkäisevä terapia järjestää mieluummin jossain muualla? Oli miten hyvänsä, Paalasen asemassa olevan henkilön raiskaussyyte ei ole vain hänen yksityiselämäänsä kuuluva asia, jolla ei olisi vaikutusta hänen asemaansa seksuaalietiikan asiantuntijana. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
1 kommentti . Avainsanat: Seksuaalirikokset, raiskaus, lapsenraiskaus, Tommi Paalanen, Sexpo-säätiö |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Yhä harvempi poliisille ilmoitettu lapseen kohdistunut seksuaalirikos johtaa tuomioonTiistai 11.4.2023 klo 1.35 - Johannes Remy Lapsiin kohdistuneista poliisille ilmoitetuista seksuaalirikoksista seuraavien tuomioiden määrä puolittui 2015-2021. Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista keskusteltaessa huomio kiinnitetään useimmiten langetettavien tuomioiden lievyyteen, vaikka pahin ongelma on, ettei poliisille ilmoitettu rikos useimmiten johda tuomioon. Tilastojen valossa tämä ongelma pahenee nopeasti ja jatkuvasti: aikavälillä 2015-2021 tuomioon johtaneiden tapausten osuus poliisille ilmoitetuista tapauksista on enemmän kuin puolittunut: Poliisille ilmoitetut lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, sen törkeä tekomuoto ja yritys sekä törkeä lapsenraiskaus
Lähde: Suomen virallinen tilasto. Koottu kahdesta eri tilastosta, poliisin tietoon tulleet rikokset sekä käräjäoikeuksissa langetetut tuomiot. Koska tuomioita koskeva tilasto jostain syystä ulottuu vain vuoteen 2017, käytin vuosille 2014-2016 aiempaa blogikirjoitustani, joka perustui samaan lähteeseen. Samalla kun poliisille ilmoitettujen tapausten määrä nousee, tuomioiden absoluuttinen määrä laskee tai korkeintaan pysyy likimäärin samana. Poliisille ilmoitetut rikokset karsiutuvat neljässä vaiheessa: lastenpsykiatrin lausunnon perusteella, poliisissa, syyttäjällä ja tuomioistuimen käsittelyssä. Viranomaismenettelyn nopea ja dramaattinen huonontuminen on asia, josta pitäisi keskustella. Valitettavasti olen kokemukseni perusteella pessimistinen sen suhteen, että asia kiinnostaisi kovin monia. Levittämällä tietoa asiasta voimme ehkä saada valtamedian huomaamaan sen. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsenraiskaus, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, poliisi, oikeuslaitos, oikeusturva |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kansalaisaloite lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten muuttamiseksi vanhentumattomiksi on käynnistettyTiistai 21.9.2021 klo 2.15 - Johannes Remy Kansalaisaloite lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten muuttamiseksi vanhentumattomiksi on nyt käynnissä. Sen voi allekirjoittaa osoitteessa: https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/8953 Kiitän syvästi, jos käyt allekirjoittamassa aloitteen ja allekirjoitettuasi levität sosiaalisessa mediassa tietoa aloitteesta ja allekirjoituksestasi. Tarvitset allekirjoitukseen vahvaa tunnistautumista esim. pankkitunnuksilla. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lainsäädäntö, seksuaalirkoslainsäädännön kokonaisuudistus, rikoksen vanhentuminen |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kansalaisaloitteen facebook-sivu avattuMaanantai 23.8.2021 klo 20.04 - Johannes Remy Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten säätämistä vanhentumattomiksi koskevan kansalaisaloitteen facebook-sivu on käynnistetty nimellä "Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten muuttaminen vanhentumattomiksi". Ensimmäisten 12 tunnin aikana ryhmään on tullut 55 jäsentä. Tervetuloa sinne. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kansalaisaloite lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten muuttamiseksi vanhentumattomiksiMaanantai 9.8.2021 klo 8.32 - Johannes Remy Kansalaisaloite lapsiin kohdistuvien seksuaalrikosten muuttamiseksi vanhentumattomiksi on vireillä ja tulee pian viralliseen allekirjoitusvaiheeseen. Alla näet aloitteen alustavan tekstin. Jos sinulla on ajatuksia tekstin kohentamiseksi tai jos haluat millä hyvänsä työpanoksella, pienelläkin, mukaan aloiteryhmään, kirjoita minulle osoitteeseen jremy@rogers.fi. Yhdessä olemme vahvat, etenkin kun puhumme monien puolesta. Yksi aiheellinen korjausehdotus jo tulikin. Aloitteen tekstiin oli lipsahtanut virhe, jossa lakimuutosta ehdotettiin rikoslain 20. lukuun. Se kuuluu rikoslain 8. lukuun, jossa rikoksen vanhentumista koskevat säädökset sijaitsevat. Teksti on nyt tältä osin korjattu. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kansalaisaloite lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten muuttamiseksi vanhentumattomiksi - alustava tekstiMaanantai 9.8.2021 klo 8.10 - Johannes Remy Nykyään voimassa olevan lainsäädännön mukaan useimmat lapseen kohdistuneet seksuaalirikokset vanhenevat uhrin täyttäessä 28 vuotta tai 20 vuodessa rikoksen tekohetkestä, riippuen siitä kumpi näistä on myöhempi ajankohta. Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin tosin vanhenee jo uhrin täyttäessä 23 vuotta ja seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta rikosten yleisten vanhenemissäädösten mukaisesti viidessä vuodessa. Heinäkuussa 2020 valmistuneessa seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistusta valmistelleen oikeusministeriön työryhmän selvityksessä vastutetaan näiden rikosten vanhentumisajan pidentämistä (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2020:9, s. 124-125). Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten vanhenemisaika on Suomessa poikkeuksellisen lyhyt verrattuna muihin länsimaihin. Norjassa (Almindelig Borgerlig Straffelov, §66) ja Tanskassa (Straffeloven §93b) lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei vanhene, riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei. Ruotsissa astui toukokuussa 2020 voimaan laki, jonka mukaan yhdynnän lapsen kanssa sisältävä rikos ei pääsääntöisesti vanhene (Brottsbalk 35 kap. §2,). Rikosnimekkeenä on lapsenraiskaus riippumatta siitä, onko uhri niin sanotusti suostunut yhdyntään vai ei. Saksan rikoslain 78. luvun mukaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajan laskeminen alkaa uhrin täyttäessä 30 vuotta. Tästä ja rikosten yleisistä vanhentumissäännöistä seuraa, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vanhenee uhrin täyttäessä 40 vuotta. Näin on riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei. Alankomaiden rikoslain (Wetboek van Strafrecht) 70. pykälän perusteella rikos ei vanhene, jos siihen on kuulunut yhdyntä lapsen kanssa. Jos rikokseen ei liity yhdyntää, se vanhenee uhrin täyttäessä 30 vuotta. Lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten vanhentumattomuutta voidaan perustella näiden rikosten erikoisluonteella. Jollei uhri löydä itseään puolustavaa aikuista, rikos ei useimmiten tule viranomaisten tietoon. Vielä 28 vuoden iässä monilla uhreilla ei ole riittävästi resursseja, itseluottamusta ja kestävyyttä ottaa asiaa esiin. Kyseessä on uhria vakavasti vahingoittava rikos. Lisäksi vaikka asiaa tutkitaankin, uhri ei ikänsä vuoksi usein pysty puolustamaan itseään yhtä tehokkaasti kuin teon tehnyt aikuinen. Vuonna 2019 poliisille ilmoitettiin kaikkiaan 1709 epäiltyä rikosta nimikkeillä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsenraiskaus tai näiden yritys. Näistä rikoksista langetettiin kaikkiaan 234 tuomiota. Langetettujen tuomioiden määrä oli näin ollen 13.7% poliisin tietoon tulleiden tapausten määrästä. (Lähde: Suomen virallinen tilasto. Poliisin tietoon tulleet rikokset rikosnimikkeittäin sekä käräjäoikeuksissa annetut tuomiot,) Yllä mainituista syistä esitämme, että rikoslain 8. luvun §1:n viimeinen momentti muutetaan seuraavaan sanamuotoon: Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön ja törkeän lapsenraiskauksen syyteoikeus ei vanhene. Sama koskee kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön kohdistunutta raiskausta, törkeää raiskausta, pakottamista seksuaaliseen tekoon, seksuaalista hyväksikäyttöä, paritusta, törkeää paritusta,lapsen houkuttelemista seksuaalisiin tarkoituksiin, ihmiskauppaa ja törkeää ihmiskauppaa. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lainsäädäntö, seksuaalirkoslainsäädännön kokonaisuudistus, rikoksen vanhentuminen |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Vladimir Putinin Ukrainaa ja sen historiaa käsittelevän artikkelin heikkoudetMaanantai 19.7.2021 klo 6.03 - Johannes Remy Kirjoitan tällä kertaa Putinista ja Ukrainasta. Palaan lasten asioihin pian.
Vladimir Putinin artikkeli Ukrainan historiasta ja sen nykypäivästä on herättänyt ansaittua huomiota. Venäjän presidentiltä tulevaa tekstiä ei ole syytä sivuuttaa olankohautuksella. Vaikka artikkeli alkaa pitkällä historiallisella osuudella, sen loppuosa käsittelee eniten nykypäivää. Ei jää epäselväksi, että kirjoittaja ja allekirjoittaja haluavat hyväksyä korkeintaan Ukrainan muodollisen itsenäisyyden sillä ehdolla, että Ukraina on Venäjän läheinen liittolainen ja noudattaa Venäjän hallituksen toivomaa politiikkaa. Kirjoituksen keskeinen teema on, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat yksi kansa, ja ukrainalaisten Venäjästä erillinen identiteetti on keinotekoinen harhakuva. Kaksi kirjoituksen piirrettä pistävät ammattihistorioitsijan silmään: 1. Kirjoittaja näkee kansallisuuden objektiivisesti määriteltävänä asiana. Kahden keskenään ristiriidassa olevan kansallisen identiteetin kilpaillessa toinen on objektiivisesti oikea ja toinen väärä. Tämä on 1800-luvun kansallisromantiikan näkemys, jonka kansallisuuksien ja kansallisten identiteettien tutkimus on kauan sitten ylittänyt. Kansallisissa identiteeteissä ei ole kyse siitä ovatko ne tosia vain epätosia, vaan toimivatko ne eli saavuttavatko ne laajojen kansanjoukkojen kannatuksen. Objektiivista kaikkiin tapauksiin soveltuvaa kansallisuuden määritelmää ei ole kyetty löytämään. Tämä ei tarkoita, että kansallisuuksista ja niiden historiasta voidaan postmodernisti väittää mitä tahansa, vaan että identiteetin olemassaolon lopullinen kriteeri on sen kannatus. 2. Kirjoittaja esittää venäläisyydestä erillisen ukrainalaisen identiteetin ulkomaisen, Venäjän vastaisen myyräntyön tuloksena. Ukrainalaisuus on hänen mielestään Puola-Liettuan, Itävalta-Unkarin ja nyttemmin laajemmin länsileirin aikaansaannos. Hän ei lainkaan käsittele Venäjän omaa osuutta ukrainalaisuuden syntyyn. Jos on selvää, että Venäjän ja Ukrainan keskinäinen yhtenäisyys on asioiden luonnollinen tila ja Ukrainan erillisyys vihamielisten ulkopuolisten toimijoiden aikaansaama vääristymä, miten nuo vihamieliset toimijat ovat voineet onnistua niin hyvin? Miten ukrainalaiset niin laajamittaisesti kannattavat asioiden nykyistä luonnotonta tilaa, ja miksi mahtava Venäjä ei ole kyennyt estämään vihamielisten länsivaltojen anti-Venäjä-projektia, jolle nykytilanne hänen mukaansa perustuu? Artikkelin kaikkien asiavirheiden, ylitulkintojen ja olennaisista asioista vaikenemisen käsittely ei lyhyessä tekstissä ole mahdollista. Nostan esiin niistä tärkeimpiä. Kirjoittaja juontaa venäläisten ja ukrainalaisten yhteiseksi kokemansa kansallisuuden Kiovan Rusin ajasta 900-1200-luvuilta. Dynastia, uskonto ja kieli olivat yhteisiä, ja vielä 1600-luvulla venäjän ja ukrainan välinen ero oli hyvin vähäinen. Kieltä koskeva väite on ongelmallinen, koska keskiaikana käytetty kirjakieli eli kirkkoslaavi ei ollut puhuttu kieli, vaan pohjautui Thessalonikin alueella puhuttuun silloisen bulgaarin murteeseen. Puhuttu kieli on kielitieteiljöiden kiistelemä kysymys, mutta 1500-luvun loppupuolella kirjoitettu Peresopnytsan evankieliumi on selvää ukrainaa. Myöskään uskontoa ei aina pidetty Puola-Liettuan ja Moskovan väestöä yhdistävänä tekijänä: 1500-luvulla Moskovassa oli tapana kastaa Puola-Liettuasta muuttaneet ortodoksit uudelleen, koska heidän uskoaan ei pidetty oikeana eikä Moskovan suuriruhtinaskunnan kirkolla ollut yhteyttä maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon.Kiovan Rusin nostaminen venäläisten ja ukrainalaisten yhteisen kansallisuuden perustaksi on ongelmallista myös siksi, että yhtä vahvoja tai vahvempia historiallisia argumentteja voidaan esittää myös ukrainalaisten erillisyyden puolesta. Kiovan Rusin keskusalueet olivat nykyisessä Ukrainassa. ja Novgorodia lukuun ottamatta nykyinen Venäjä oli silloisen valtakunnan periferiaa. Ukrainan ja Venäjän monilukuiset ruhtinaskunnat ajautuivat eri teille viimeistään 1237-40 tapahtuneen mongolivalloituksen seurauksena. Tekijä kirjoittaa Länsi-Ukrainan ”palauttamisesta” Venäjän yhteyteen Puolan jakojen yhteydessä 1793-1795 ja jopa Puolalta 1939 otettujen alueiden ”palauttamisesta Neuvostoliittoon” (!). Herää kysymys: miksi alueen 500-700 vuotta kestänyt valtiollinen erillisyys Venäjästä on vähemmän tärkeää kuin 300 vuotta kestänyt valtioyhteys nykyisen Venäjän alueisiin, jotka sijaitsivat valtakunnan periferiassa? Vuonna 1939 ”palautettu” alue ei ole koskaan kuulunut Venäjän valtioon. Jopa Dneprin itäpuoli oli ilman valtioyhteyttä Venäjään noin 400 vuotta 1200-luvulta vuoteen 1654, minkä jälkeen alueella oli autonominen asema Venäjän yhteydessä 1760-luvulle saakka. Miksi tämä olisi merkityksetöntä alueen asukkaiden kansallisuuden kannalta? Putin näkee Bohdan Hmelnytskyn johtamien Ukrainan kasakoiden vuonna 1654 tapahtuneen vapaaehtoisen liittymisen tsaarin alaisuuteen ukrainalaisten palaamisena Venäjän yhteyteen. Hän väittää kasakoiden motiivien olleen kansallisia. Kasakoiden motiivit olivat kuitenkin enimmäkseen käytännöllispoliittisia. Ennen alistumistaan Venäjän vasalliksi Hmelnytsky oli ollut Osmanien valtakunnan eli Turkin vasalli, mutta kääntyi sitten tsaarin puoleen kun sulttaanilta ei tullut riittävää apua Puola-Liettuaa vastaan. Vielä tsaarin alaisuuteen siirryttyään Hmelnytsky solmi Puolanvastaisen liiton Ruotsin kanssa, joka samaan aikaan oli sodassa myös Venäjää vastaan. Seuraavina vuosikymmeninä osa kasakoita oli samanaikaisesti Puola-Liettuan, Venäjän ja Osmanien valtakunnan alaisuudessa. Putin huomauttaa Hmelnytskyn käyttäneen itsestään ja kansastaan nimeä russkij kirjeenvaihdossaan riippumatta siitä, minne kirje lähetettiin. Tämä pitää paikkansa, mutta on otettava huomioon, että sanan merkitys oli kasakoille toinen kuin mikä nykyään vallitsee. Vain hyvin harvoin he käyttivät samaa sanaa Venäjän asukkaista, joita he useammin kutsuivat ”moskovalaisiksi”. Edelleen Putin väittää, että sana ”Ukraina” tarkoitti samaan aikaan vain yleisesti raja-alueita. Tämä on selvä virhe. Vaikka valtiollisissa yhteyksissä Hmelnytskyn yhteisöä nimitettiin ”Zaporožjen sotajoukoksi”, myös ”Ukraina” oli käytössä tarkoittaen kasakoiden hallitsemaa aluetta. Sana esiintyy myös valtiollisissa yhteyksissä, kuten Hmelnytskyn julistuksissa kaikelle kansalle, joissa hän käytti titteliä ”Ukrainan hetmaani”.
Putin mainitsee Krimin ja Mustan Meren rannikkoalueen valloittamisen 1780-luvulla ja on oikeassa siinä, että aluetta nimitettiin sanalla ”Novorossija”, Uusi Venäjä. Hän on oikeassa siinäkin, että alue asutettiin siirtolaisilla, joita tuli kaikkialta Venäjän keisarikunnan alueelta. Tässä yhteydessä hän vaikenee kahdesta olennaisesta seikasta: 1. Osa alueesta oli Zaporožjen sotajoukon aluetta, joka ”vapautui” siirtolaisuudelle sotajoukon lakkauttamisen ja kasakoiden karkottamisen vuoksi, ja 2. Krimiä lukuun ottamatta alueen uudisasukkaista suurin osa oli ukrainankielisiä, minkä vahvistaa keisarikunnan ensimmäinen ja viimeinen väestönlasku 1897. Samalla kun Putin myöntää Venäjän keisarikunnan ukrainankielisille julkaisuille vuosina 1863 ja 1876 säätämät rajoitukset, hän siloittelee niitä ja antaa virheellisen kuvan niiden motiiveista. Tämä on asia, jota olen itse tutkinut alkuperäiisistä arkistolähteistä. Sisäministeri Pjotr Valuev kielsi 1863 sensoreille lähettämässään kirjelmässä kaiken rahvaalle suunnatun ukrainankielisen kirjallisuuden. Kirjelmän sanamuoto salli vain koulutetulle väestölle suunnatun kaunokirjallisuuden ja historialliset dokumentit: mitään muuta ei ukrainaksi saanut julkaista. Putin pehmentää kieltoa kirjoittamalla ”uskonnollisen ja poliittisen kirjallisuuden kiellosta”, vaikka kielto koski myös ja etenkin aapisia sekä kaikkea muuta tietokirjallisuutta. Putin väittää kiellon johtuneen siitä, että vuonna 1863 Venäjää vastaan kapinassa olleet puolalaiset yrittivät käyttää ”Ukrainan kysymystä” (lainausmerkit Putinin) hyväkseen. Vaikka Valujev vastoin parempaa tietoaan väitti niin, tämä ei pidä paikkaansa. Puolan kapinallisten suhtautuminen ukrainalaisten kansalliseen liikkeeseen oli kielteinen, koska heidän mielestään koko Länsi-Ukraina Dnepriä myöten oli puolaa. Lisäksi ukrainankielisten julkaisujen rajoitukset olivat voimassa vuoteen 1905 saakka, mitä on vaikea perustella vuonna 1864 kukistetulla kapinalla. Putin kirjoittaa sisäisesti ristiriitaisesti mainitsemalla ensin Ukrainan keskusneuvoston eli Radan marraskuussa 1917 julistaman Ukrainan kansantasavallan ja sen tammikuussa 1918 antaman itsenäisyysjulistuksen, mutta väittämällä sitten, että nykyinen Ukraina on kokonaan Neuvostoliiton luomus. Ukrainan kehitys valtioksi alkoi kesäkuussa 1917 Radan yksipuolisella autonomiajulistuksella, joka neuvottelujen jälkeen johti siihen, että Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi autonomian. Tulkinnoista riippumatta Ukrainan valtio syntyi viimeistään julistettaessa kansantasavalta eli ennen bolsevikkivallan ulottamista Ukrainaan. Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa Ukrainan sosialistivallankumouksellinen puolue ja Ukrainan sosialidemokraattinen puolue saivat yhdessä enemmistön Ukrainasta valituista edustajista, joten kansantasavallalla oli vankka kannatus. Ukrainan neuvostotasavallan myöhempi perustaminen ei ollut Ukrainan valtion alku, vaan bolsevikkien realistinen vastaus maan tilanteeseen. Putin tuomitsee jyrkästi Ukrainan helmikuussa 1918 solmiman liiton keskusvaltojen kanssa ja vetää siitä väärän analogian nykytilanteeseen: hänen mukaansa niiden, jotka alistavat Ukrainan ”ulkoiseen hallintoon” on syytä muistaa, että keskusvallat vuonna 1918 syrjäyttivät Ukrainan hallituksen ja asettivat tilalle oman nukkehallitsijansa hetmaani Pavlo Skoropadskyn. Hetmaanin´hallinto todellakin nojasi keskusvaltoihin eikä maan omaan väestöön, kun taas Ukrainan nykyinen hallitus perustuu vapaiden monipuoluevaalien tulokseen. Tähän yhteyteen sijoittuu artikkelin ehkä räikein vaikeneneminen olennaisesta seikasta: keskusvaltojen kanssa solmitun liiton takana oli joulukuussa 1917 alkanut Neuvosto-Venäjän provosoimaton hyökkäys Ukrainaan. Sodan alussa Venäjä asetti Ukrainaan oman kilpailevan hallituksensa. Venäjän hyökkäys pakotti Ukrainan liittoon keskusvaltojen kanssa. Putin käsittelee pitkään Neuvostoliiton perustamista 1922 ja sen vuonna 1924 säädettyä ensimmäistä perustuslakia. Hänen mukaansa Neuvostoliitosta eronneiden osavaltioiden olisi tullut luovuttaa takaisin Neuvostoliiton perustamisen jälkeen niihin liitetyt alueet. Nimenomaan Ukrainaa koskien tämä on kiinnostava näekemys, koska Ukrainan muodollisesti liittyessä Neuvostoliittoon siihen kuului Asovan Meren rannalla Taganrogin alue, joka vuonna 1926 siirrettiin Venäjän alaisuuteen. Onko Putin siis nyt valmis palauttamaan Taganrogin alueen Ukrainalle? Olennaisempaa on, etteivät neuvostotasavallat olleet itsenäisiä eivätkä ne liittyneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti. Putinin mukaan niiden väliset rajat vedettiin Venäjää epäreilusti syrjien, kun todellisuudessa bolsevikit sangen huolellisesti piirsivät ne kansallisuuksien ja kielten mukaisesti, toki asukkaiden mielipidettä kysymättä. Poikkeus on Krimin siirtäminen Venäjästä Ukrainaan 1954, joka perustui käytännön taloudellisiin näkökohtiin. Sen taustalla oli Krimin alkuperäisasukkaiden Krimin tataarien karkottaminen niemimaalta vuonna 1944. Vielä karkotusvaiheessa tataarit olivat niemimaan suurin väestäryhmä eli heitä oli enemmän kuin venäläisiä tai ukrainalaisia. Sodan hävitys ja karkotukset aiheuttivat tarpeen jälleenrakentamiselle, jonka uskottiin hoituvan paremmin Ukrainasta kuin vailla maayhteyttä Krimille olleelta Venäjältä käsin. Putinin mukaan 1920-1930-luvuilla Neuvostoliitto harjoitti ukrainalaistamispolitiikkaa, jossa ukrainalaistamisen kohteiksi joutui ihmisiä myös vasten tahtoaan. Tämä on omaperäinen näkemys, koska 1922 aloitettu ukrainalaistamispolitiikka lopetettiin 1932, kun venäjän kieltä alettiin taas korostaa ja maan älymystön kerma tuomittiin tekaistussa näytösoikeudenkäynnissä. Tämä tapahtui samanaikaisesti suuren nälänhädän kanssa, jossa Ukrainan tiedeakatemian tutkimusryhmän mukaan kuoli 3.9 miljoonaa ihmistä. Ukrainalaiset ja monet läntiset historioitsijat pitävät nälänhätää ukrainalaisiin kohdistettuna kansanmurhana, kun taas venäläiset ja osa läntisistä historioitsijoista vastustavat tätä näkemystä. On selvää, että talvella 1932-1933 neuvostojohdon tavoitteena oli näännyttää ihmisiä nälkään, mutta on kiistanalaista, oliko motiivi kansallisuuteen liittyvä. Paikallisen älymystön vainoaminen tekaistuilla poliittisilla syytteillä viittaa vahvasti kansallisen motiivin mahdollisuuteen. Putin mainitsee nälänhädän vain tuomitessaan Ukrainan pyrkimyksen esittää ”yhteinen tragediamme” kansanmurhana. Kaikkein kauimmas todellisuudesta kirjoittaja ajautuu kirjoittaessaan tapahtumista vuodesta 2014 alkaen. Hän syyttää 13000 sotakuolemasta Ukrainaa ja väittää, että kyseessä on paikallisten asukkaiden reaktio Ukrainan hallituksen harjoittamaan väkivaltaan. Itä-Ukrainassa ei kuitenkaan käytäisi sotaa ilman Venäjää, joka on organisoinut alueelle nykyiset ns. tasavallat. Todellisuudessa Maidanin vallankumouksen päättymisen 23.2.2014 ja Venäjän 12.4.2014 alkaneen avoimen aseellisen hyökkäyksen välisenä aikana Ukrainassa kuoli poliittisissa väkivaltaisuuksissa yksi ihminen, joka oli ukrainalaismielisen mielenosoituksen osanottaja Donetskissa. Yleisvaikutelmaksi artikkelista jää, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat kirjoittajan mielestä yksi kansa riippumatta siitä, mitä ukrainalaiset asiasta ajattelevat. Toinen voimakas vaikutelma on kirjoittajan kyvyttömyys arvioida kriittisesti Venäjän politiikkaa Ukrainassa sekä menneisyydessä että nyt. Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että monet ukrainalaiset kokevat Venäjän vihollisekseen? |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan historia, Vladimir Putin |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson vastustaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisaikojen pidentämistä - joka seitsemäs poliisille ilmoitettu tapaus johtaa tuomioonMaanantai 31.5.2021 klo 2.01 - Johannes Remy Jokin aika sitten kirjoitin viime kesänä työnsä valmiiksi saaneen oikeusministeriön työryhmän selvityksestä. Esitin yksityiskohtaiset perustelut sille, miksi katson seksuaalirikoksista annettavien rangaistusten yleisen lieventämisen olevan selvityksen kirjoittajien tavoite En ollut kiritiikissäni yksin: lukuisat minua arvovaltaisemmat tahot, kuten Naisjärjestöjen Keskusliitto, Raiskauskriisikeskus Tukinainen, Suomen Amnesty International ja Turun Yliopiston oikeustieteen professori Johanna Niemi arvostelivat työryhmän selvitystä sangen kovin sanakääntein. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) vakuutti, että kritiikki otetaan vakavasti ja uudistuksen tavoite on koventaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tuomioita. En epäile oikeusministerin rehellisyyttä asiassa, mutta hän ei selvästikään täysin ymmärtänyt, miten huono työryhmän selvitys todellisuudessa oli. Ehdotin uuden ja koostumukseltaan olennaisesti toisenlaisen työryhmän nimittämistä valmistelemaan uudistusta alusta alkaen puhtaalta pöydältä. Näin ei tietenkään tapahtunut, vaan uudistuksen valmistelusta yhä vastaa työryhmän puheenjohtajana toiminut oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Sami Kiriakos. Osittain uudelleen kirjoitettu ja mukailtu työryhmän selvitys on tulossa hallituksen esityksen perustaksi. Uutta lausuntokierrosta ei ole luvassa ennen asian tuloa eduskuntaan. Näillä näkymin halltuksen esitys julkistetaan ensi syksynä. Koska asian virkamiesvalmistelu ei anna aihetta optimismiin, lapsen oikeuksista välittävien on alettava ajaa asiaa kansalaisaloittein, joilla kansanedustajat saatetaan saada huomaamaan alan pahimpia epäkohtia. Kuten toin kritiikissäni esiin, lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset vanhenevat Suomessa selvästi aiemmin kuin muualla Euroopassa. Suomen vanhenemisaika on joko 20 vuotta tai uhrin täyttäessä 28 vuotta. Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Alankomaissa lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei vanhene koskaan, jos siihen on sisältynyt yhdyntä lapsen kanssa. Sen jälkeen kun kirjoitin asiasta, myös Ranska on säätänyt lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemattomaksi rikokseksi, joten tämä todella on suunta, johon Länsi-Euroopan maiden lakeja on muutettu. Työryhmän selvitys tyrmäsi vanhenemisajan pidentämisen suoralta kädeltä. Eräänä perustelunaan työryhmä esitti, että lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tutkinta olisi Suomessa kohentunut niin merkittävästi, että syylliset jäävät aiempaa todennäköisemmin kiinni. Työryhmä asettaa riman kiinnijäämisen kohdalla huolestuttavan matalalle. Poliisille ilmoitetut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset ja niistä annetut tuomiot:
(Lähde: Suomen virallinen tilasto. Poliisin tietoon tulleet rikokset rikosnimikkeittäin sekä käräjäoikeuksissa annetut tuomiot.) Vuonna 2019 tuomioita annettiin siis alle seitsemäsosa poliisille ilmoitetuista tapauksista. Se ei johdu siitä, että kuusi seitsemäsosaa ilmoituksista olisi aiheettomia. Lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten kehno tutkiminen on yksi suurimipa epäkohtia lasten turvallisuudessa Suomessa. Koska on odotettavissa, että tutkimistapa ajan myötä kohenee lastenpsykiatrien, poliisin ja oikeusistuimien taitojen ja asenteiden päivittyessä, rikosten vanheneminen on olennainen kysymys. Kun oikeutta ei voi nyt saada, seksuaalisen hyväksikäytön uhreilla on oltava oikeus saada sitä aikuisiksi vartuttuaan. Aika on meidän puolellamme, ei niiden, jotka tahtovat lakaista koko ongelman maton alle. Vaatimalla vanhenemisajan pidentämistä voimme havahduttaa päättäjiä ja yleisöä huomaamaan, mikä tilanne oikeasti nyt on. Nythän keskustellaan eniten lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavien rangaistusten pehmeydestä. Toki sekin on epäkohta, mutta on syytä tajuta, että jos juttu johtaa ylipäänsä jonkinlaiseen rangaistukseen, se päättyy lapsen oikeuksien kannalta keskimääräistä paremmin. Useimmat jutut pysäytetään ennen oikeussalia. Oikeusministeri Henrikssonin eduskunnan kyselytunnilla 26.11.2020 antama vastaus Päivi Räsäsen (kd) esittämään kysymykseen vahvistaa näkemykseni kansalaisaloitteen välttämättömyydestä. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Poytakirja/Documents/PTK_152+2020.pdf. Räsänen kysyi, aikooko hallitus poistaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajan. Henriksson, joka vastasi muihin saman aihepiirin kysymyksiin asian olevan valmistelussa, antoi tähän nimenomaiseen kysymykseen selkeän vastauksen: ”Tähän liittyy myös se problematiikka, että jossain vaiheessa sen vanhenemisajan on loputtava. Sen takia tähän mennessä ollaan katsottu, että poliisien resurssit pitäisi laittaa niihin rikoksiin, jotka ovat tapahtuneet lähiaikoina ja ei niin kauan sitten — että siihen riittää resursseja. Tämä on tavallaan myös siinä mielessä resurssikysymys, että onko meillä riittävästi resursseja siihen, että tutkitaan myös ehkä yli 30 vuotta vanhoja rikoksia. Niitähän tutkitaan, jos on esimerkiksi murhasta kysymys, mutta nämä rikokset ovat eri asemassa.” (Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 26.11.2020, kyselutunti)Henrikssonin mielestä vanhenemisajan on siis joskus päätyttävä. Tietääkö hän, että Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Alankomaissa ja Ranskassa lainsäätäjät ovat ajatelleet toisin? Jos ei tiedä, asia on saatettava hänen tietoonsa. Jos tietää, hänet on pakotettava perustelemaan näkemyksensä paremmin ja maksamaan näkemyksestään asianmukainen poliittinen hinta. Asian puoluepolitisoimista on syytä välttää. Jos hallituksen esityksestä tulee huono, se ei johdu siitä, että hallituspuolueet olisivat tässä asiassa yleisesti oppositiota huonompia, vaan suomalaisten poliitikkojen yleisestä tavasta luottaa virkamiehiin. Kansalaisaloitteella voimme parhaassa tapauksessa asettaa niin hallituksen kuin oppositionkin kansanedustajat suoran valinnan eteen: kannattavatko he lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten säätämistä vanhentumattomiksi vai eivät? Tätä kysymystä on turha odottaa oikeusministeriön virkamiesten esittävän lainsäätäjille. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, seksuaalirkoslainsäädännön kokonaisuudistus, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanheneminen |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Korkeimman Oikeuden ennakkopäätös pitää aikuisen ja lapsen välistä seurustelusuhdetta lieventävänä asianhaaranaLauantai 26.12.2020 klo 23.03 Korkein Oikeus on 13. marraskuuta 2020 antamallaan ennakkopäätöksellä määritellyt aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen lieventäväksi asianhaaraksi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa: https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202085.html. Syytetty mies oli tekojen tekoaikana 29-vuotias ja hänen uhrinsa 14-15-vuotias tyttö. Heidän suhteensa kesti kaikkiaan viisi kuukautta. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi miehen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta hovioikeudessa rikosnimike muuttui perusmuotoiseksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Molemmat osapuolet valittivat hovioikeuden tuomiosta Korkeimpaan Oikeuteen. Se pysytti voimassa hovioikeuden tulkinnan, jonka mukaan miehen teko oli seurustelusuhteesta johtuen vain perusmuotoinen lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Korkein Oikeus korotti miehen saamaa vuoden ehdonalaista vankeustuomiota neljällä kuukaudella, mutta vankilaan syytetty ei päätynyt. Päätös seurustelusuhteen katsomisesta lieventäväksi asianhaaraksi oli erimielinen äänten jakautuessa 3-2. Tuomarit Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Mika Huovila kannattivat päätöstä, kun taas Tuomo Antila ja Mika Välimaa äänestivät sitä vastaan, ehdottaen syytetyn tuomitsemista törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tuomio on herättänyt jonkin verran huomiota: sen ovat uutisoineet ainakin Helsingin Sanomat https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000007620937.html, STT https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007651456.html ja MTV:n uutiset https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/korkein-oikeus-korotti-ylakouluikaisen-uhrinsa-kanssa-seurustelleen-miehen-hyvaksikayttotuomiota-ei-kuitenkaan-pitanyt-tekoa-torkeana/7998776#gs.oh9liy. Media on uutisoinut itse rikoksen pääpiirteet, mutta ei ole pohtinut sitä, miksi seurustelusuhde yleensä katsotaan lieventäväksi asianhaaraksi. Toimittajien kummastus näkyy lähinnä rivien välissä.
Tuomittu ja uhri tapasivat toisensa aikuisille tarkoitetulla deittisivustolla, jolla uhri ilmoitti olevansa 19-vuotias. Osapuolet päätyivät sänkyyn ensimmäisellä tapaamisellaan, jolloin mies ei vielä välttämättä tiennyt tytön ikää. Myöhemmin mies tapasi tytön äidin, jolta hän viimeistään sai luotettavan tiedon tytön iästä, mutta jatkoi silti suhdetta. Äiti suhtautui suhteeseen aluksi kielteisesti, mutta sitten hyväksyi sen. Mies ei ainakaan kaikissa yhdynnöissä käyttänyt kondomia, minkä seurauksena tyttö tuli raskaaksi. Suhteen jo päätyttyä hän synnytti lapsen, 15-vuotiaana. On painavia syitä pitää Korkeimman Oikeuden ennakkopäätöstä omituisena. Korkein Oikeus käyttää tytön äidin suostumusta perusteena arviolleen seurustelusuhteen tasavertaisuudesta: ”Myös se, että asianomistajan äiti on ollut suhteesta tietoinen ja on pitänyt sitä seurustelusuhteena eikä ole katsonut aiheelliseksi puuttua suhteeseen tai asianosaisten tapailuun hänen ja asianomistajan yhteisessä kodissa, tukee sitä, että suhdetta on ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta pidetty tavanomaisena ja tasavertaisena. Korkein Oikeus katsoo, että näillä ja A:n ja asianomistajan suhteen laatuun liittyvillä seikoilla on kokonaisuudessaan varsin merkittävä kokonaistörkeyttä vastaan puhuva vaikutus”. https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202085.html Tapahtunut ei kuitenkaan ole kokonaan selitettävissä Korkeimman Oikeuden tuomarien omintakeisella ajatuksenjuoksulla. Se liittyy lainvalmistelussa vallitsevaan laajempaan ongelmaan, josta olen kirjoittanut useamman kerran: oikeusministeriön virkamiehet sujauttavat pitkiin hallituksen esitysteksteihin lauseita, jotka pahimmillaan vesittävät lakiesitysten julkilausutun tarkoituksen. Tämä on helppoa, koska kansanedustajat eivät aina ehdi lukea satojenkin sivujen mittaisia hallituksen esityksiä, vaan keskittyvät niiden sisältämään varsinaiseen lakitekstiin. Tuomioistuimissa kuitenkin myös hallituksen esitysten perusteluosia käytetään oikeuslähteenä, koska niiden katsotaan selittävän lainsäätäjän tarkoitusta. Se onkin totta, mutta lainsäätäjiä eivät joissakin tapauksissa olekaan kansanedustajat, vaan nimettömät virkamiehet, jotka ovat kirjoittaneet perusteluosat omia poliittisia tavoitteitaan ajaen. Varsinaisessa lakitekstissä oleva ongelmallinen kohta on rikoslain 20. luvun 7§:ssä olevat sanat, jotka seuraavat lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeäksi tekevien tunnusmerkkien luettelemisen jälkeen: ”ja rikos on myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”. Näin ollen esimerkiksi aikuisen yhdyntä lapsen kanssa tai erityisen vahingon aiheuttaminen lapselle teon yhteydessä eivät riitä tekemään teosta törkeää, vaan sen törkeyttä on jokaisessa tapauksessa arvioitava erikseen. Pakollinen kokonaisarviointi heikentää varsinaisen lakitekstin merkitystä ja voimistaa hallituksen esitysten perusteluosan merkitystä. Oikeusministeriössä perusteluosiin sujautetut lauseet saavuttavat täyden voimansa juuri kokonaisarvioinnissa. Korkein Oikeus viittaa ennakkopäätöksessään hallituksen esitykseen 282/2010, sen sivulle 105: ”Lakia säädettäessä on siis lähdetty siitä, että sukupuoliyhteys tekotapana on omiaan vahingoittamaan lasta siinä määrin, että näin pitkälle vietynä hyväksikäyttöä on lähtökohtaisesti pidettävä törkeänä. Tällainen arvio ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksessa perusteltu. Niin kuin säännöksen perusteluissa (HE 282/2010 vp s. 105) on todettu, törkeyden kokonaisarvostelu edellyttää myös sukupuoliyhteytenä toteutetun teon kyseessä ollen muiden tapauskohtaisten tekoon, tekijään ja teon kohteeseen liittyvien seikkojen huomioon ottamista. Tällaisia kokonaisarvosteluun vaikuttavia seikkoja voivat olla esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Säännöksen perustelujen mukaan teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon sijasta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde, jonka osalta rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännöksessä säädetyt edellytykset eivät kuitenkaan täyty”.
Hallituksen esitys 282/2010 on 169 sivun pituinen. Sen sivulla 105 lukee: ”Kokonaisarviointiin voivat vaikuttaa esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon asemesta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde, jonka osalta 7 a §:n rajoitussäännöksessä säädetyt edellytykset eivät kuitenkaan täyty” https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Documents/he_282+2010.pdf Mainittu rikoslain 20. luvun 7a§ kuuluu seuraavasti: ”Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”. Hallituksen esityksen 282/2010 sivulla 105 olevat kaksi lausetta siis mitätöivät rikoslain tekstin. Ne tekevät lieventävän asianhaaran seurustelusuhteesta, joka joko loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä sekä henkisessä kypsyydessä on suuri ero. Kuinka ollakaan, olen 19.2.1019 kirjoittanut juuri tästä hallituksen esityksen kohdasta ja tuonut esiin sen voimakkaat seuraukset. Kirjoitin otsikolla Oikeusministeriön varjolainsäädäntö mitätöi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamisen. Mahdollisimman arvovaltainen taho, Korkein Oikeus, on nyt vahvistanut kirjoitukseni perustelluksi. Hyvin kasvatettu suomalainen alkaa nyt epäillä minua pahantahtoisesta pirujen seinälle maalaamisesta. Voiko hallituksen esityksen 282/2010 sivun 105 merkityksellinen katkelma johtua huolimattomuudesta, kiireestä tai ymmärtämättömyydestä? Valitettavasti oikeusministeriön myöhempi toiminta osoittaa, ettei kyse ole niistä, vaan poliittisesta pyrkimyksestä. Vuonna 2018 eduskunnan lakivaliokunta saatiin toistamaan katkelman olennainen asiasisältö: ”Toisaalta lakivaliokunta korostaa sitä hallituksen esityksestäkin ilmenevää seikkaa (s. 40), että sukupuoliyhteys tekotapana ei vielä itsessään merkitse sitä, että rangaistus tulisi mitata asteikon ankarimmasta päästä. Esimerkiksi sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi”. LaVM 24/2018vp, s. 16. Lakivaliokunnan mietinnöt toki kirjoitetaan eduskunnassa eikä oikeusministeriössä, mutta lakivaliokunta toistaa tässä kritiikittömästi oikeusministeriössä kirjoitettua hallituksen esitystä.
Äskettäin selvityksensä valmiiksi saanut oikeusministeriön asiantuntijatyöryhmä ajaa selvityksessään samaa linjaa, mikä ilmenee erityisesti selvityksen sivuilla 189-190: ”Arvioitaessa edellä todetuissa tapauksissa sitä, onko osapuolten henkisessä kypsyydessä olennainen ero tulisi huomion kohdistua erityisesti siihen, ovatko osapuolet muuten olleet sukupuoliyhteyteen osallistumisen kannalta epätasavertaisessa asemassa. Tämä arvio olisi tehtävä tapauskohtaisesti. Merkitystä olisi annettava tällöin myös osapuolten ominaisuuksille, heidän väliselleen suhteelle ja sukupuoliyhteyden olosuhteille. Lisäksi merkitystä tulisi tässä arvioinnissa antaa myös nuoremman osapuolen omalle käsitykselle siitä, onko hän kokenut olleensa sukupuoliyhteydessä omasta halustaan, mutta tämä ei yksin olisi ratkaisevaa teon arvostelun kannalta. Merkitystä voi olla esimerkiksi sillä, onko osapuolilla seurustelusuhde tai muu läheinen suhde vai ovatko he tutustuneet esimerkiksi saman illan aikana” https://api.hankeikkuna.fi/asiakirjat/87af2771-594a-480d-89d1-dffccd851af5/3d9b5ef5-25ef-44f7-a71b-348bf2259688/MIETINTO_20200709114024.pdf. Kuka sitten on ”Oikeusministeriö”, joka ajaa aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen pysyttämistä lieventävänä asianhaarana? En tiedä. Ainoa selvä seikka on, että äskeisen asiantuntijatyöryhmän mietinnöstä vastuulliset löytyvät työryhmän jäsenistä. Työryhmää johti lainsäädäntöneuvos Sami Kiriakos. Ministeriön linja kysymyksessä on säilynyt samana riippumatta kulloisestakin oikeusministeristä. Ministerit ovat asiasta vastuussa vain siinä määrin kuin he eivät ole kiinnittäneet asiaan huomiota. Vuonna 2010 ministeri oli Tuija Brax (Vihr.), nyt Anna-Maja Henriksson (rkp). Mitä on tehtävä ongelman korjaamiseksi? Rikoslain 20. luvun 7§:stä on poistettava sanat ” ”ja rikos on myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”. Niin sanotusta kokonaisarvioinnista luopuminen johtaa lain kirjaimelliseen soveltamiseen ja mitätöi hallituksen esityksiin vuosien varrella upotetut merkitykselliset lauseet. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Supreme Court of Finland rules a romantic relationship between an adult and a child a mitigating circumstanceLauantai 26.12.2020 klo 2.34 - Johannes Remy In November 2020, the Supreme Court of Finland made a precedent ruling in a case of child sexual abuse: https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202085.html (in Finnish). At the time when the crime was committed, the defendant was 29 years of age and his victim a 14-15 -year-old girl. The Court found it a mitigating circumstance that the defendant did not just have sex with the victim but had with her a romantic relation which lasted five months. That is why the Court changed the classification of the offence: while the court of first instance found the defendant guilty of aggravated sexual abuse of a child, the Supreme Court deemed the crime only a “regular” sexual abuse of a child. The Supreme Court sentenced the defendant to one year and four months of conditional imprisonment. The all-male Supreme Court accepted the ruling by three votes against two: judges Jukka Sippo, Pekka Koponen and Mika Huovila supported it, while Tuomo Antila and Mika Välimaa opposed it, proposing instead to maintain the classification of the offence as aggravated sexual abuse of the child.
The ruling has evoked attention in Finland. In Finland, any criticism of the authorities is not customary, and the news media has reported the ruling mainly in a neutral tone. The bewilderment about the ruling is, at most, implied. The news media has concentrated in the details of the crime, without paying attention to the legal background which facilitated the strange sentence. The offender and his victim met each other on a dating site for adults where the girl claimed to be 19. Later, the offender met the victim’s mother, from who he learned about the girl’s real age, but all the same continued the relationship. The victim’s mother accepted the relationship. The offender did not use a condom, and the relationship resulted in victim’s pregnancy at the age of 15. The child was born already after the end of the relationship. How did the Supreme Court of Finland pass so strange and even inappropriate sentence? While there are grounds to criticize the judges who formed the majority, the broader view on the legal background reduces their responsibility. There are wider problems in the general preparation of bills for the Finnish parliament, politicians’ insufficient textual criticism of bills, and excessive trust in the civil servants of the Ministry of Justice who write the bills.
On the first glance, the Finnish criminal code seems unequivocal: intercourse with a minor makes sexual abuse of a child an aggravated case (Criminal Code chapter 20, section 7). However, the law then also stipulates an additional condition for the crime to be aggravated: “and the offence is aggravated also when assessed as a whole.” An additional important clause is in Chapter 20, section 7a: “An act that does not violate the sexual self-determination of the subject and where there is no great difference in the mental and physical maturity of the parties shall not be deemed sexual abuse of a child, or the aggravated sexual abuse of a child referred to in section 7, subsection 1, paragraph 1.” This restrictive clause was enacted to protect the relationships between the young. The law itself does not define what must be considered in the assessment of an offense as aggravated as a whole. It also does not tell, exactly how the restriction enacted in the section 7a must be applied. The answers to these questions are to be found in the explanatory statements of the government bills for the relevant laws. The explanatory statements, too, are used as a source of law, because it is thought that they reveal the parliament’s intention how the law should be interpreted and applied. The parliamentary committees’ decisions are an additional similar source for the application of laws. An additional source of law are the precedents of court rulings, like the one I am now writing about. In this case, the Supreme Court of Finland referred to the explanatory statement of the Government Bill 282/2010 (in Finnish). The statement is 169 pages long, and we can safely assume that very few MPs read it from its beginning to the end, especially because several other bills of similar length were being discussed at the same time. In its decision, the Supreme Court refers to the explanatory statement’s page 105 where it is stated: “For instance, the relationship between the offender and the child, the differences in their ages and the child’s age and level of development may impact on the assessment [of whether the offense is aggravated as a whole]. For instance, the act could be deemed a regular [sexual] abuse [of a child] instead of its classification as aggravated, if between the offender and the child there is a relationship which does not satisfy the conditions stipulated in the restrictive provision of the Section 7a. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Documents/he_282+2010.pdf (in Finnish). What does this mean in practice? It means that courts may deem a mitigating circumstance a relationship in which there is a great difference in the mental and physical maturity of the parties, or which violates the sexual self-determination of the subject. In other words, an adult’s romantic relationship with a child is a mitigating circumstance. By passing this bill, the Finnish parliament undermined or even nullified the explicit clause of the law which stipulates that intercourse with a minor under 16 years of age must always be considered a case of aggravated child sexual abuse. To be sure, hardly any MPs acted knowingly when they did this. The real responsibility lays with the anonymous civil servants in the Ministry of Justice who wrote the page 105. In this case, they are the real law-makers. This is something which is extremely unlikely to be admitted in Finland, even though the precedent ruling of the Supreme Court of Finland now proves it beyond reasonable doubt. This is the reason why I write this in English. The Supreme Court’s precedent ruling and the government bill on which it is based must gain the international attention which they fully deserve. I will be deeply grateful to everyone who shares this blog text or otherwise disseminates information about the Supreme Courts’ precedent ruling outside Finland. Children in Finland need your help. As it happens, I have written about this bill and the very same sentence on its page 105 to which the Supreme Court refers in my previous blog text in Finnish, published on February 19, 2019. I called attention to what it means. Although I say this myself, now the Supreme Court of Finland has proven me right. On the constructive side, the question is: what should be done to remove this manifest injustice? Technically, it is straightforward: it is enough to remove from the law just one single sentence: “and the offence is aggravated also when assessed as a whole.” Another matter is that it may be difficult to find the political will to enact such a reform. This is not because the Finnish politicians would be friends of child-abusers, most of them are not, but because they are not accustomed to disagree with the civil servants. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Supreme Court of Finland, Child sexual abuse, Finland, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Korkein Oikeus, lainvalmistelu, Oikeusministeriö, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Mika Huovila |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Lasta vastaan tehdyt seksuaalirikokset vanhenevat Suomessa nopeammin kuin muualla EuroopassaMaanantai 14.12.2020 klo 8.18 - Johannes Remy Jokin aika sitten kritisoin oikeusministeriön työryhmän esityksiä seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistukseksi. Toteutuessaan työryhmän esitykset näet enemmän heikentäisivät kuin kohentaisivat seksuaalirikosten uhreiksi joutuvien lasten asemaa. Viimeisten kirjoitusteni jälkeen olen tutkinut lasta vastaan tehtyjen rikosten vanhenemista Pohjoismaissa, Saksassa ja Alankomaissa. Niissä kaikissa näiden rikosten vanhenemisaika on pitempi kuin Suomessa. Norjassa (Almindelig Borgerlig Straffelov, §66) ja Tanskassa (Straffeloven §93b) lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei vanhene, riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei. Ruotsissa astui kuluvan vuoden toukokuussa voimaan laki, jonka mukaan yhdynnän lapsen kanssa sisältävä rikos ei pääsääntöisesti vanhene (Brottsbalk 35 kap. §2,). Rikosnimekkeenä on lapsenraiskaus riippumatta siitä, onko uhri niin sanotusti suostunut yhdyntään vai ei. Ruotsin uudistus jää kuitenkin osittaiseksi, koska lieventävien asianhaarojen vallitessa tekijä voidaan lapsenraiskauksen sijasta tuomita lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka vanhenee uhrin täyttäessä 28 vuotta. Rikos, johon ei liity yhdyntää, vanhenee jopa aiemmin kuin Suomessa eli uhrin täyttäessä 23 vuotta. Ruotsin lapsenraiskauksen vanhenemista koskeva lakiuudistus on toteutettu siten, että se koskee kaikkia niitä rikoksia, jotka eivät olleet vanhentuneet uuden lain astuessa voimaan. Ruotsissa on siis ajateltu toisin kuin ajatteli Suomen oikeusministeriön asiantuntijatyöryhmä, jonka mielestä ”rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, että vanhentumissäädöksiä ei voida rikoksentekijän vastuuta pidentävästi muuttaa takautuvasti koskemaan rikoksia, jotka on tehty ennen muutettujen vanhentumissäännösten voimaantuloa”(124). Arkijärjellä ajatellen Ruotsin valtion näkökanta vaikuttaa näistä kahdesta perustellummalta, koska vielä vanhentumattoman rikoksen vanhenemisajan pidentäminen ei ole takautuvaa. Takautuvaa se olisi vain siinä tapauksessa, että jo kerran vanhentunut rikos saatettaisiin uudelleen syyteoikeuden piiriin. Tämä ero on erittäin merkittävä, koska se ratkaisee jopa yli 20 vuoden ajanjakson aikana tehtyjen rikosten käsittelyn: voidaanko niistä vielä syyttää vai ei.Saksan rikoslain 78. luvun mukaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajan laskeminen alkaa uhrin täyttäessä 30 vuotta. Tästä ja rikosten yleisistä vanhentumissäännöistä seuraa, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vanhenee uhrin täyttäessä 40 vuotta. Näin on riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei. Alankomaiden rikoslain (Wetboek van Strafrecht) 70. pykälän perusteella rikos ei vanhene, jos siihen on kuulunut yhdyntä lapsen kanssa. Jos rikokseen ei liity yhdyntää, se vanhenee uhrin täyttäessä 30 vuotta. Suomalaiset lapset ovat siis näiden maiden keskinäisessä vertailussa kaikkein suojattomimpia, minkä asiantilan jatkumista oikeusministeriön työryhmä voimakkaasti kannatti vaieten siitä, mitä muissa maissa on tehty.Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä on otettava tavoitteeksi Suomen lapsiuhrien aseman saattaminen tanskalaisten ja norjalaisten kohtalotoverien tasolle: hyväksikäytön ei pidä vanheta koskaan, riippumatta siitä, onko siihen kuulunut yhdyntä vai ei. Kanadan demaripuolue NDP:n edesmenneen ja yli puoluerajojen arvostetun johtajan Jack Laytonin lempilausahduksia oli: ”Don’t let them tell you that it can’t be done,” älkää antako niiden kertoa teille ettei niin voida tehdä. Lasten turvallisuutta tärkeänä pitävien poliitikkojen on syytä omaksua juuri tämä asenne. Niitä, jotka yrittävät kertoa ettei niin voida tehdä ei ole kovin paljon, mutta heillä on merkittävä asema lainvalmistelussa. Haluan tällä kansainvälisellä vertailulla osoittaa, miten tyhjän päällä heidän väitteensä ovat. Keisarilla ei ole vaatteita. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus, seksuaalirikosten vanheneminen |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Oikeusministeriön työryhmän mietintö ei ole yksittäistapaus. Mitä nyt pitäisi tehdä?Sunnuntai 18.10.2020 klo 22.43 - Johannes Remy Viimeksi kirjoittamissani teksteissä kritisoin oikeusministeriön asiantuntijatyöryhmän esityksiä seksuaalirikoslainsäädännön uudistamiseksi. Väitin niissä olevan selvän pyrkimyksen lieventää lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista annettavia rangaistuksia. Nyt huomaan, etten ole väitteissäni yksin, vaan työryhmän esitysten sisällöstä ovat huolissaan myös muut ja minua arvovaltaisemmat tahot. Susanna Reinbothin kirjoittamassa Helsingin Sanomien artikkelissa kritiikin esittäjinä mainitaan Suomen Amnesty International, Pohjois-Suomen syyttäjäalue, Itä-Suomen syyttäjäalue, Turun yliopiston oikeustieteen professori Johanna Niemi, Oulun käräjäoikeus, Raiskauskriisikeskus Tukinainen sekä Helsingin Käräjäoikeus. HS:n artikkeli ei mainitse Naisjärjestöjen Keskusliittoa, jonka lausunto työryhmän esityksistä on suorastaan murskaava. Enää ei ole mahdollista muitta mutkitta väittää uudistusehdotusten parantavan lapsiuhrien asemaa, koska oikeusministeriön tiedotteissa lukee niin.
Kirjoituksissani väitin työryhmän mietinnössä ilmenevän pyrkimyksen peitellä sen todellisia tavoitteita: vaikka lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista annettavia tuomioita aiotaan enemmän lieventää kuin koventaa, julkisuuteen väitetään päinvastaista. Jo aiemmin olen väittänyt lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevissa lakiesitysten perusteluosissa olleen olennaisia lauseita, joilla esityksen julkilausuttu tarkoitus on vesitetty. Joskus vesittävät lauseet on esitetty viittauksina toisiin asiakirjoihin, joita ainakaan useimmat kiireiset kansanedustajat eivät ehdi lukea. Tästä räikein esimerkki lienee rikostaustaotteen vaatimista lapsityöhön pyrkivältä koskeva laki, joka mahdollistaa lasta vastaan tehtyyn seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamisen. Kirjoitin tästä vuonna 2011: https://www.johannesremy.com/blogi/2011/01/10/17/?page2 Esitin perustelut sille, miksi tapahtunutta ei voi pitää huolimattomuudesta syntyneenä vahinkona. Silloisen hallituksen esityksen valmistelleisiin virkamiehiin luottaen eduskunta tuskin huomasi, mitä oli säätänyt. Toinen samanlainen esimerkki on lapsen ja aikuisen välisen seurustelusuhteen säätäminen rangaistuskäytännössä syyllisyyttä lieventäväksi asianhaaraksi, joka tapahtui 2011, mutta josta kirjoitin viime vuonna 2019: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/02/19/28835 Äsken mietintönsä jättänyt oikeusministeriön työryhmä haluaa säilyttää molemmat mainitsemani epäkohdat ja jopa suoraan puolustaa aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen pitämistä lieventävänä asianhaarana (työryhmän mietintö, sivut 122, 189-191. Ks. kirjoitukseni 10.8.2020, Lisää siitä, miksi oikeusministeriön työryhmän ehdotukset ovat huonoja). Työryhmä tosin puhuu nyt nuorten välisestä seurustelusta, mutta se tahtoo katsoa sellaisiksi myös suhteita, joissa osapuolten iässä on huomattava ero.
Professori Johanna Niemen analyysi työryhmän esityksistä on esittämieni perusteltujen väitteiden kannalta olennainen. Niemi kirjoittaa:
Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että "Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli". Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyvät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta. Niemi siis löytää tutkimuksista joihin työryhmä viittaa muuta kuin mitä työryhmä väittää.
Asiasta on syntymässä kohu. Kokoomuksen Antti Häkkänen, joka aikanaan nimitti oikeusministeriön työryhmän, vaatii hallitusta vastaamaan, onko se luopumassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten koventamisesta. Samaan suuntaan on puhunut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Saara-Sofia Siren: https://www.verkkouutiset.fi/kokoomus-lapsiin-kohdistuvien-rikosten-rangaistuksia-kovennettava/#c91d1c26 Kyseiset kokoomuspoliitikot eivät mielestäni ole kokonaan väärässä. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ja heitä puolustavien aikuisten puutteellinen oikeusturva on Suomen pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia ja on totta, etteivät nykyiset hallituspuolueet ole kiinnittäneet siihen riittävästi huomiota. Asiaa ei kuitenkaan ole syytä puoluepolitisoida, koska myöskään yksikään oppositiopuolue, Kokoomus mukaan lukien, ei ole edes havainnut ongelmaa, joka on näihin rikoksiin liittyvien lakien virkamiesvalmistelussa. Mitä nyt pitäisi tehdä? Oikeusministeriön on nimitettävä uusi työryhmä, jonka toimeksiannon on oltava edellistä laajempi. Aiemman työryhmän tehtävien lisäksi uuden työryhmän on selvitettävä lainvalmistelussa esiintyviä ongelmia sekä sitä, miten näiden rikosten tutkintaa voidaan tehostaa. Työryhmän on selvitettävä, miten tutkinnassa ilmenevät lain- ja Suomen kansainvälisten velvoitteiden vastaiset viranomaiskäytännöt voidaan poistaa. Näitä ovat esimerkiksi alle 4-vuotiaisiin kohdistuvien rikosten jättäminen tutkimatta ja lastenpsykiatrisen tutkimuksen asema ensimmäisenä oikeusasteena, josta ei ole valitusoikeutta. Näiden epäkohtien olemassaolosta on vastaansanomaton näyttö: Suomen vuonna 2016 Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta saama langettava tuomio, josta parhaan tietoni mukaan vain minä olen Suomessa kirjoittanut: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/01/14/28168 Työryhmän kokoonpanon on oltava olennaisesti toinen kuin äskettäin työnsä valmiiksi saaneen työryhmän. Sen on syytä hyödyntää työssään ulkomaisia asiantuntijoita.
Alan epäkohtien selvittämiseksi on ymmärrettävä, ettei äskeinen työryhmän mietintö ole yksittäistapaus. Suomen valtiokoneistossa on useaan eri otteeseen ilmennyt outoa suhtautumista lapsiin kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin. 2000-luvun alussa kohistiin Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin pedofiiliringistä. Poliisin tiedossa olleita uhreja oli kaksitoista, mutta juttu pysäytettiin Helsingin poliisilaitoksella niin tehokkaasti, ettei se koskaan edennyt oikeussaliin. Myöhemmin toimittaja Janne Villan teoksessa Hengellinen väkivalta (2013) on käynyt ilmi uhreja olleen tuolloin 40. Kohusta huolimatta mitään ainakaan julkisuuteen tullutta selvitystä Helsingin poliisilaitoksen toiminnasta asiassa ei tehty. Taiwanin jutun tutkinnanjohtaja Markku Stenberg sai kaikessa rauhassa jatkaa Helsingin poliisilaitoksella lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkintojen johtamista. Sisäasiainministeriön poliisiosasto valitsi Taiwanin jutun tutkinnassa aktiivisesti mukana olleen Marja Vuennon vuoden poliisiksi 2003 julkilausutusti hänen ansioistaan lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tutkijana. Vaikka julkisuudessa ei kerrottu Vuennon osallistuneen Taiwanin jutun tutkimukseen, poliisissa asia oli tiedossa. Poliisiosasto lähetti siten vahvan implisiittisen viestin poliisilaitoksille siitä, että tämä oli tapa, jolla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt oli tutkittava. Toki väki poliisiosastolla on sen jälkeen vaihtunut, mutta on sinisilmäistä olettaa näin suurien ongelmien poistuvan itsestään sillä, että katsotaan muualle. Samoin 2000-luvun alussa Suomessa sattui tapaus, jossa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuneeksi epäillyt lastenlääkäri tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Tapahtui Tampereella. Tapauksen yksityiskohdat ovat luettavissa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle vuonna 2012 langettaman tuomion tuomiolauselmasta, johon on linkki englanninkielisessä kirjoituksessani https://www.johannesremy.com/blogi/2019/06/04/30421 Tämäkään tapaus ei päässyt julkisuuteen Suomessa, puhumattakaan että asianomaisten viranomaisten toimintaa olisi millään tavalla tutkittu. Vuonna 2016 Suomi sai jälleen EIT:stä langettavan tuomion siitä, että lapsensa seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt äiti oli tuomittu kunnianloukkauksesta puhuttuaan huolestaan sosiaalityöntekijälle. Tämä on se tapaus, johon viittaan yllä ja jonka tuomiolauselma todistaa ainakin Helsingissä noudatetun käytäntöä, jonka mukaan alle 4-vuotiaisiin kohdistuneita rikoksia ei tutkita. Tämäkään EIT:n tuomio ei ole johtanut edes kunnianloukkaustuomion purkamiseen, viranomaisten toiminnan tutkimisesta puhumattakaan. Näiden melko vanhojen tapausten lisäksi julkisuuteen tihkuu aika ajoin tietoa lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinnan ongelmien jatkumisesta. Maria Rossi Keskusrikospoliisista kertoi STT:n haastattelussa kesäkuussa 2020 Suomen saavan jatkuvasti ulkomailta vihjeitä näistä rikoksista, mutta että niitä kaikkia ei ennätetä käydä läpi. Vaikka suuri osa ongelmista on asenteissa, poliisin on siis myös saatava lisää resursseja näiden rikosten tutkimiseksi. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä, etten näe mitään perusteita olettaa valtiovallan olevan yleisesti pedofiilien miehittämä, kuten hörhöteoria Qanon väittää. Se ei demokratian oloissa ole edes periaatteessa mahdollista, koska vallanpitäjien valintaan vaikuttavat niin monet eri tahot ja intressit. Sekä poliitikkojen että virkamiesten valtaosa on Suomessa kunnollista hyvää tarkoittavaa väkeä. Kunnollisten ja hyvää tarkoittavien ihmisten ei kuitenkaan ole syytä jättää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia päätöksiä niiden haltuun, jotka eivät miellä hyväksikäyttöä vakavaksi rikokseksi. Asiat eivät korjaannu olettamalla automaattisesti kaikki asiantuntijat ja virkamiehet kunnollisiksi ja hyväntahtoisiksi. Ne eivät korjaannu myöskään sillä, että hyvää tarkoittavat ihmiset tämän ongelman kohdatessaan toteavat ”hui kauheaa” ja kääntävät sivua. Paasikiven sanoin, kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Lisää siitä, millä tavoin oikeusministeriön työryhmän esitykset seksuaalirikoksia koskevien lakien uudistamiseksi ovat huonojaMaanantai 10.8.2020 klo 1.40 - Johannes Remy Oikeusministeriön seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön kokonaisuudistusta valmistelleen työryhmän selvityksen pahimpia puutteita on siinä esitettyjen rikosnimikkeiden epämääräisyys. Nykyisessä laissa on kolme eri rikosnimikettä tyypillisimmille lapsia vastaan tehdyille seksuaalirikoksille: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä törkeä lapsenraiskaus. Näistä viimeksi mainittua on alettu soveltaa vasta 2019. Kolme nimikettä aiotaan nyt korvata peräti kuudella: lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus, sukupuoliyhteys lapsen kanssa, seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen sekä lapseen kohdistuva seksuaalinen teko. Näiden määrittelyssä vain yksi jako on selvä: lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus ja sukupuoliyhteys lapsen kanssa ovat rikoksia, joissa tekijä on yhdynnässä lapsen kanssa, kun taas seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen ja lapseen kohdistuva seksuaalinen teko ovat niitä rikoksia, joihin ei liity yhdyntää. Muuten rikosten väliset rajat ovat äärimmäisen epäselviä, mitä vielä korostaa törkeisiin tekomuotoihin liitetty kokonaisarviointi, jonka mukaan teon on oltava myös ”kokonaisuutena arvioiden törkeä”, jotta se olisi törkeä. Tapauskohtaista harkintaa, joka voi kumota lakitekstissä esitetyt rikoksen tunnusmerkit, esitetään kuuluvaksi myös kaikkiin muihin yllä mainittuihin rikosnimikkeisiin, vaikka sitä ei olekaan suoraan mainittu varsinaisten lakiehdotusten teksteissä. Uhrin ollessa 12 vuotta täyttänyt, perusmuotoisesta lapsenraiskauksesta tuomitsemisen edellytyksenä on, että tekijä on käyttänyt ”kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua”. Tekijän puolustautuessa oikeudessa kysymys lapsen mahdollisesta aloitteellisuudesta tulee tämän ehdon myötä automaattisesti käsiteltäväksi. Johtuen syytetyn oikeuksista todistustaakka on tässä tapauksessa lapsella, jonka on järkevä epäilys poissulkien osoitettava tekijän käyttäneen kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua. Näin ollen hyvin suuri osa aikuisen sukupuoliyhteyksistä lapsen kanssa tulee rangaistuksi lievimmän nimikkeen mukaisesti, sukupuoliyhteytenä lapsen kanssa, josta langetettava neljän kuukauden vähimmäistuomio suoritetaan ehdonalaisena. Vielä rajumpaan lopputulokseen johtaa lapsenraiskausta, sukupuoliyhteyttä lapsen kanssa, seksuaalista kajoamista lapseen ja seksuaalisen teon tekemistä lapselle koskevien lakiehdotusten ehto, jonka mukaan ”osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero”. Kuten Amnesty on selvitykseen jättämässään eriävässä mielipiteessä todennut, olennainen on tässä maininta henkisestä kypsyydestä, joka mahdollistaa sen, että uhria huomattavastikin vanhempi rikoksentekijä puolustautuessaan vetoaa tähän lauseeseen. Olen kyllä työryhmän kanssa samaa mieltä siitä, ettei nuorten keskinäisten seksuaalisuhteiden pidä olla rikoksina rangaistavia. Tämän poikkeuksen on kuitenkin perustuttava selvästi määriteltyyn ikäeroon, minkä puolesta puhuu myös kansalaisten yleinen oikeusturva. Ihmisillä on oikeus tietää, mitkä teot ovat rangaistavia ja mitkä eivät. Nyt ainoa yksiselitteinen ikäeroa koskeva maininta on selvityksen perusteluosassa (s. 189), missä todetaan, että 23-vuotiaan ja 14-vuotiaan välisen sukupuoliyhteyden on oltava aina rangaistavaa. Entä 22-vuotiaan ja 14-vuotiaan, voidaanko niistä siis jättää tuomitsematta vähäisen ikä- ja kypsyyseron vuoksi? Tarvittaessa rikoksentekijään voidaan soveltaa rikoslain yleisiä ehtoja teon tekemisestä vailla täyttä ymmärrystä. Ei ole syytä vaatia tekijän ja uhrin kypsyystason tutkimista jokaisen oikeustapauksen yhteydessä, mihin lakiehdotuksen teksti johtaisi. Ikää ja kypsyystasoa koskeva maininta vastaa muuten nykyistä lakitekstiä paitsi, että nykyisessä laissa se rajataan koskemaan rikoksia, joissa uhrin seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei loukata. Työryhmän ehdotuksessa on poistettu maininta uhrin seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, ja ehto koskee myös perusmuotoista lapsenraiskausta, jossa 12 vuotta täyttänyt uhri on saatu mukaan kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla. Oikeusministeriön aiemman käytännön mukaisesti työryhmä pitää aikuisen ja lapsen välistä seurustelusuhdetta seikkana, joka voi vaikuttaa tuomiota lieventävästi. Ajatus sisältyy perusmuotoista lapsenraiskausta koskevan lakiehdotuksen perusteluihin: ”Arvioitaessa edellä todetuissa tapauksissa sitä, onko osapuolten henkisessä kypsyydessä olennainen ero, tulisi huomion kohdistua erityisesti siihen, ovatko osapuolet muuten olleet sukupuoliyhteyteen osallistumisen kannalta epätasavertaisessa asemassa. Tämä arvio olisi tehtävä tapauskohtaisesti. Merkitystä olisi annettava tällöin myös osapuolten ominaisuuksille, heidän väliselleen suhteelle ja sukupuoliyhteyden olosuhteille. Lisäksi merkitystä tulisi tässä arvioinnissa antaa myös nuoremman osapuolen omalle käsitykselle siitä, onko hän kokenut olleensa sukupuoliyhteydessä omasta halustaan, mutta tämä ei yksin olisi ratkaisevaa teon arvostelun kannalta. Merkitystä voi olla esimerkiksi sillä, onko osapuolilla seurustelusuhde tai muu läheinen suhde vai ovatko he tutustuneet esimerkiksi saman illan aikana. Muutamaa vuotta toista osapuolta nuoremmalle 12-15-vuotiaalle lyhyt tuttavuus ennen sukupuoliyhteyteen ryhtymistä ei anna mahdollisuutta rakentaa keskinäistä luottamusta tai muita edellytyksiä päättää riittävän tasavertaisesti sukupuoliyhteyteen osallistumisesta. Seurustelusuhde tai muu läheinen suhdekaan ei kuitenkaan sellaisenaan merkitse, että vahingon riski nuoremmalle osapuolelle on pienempi. Tällaisten suhteiden laatu ja merkitys voivat vaihdella eivätkä ne välttämättä poissulje asianosaisten epätasavertaista asemaa ja teon vahingollisuutta lapsen kannalta vaan pidempi suhde voi myös tarjota vanhemmalle osapuolelle puitteet painostaa toista seksuaalisiin tekoihin” (s. 189-190). Tämä kuulostaa tasapainoiselta pohdinnalta, mutta se antaa mahdollisuuden esittää aikuisen ja lapsen välinen seurustelusuhde lieventävänä asianhaarana. Syytetyn oikeuksien ja syyttäjän todistamistaakan vuoksi paine tulkita seurustelusuhde myönteiseksi seikaksi on kova. Jotta seurustelusuhde ei olisi lieventävä asianhaara, oikeudenkäynnissä on aukottomasti todistettava, että se on ollut epätasavertainen. Kannatan lämpimästi syytetyn oikeuksia ja syyttäjän todistustaakkaa, mutta juuri niiden vuoksi aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen luonteen ei pitäisi olla tapauskohtaisen pohdinnan kohteena tuomioistuimessa. Tässä yhteydessä olennainen on muuan yksittäinen lause työryhmän selvityksessä: ”Lakivaliokunta on katsonut, että sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin nykyinen rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi” (s. 122). Työryhmä viittaa lakivaliokunnan mietintöön 43/2018, sivulle 16. Koska näin numeroitua mietintöä ei ole olemassa, tarkoitettaneen hallituksen esitykseen 212/2018 liittyvää lakivaliokunnan mietintöä LaVM 24/2018 vp, joka koskee lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia ja jonka sivulla 16 sanotaan: ”Toisaalta lakivaliokunta korostaa sitä hallituksen esityksestäkin ilmenevää seikkaa (s. 40), että sukupuoliyhteys tekotapana ei vielä itsessään merkitse sitä, että rangaistus tulisi mitata asteikon ankarimmasta päästä. Esimerkiksi sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi”. Tämä on sangen raju lausunto lakivaliokunnalta, koska mainittu rajoitussäännös kuuluu seuraavasti: ”Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7 §:n pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”. Lakivaliokunta on siis katsonut, että nuorten välinen seurustelusuhde, joka joko loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä tai henkisessä tai ruumiillisessa kypsyydessä on suuri ero, on tuomioita langetettaessa katsottava lieventäväksi asianhaaraksi. Valistunut arvaukseni on, että lakivaliokunnan jäseninä olevat kansanedustajat ovat enimmäkseen täysijärkisiä ihmisiä. Mainittu kannanotto on tuskin heidän aito aktiivisesti ilmaistu mielipiteensä. Luultavammin on kyse siitä, että he ovat antaneet virkamiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Maininnat kyseisestä lakivaliokunnan kannasta ja ylipäänsä seurustelusuhteesta rikosta lieventävänä asianhaarana on tarpeen saada poistettua selvityksen tekstistä ennen kuin se muuttuu hallituksen esitykseksi. Muussa tapauksessa 22-vuotias rikoksentekijä voi oikeudessa puolustautua sillä, että hänellä oli seurustelusuhde 14-vuotiaan kanssa. Näin on, koska tuomioistuimissa myös hallituksen esitysten tekstejä eikä vain varsinaista lakitekstiä käytetään oikeuslähteenä. Muistakaamme, että lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia koskevat oikeudenkäynnit käydään enimmäkseen suljetuin ovin. Vielä yksi sudenkuoppa sisältyy seksuaalista kajoamista lapseen ja seksuaalisen teon tekemistä lapselle koskeviin lakiehdotuksiin. Niistä tuomitseminen edellyttää näet, että teko on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Nämä ovat rikoksia, joihin ei sisälly yhdyntää, mikä jättää loputtomasti tilaa teon luonnetta koskevalle argumentoinnille. Jos tekoa ei saada tuomituksi näiden rikosnimikkeiden alla, se voidaan käsitellä tavallisena seksuaalisena ahdisteluna eli saman nimikkeen alla kuin aikuisiin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu. Tämä on työryhmän selkeä kanta: ”Seksuaalista ahdistelua koskeva säännös soveltuisi myös alle 16-vuotiaisiin kohdistuneisiin tekoihin. Koska seksuaaliset teot, jotka ovat omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä, rangaistaisiin ankarammin seksuaalisena kajoamisena lapseen, seksuaalinen ahdistelu soveltuisi yleensä alle 16-vuotiaaseen kohdistettuna vain vähäisimpien seksuaalisten tekojen osalta, esimerkiksi kun tekijän ja kohteen välinen ikäero ei ole olennainen. Kun seksuaalisen ahdistelun kohteena on 16 vuotta nuorempi lapsi, kynnys teon katsomiseksi seksuaaliseksi kajoamiseksi lapseen olisi matala jo senkin vuoksi, että tunnusmerkistössä mainitaan erikseen koskettelu”. Tämäkin kuulostaa järkeenkäyvemmältä kuin se on. Jotta teko olisi seksuaalinen kajoaminen lapseen, on näet aukottomasti todistettava, että tekijä käytti kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua, että osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja että teko oli omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Kaikkien näiden ehtojen on täytyttävä. Jos ei käytetty kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua, mutta muut ehdot täyttyvät, kyseessä on lapseen kohdistuva seksuaalinen teko, josta saa vähintään neljä kuukautta käytännössä ehdonalaista vankeutta. Jos muutkaan ehdot eivät täyty, lapsen seksuaalinen koskettelu tuomitaan vain seksuaalisena ahdisteluna, josta saa sakkoa. Työryhmän selvityksen sisältöä on vaikea selittää ilman oletusta, että sen takana on pyrkimys yleisesti lieventää ainakin 12-15-vuotiaisiin lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista langetettavia tuomioita. Tämä ei suinkaan tarkoita, että kaikki työryhmän jäsenet pyrkisivät tähän tavoitteeseen. Joku on kirjoittanut tekstin käsittelyn pohjaksi, ja muut tai osa heistä eivät ehkä ole havainneet mitä tuon tekstin sanamuodoista seuraa. Eduskunnan lakivaliokuntakaan tuskin huomasi esittäneensä lieventäväksi asianhaaraksi seurustelusuhdetta, joka loukkaa toisen osapuolen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero. Amnesty Internationalin Suomen osasto vastustaa eriävässä mielipiteessään niitä työryhmän esityksiä, jotka johtavat lapsen aloitteellisuuden tutkimiseen rikosprosessin yhteydessä eli kehottamisen, houkuttelun ja taivuttelun selvittämistä. Amnestyn mukaan myös vaatimus, jonka mukaan osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on oltava olennainen ero, johtaa siihen, että huomattavastikin uhria vanhempi rikoksentekijä voi kiistää rikoksen uhrin väitetyn kypsyyden perusteella, jota on sitten oikeusprosessissa tutkittava. Amnesty ehdottaakin, että iän ja henkisen kypsyyden eron sijasta puhuttaisiin erosta iässä tai henkisessä kypsyydessä. Näin toisaalta uhria huomattavasti vanhempi rikoksentekijä ei voisi puolustautua lauseen perusteella ja toisaalta iältään lähellä toisiaan olevien nuorten välisen seksin rangaistavuus putoaisi pois ilman eri tutkintaa heidän henkisen kypsyytensä eroista. Valmisteltavassa uudistuksessa on kyse seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistuksesta. Työryhmä ei kuitenkaan esitä muutoksia lasta vastaan tehtyjen seksuaalirikosten vanhentumiseen eikä lasten kanssa työskenteleviltä vaadittavaan rikostaustaotteeseen. Lapsia vastaan tehdyt seksuaalirikokset vanhenevat nyt uhrin täyttäessä 28 vuotta. Törkeimpien tekomuotojen osalta vaihtoehtoinen vanhentumisaika on 20 vuotta siten, että sovelletaan näistä kahdesta myöhäisempää vanhentumista. 28 vuoden iässä monilla uhreilla ei ole resursseja, itseluottamusta ja riittävän paksua nahkaa hakea oikeutta. Näin on etenkin omien vanhempiensa uhrien kohdalla. Vuonna 2013 eduskunnan enemmistö kannatti Tuomo Puumalan (Kesk.) ja Timo Heinosen (Kok.) aloitetta, jonka mukaan lapsia vastaan tehtävät seksuaalirikokset eivät vanhenisi koskaan. Näin on kotimaassani Kanadassa. Eduskunnan enemmistön ilmaisema tahto ei johtanut mihinkään oikeusministeriöstä tulleen kielteisen lausunnon vuoksi. Työryhmän selvityksessä nykyistä vanhentumisaikaa pidetään hyvänä: ”Mitä pidempi aika rikoksesta kuluu, sitä vaikeampaa on yleensä hankkia luotettavaa näyttöä tapahtuneesta. Useita vuosikymmeniä vanhojen tapahtumisen selvittäminen on erityisen vaikeaa tapauksissa, joissa selvitystä on saatavissa lähinnä asianosaisten kertomuksista ja joissa asianomistajan kertomus perustuu lapsuudenaikaisiin tapahtumiin. Kun puhutaan vakavista rikoksista, tekijän mahdollisen tunnustuksen lisäksi rikoksen lukeminen syyksi edellyttää muutakin luotettavaa selvitystä syytteen tueksi. Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, että vanhentumissäädöksiä ei voida rikoksentekijän vastuuta pidentävästi muuttaa takautuvasti koskemaan rikoksia, jotka on tehty ennen muutettujen vanhentumissäännösten voimaantuloa. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhentumisajan pidentämisen tai sen poistamisen vaikutukset tuntuisivat käytännössä pitkän ajan, aikaisintaan muutaman vuosikymmenen kuluttua lainmuutoksen voimaantulosta. …Lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulevat nykyisin aiempaa todennäköisemmin ja nopeammin ilmi”(s. 124-125). Yksikään työryhmän perusteista vanhenemisajan pidentämistä vastaan ei ole kestävä. Kun asianomistajan ja syytetyn näkemykset tapahtumista ovat yhtenevät ja teko on tunnettujen olosuhteiden puolesta mahdollinen, on vaikea nähdä, mitä lisänäyttöä vielä tarvittaisiin. Tunnustusten lisäksi on usein saatavissa muuta todistusaineistoa, esimerkiksi lapsipornokuvia. Vuosikymmenten takaisista rikoksista tuomitseminen on englanninkielisissä maissa yleistä etenkin silloin, kun kyseessä on krooninen lasten hyväksikäyttäjä, joka on jatkanut tekojaan pitkän ajan. En ole varma, onko työryhmän näkemys rikoksentekijän vastuun pidentämisestä vedenpitävä. Vaikka se olisikin, on outoa perustella nykyisen vanhentumisajan ylläpitämistä sillä, että uuden vanhentumisajan vaikutukset tuntuvat vasta pitkän ajan kuluttua. Se voisi paremminkin olla peruste vanhentumisajan mahdollisimman pikaiseksi muuttamiseksi. Vaikka lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulevat nykyisin aiempaa todennäköisemmin ilmi, on kiistaton tosiasia, että suurin osa niistä ei tule. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten erityisluonteen vuoksi on hyvin perusteltua pidentää niiden vanhenemisaikaa. Työryhmä ei halua muuttaa myöskään lakia lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä. Nykyisen lain sisältö on surrealistinen: työnantajan velvollisuus on vaatia lapsityöhön tulevalta rikostaustaote, mutta henkilön saa palkata lapsityöhön riippumatta rikostaustaotteen sisällöstä. On rikos olla vaatimatta rikostaustaotetta työhön tulevalta tai kertoa sen sisällöstä muille kuin työhönotosta päätöstä tekeville, mutta on sallittua palkata rikoksen lasta vastaan tehnyt lapsityöhön. Seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistus olisi oiva hetki korjata tämä ilmeinen epäkohta, vaan kun ei. Poliitikkojen on nyt aika osoittaa itsenäisyyttä suhteessa virkamiehiin.
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Oikeusministeriön työryhmä esittää lapsia vastaan tehtyjen seksuaalirikosten rangaistusten lieventämistäSunnuntai 2.8.2020 klo 23.14 - Johannes Remy Oikeusministeriön asettama työryhmä on saanut valmiiksi selvityksensä seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistukseksi. Jollei asiaan saada aktiivisella toiminnalla muutosta, selvitys muodostaa pohjan myöhemmin tulossa olevalle hallituksen esitykselle. Työryhmän puheenjohtaja oli lainsäädäntöneuvos Sami Kiriakos oikeusministeriöstä, jäseniä poliisitarkastaja Miia Lehtinen (Sisäministeriö), käräjätuomari Riikka Rask (Helsingin käräjäoikeus), erikoissyyttäjä Yrjö Reenilä (valtakunnansyyttäjän toimisto), asianajaja Liisa Tarvainen (Suomen Asianajaliitto), rikosoikeuden professorit Sakari Melander (Helsingin yliopisto) ja Minna Kimpimäki (Lapin yliopisto), oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman ja Amnesty Internationalin Suomen osaston edustajana Otava Piha. Amnesty on jättänyt selvitykseen ansiokkaan eriävän mielipiteen, josta kirjoitan myöhemmässä jatko-osassa tähän blogikirjoitukseeni. Kirjoitan selvityksestä nyt vain siltä osin kuin se koskee lapsiin kohdistuvia rikoksia. Siltäkin osin huomautettavaa on niin paljon, että minun on jaettava se kahteen osaan. Ne, jotka eivät itse ole joutuneet tätä ongelmaa kohtaamaan, eivät hevin jaksa lukea yli kymmenen sivun mittaisia bloggauksia. Työryhmä sai toimeksiannossaan tehtäväkseen muun muassa ”valmistella muutokset, joilla nuoriin lapsiin kohdistuneet sukupuoliyhteydet säädetään rangaistaviksi raiskausrikoksina ja tehdä tässä yhteydessä ehdotus rangaistusten kiristämiseksi”. Työryhmä ei tältä osin ole täyttänyt tehtäväänsä, koska se esittää etupäässä lievennyksiä lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tuomioihin. Samalla työryhmä väittää esittävänsä rangaistusten koventamista. Sangen ikävä on työryhmän ehdotus, jonka mukaan jopa 12-vuotiaan uhrin suostumusta sukupuoliyhteyteen on tutkittava sen sijasta, että teko määriteltäisiin suoraan uhrin iän perusteella raiskaukseksi, kuten monissa maissa on tapana. Ehkä pahin vika selvityksessä kuitenkin on, ettei siinä kiinnitetä huomiota tapauksiin, joiden viranomaiskäsittely keskeytetään ennen oikeudenkäyntiä. Työryhmä ei havaitse ongelmaa siinä, että noin kolme neljäsosaa poliisille ilmoitetuista lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyistä ei johda tuomioon. Tuomioon johtavien rikosilmoitusten pieni osuus on lasten turvallisuuden ja yleisen lainkuuliaisuuden kannalta pahempi epäkohta kuin lievät tuomiot, joista puhutaan julkisuudessa huomattavasti enemmän. Poliisi päättää tekeekö se esitutkintaa ja ilmoittaako se asiasta syyttäjälle, syyttäjä päättää nostaako hän syytteen ja tuomioistuin päättää, langetetaanko tuomio. Jokaisessa näistä vaiheista juttu voi lakata etenemästä. Selvityksessä ei mainita tuomioon johtamattomien rikosilmoitusten suurta määrää, vaan kehutaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimistavan kehittyneen huomattavasti viimeisten 30 vuoden aikana: ”Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten osalta kontrollijärjestelmä on merkittävästi tehostunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Rikosprosessiin päätyvien asioiden määrä on moninkertaistunut. Esimerkiksi poliisin tietoon tulleiden lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten määrä on noin kuusinkertaistunut vuosina 1980-2019…Tietoisuus lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten luonteesta (rikoksen vahingolliset vaikutukset sekä piiloon jäämisen ja myöhäisen ilmitulon riski) on lisääntynyt, mikä on ilmennyt paitsi ilmoitusalttiuden lisääntymisenä (mukaan lukien tietyille viranomaisille asetettu ilmoitusvelvollisuus) myös näiden rikosten selvittämistapojen tehostumisena. Rikollisuustilanteeseen perustuen ei ole aihetta ankaroittaa rangaistuskäytäntöä yleisesti kaiken tyyppisten lapsiin kohdistuvien rikosten osalta” (86-87). Kanadalaisen sijaintini vuoksi en pysty tarkastamaan, pitääkö työryhmän näkemys tutkinnan tehostumisesta 30 vuoden aikana paikkansa. Tilastot poliisille ilmoitetuista rikoksista ja tuomioista ovat saatavissa verkossa vasta vuodesta 2009 alkaen. Niiden valossa pientä kohenemista todella on tapahtunut. Kun 2009-2011 poliisin tietoon tuli 3852 tapausta, joista annettiin 853 tuomiota, 2016-2018 vastaavat luvut olivat 3783 tapausta ja 920 tuomiota (Suomen virallinen tilasto, Rikos- ja pakkokeinotilasto sekä Syytetyt, tuomiot ja rangaistukset, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__syyttr/?tablelist=true. Tuomioiden määrä suhteessa poliisille ilmoitettuihin tapauksiin oli 2009-2011 22.1% ja 2016-2018 24.3%. Vuonna 2018 tuomioiden määrä suhteessa poliisille ilmoitettuihin rikoksiin oli peräti 28.9%, mutta yhden vuoden perusteella on vielä aikaista sanoa, jatkuuko tämä myönteinen kehitys. Koska rikos usein käsitellään tuomioistuimessa myöhempänä vuotena kuin se ilmoitetaan poliisille, poliisin tietoon tulleiden rikosten ja tuomioiden määrän suhde on vain suuntaa antava. Joka tapauksessa valtaosa poliisille ilmoitetuista rikoksista ei johda tuomioon. Joukossa on syyttömistä tehtyjä ilmoituksia ja niitä, joihin ei parhaista pyrkimyksistä huolimatta saada riittävästi todistusaineistoa tuomiota varten. Tutkintaa tehostamalla olisi silti mahdollista lisätä tuomion saavien osuutta vaarantamatta epäiltyjen oikeusturvaa. Ehkä pahin epäkohta lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tutkinnassa on oikeuspsykiatrisen tutkimuksen saama epävirallinen asema ensimmäisenä oikeusasteena, josta ei ole valitusoikeutta. Työryhmä mainitsee huomionarvoisena seikkana Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Bulgarialle vuonna 2003 langettaman tuomion jutussa M.C. vastaan Bulgaria (s. 60). 14-vuotiaaseen kohdistuneen raiskauksen tutkinta oli Bulgariassa lopetettu, koska rikoksesta ei ollut fyysistä näyttöä eikä sillä ollut silminnäkijöitä. Bulgaria tuomittiin uhrin ihmisoikeuksien loukkaamisesta, koska EIT katsoi, että viranomaisten olisi pitänyt tutkia suostumuksen puutetta ottaen huomioon kaikki tapauksen olosuhteet ja tosiasiat. Työryhmä mainitsee myös eräitä muita EIT:n muille maille langettamia tuomioita. Se vaikenee Suomen kannalta olennaisesta tuomiosta jutussa M.P. vastaan Suomi, joka on osittain analoginen mainitun bulgarialaisen tapauksen kanssa. EIT antoi vuonna 2016 Suomelle langettavan tuomion vajaat 3 vuotta vanhan tytön äidin sananvapauden loukkaamisesta. Tapauksesta kirjoittamani teksti, jossa on linkki EIT:n tuomiolauselmaan on luettavissa täällä: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/01/14/28168. Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä kieltäytyi tutkimasta lasta tämän iän perusteella vedoten omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita. Helsingin poliisilaitos puolestaan lopetti esitutkinnan sillä perusteella, ettei lastenpsykiatrista asiantuntijalausuntoa tapauksesta ollut saatavissa. Kun äiti tämän jälkeen ilmaisi sosiaalityöntekijälle huolensa, että lapsen isä saattaisi käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen tapaamisten aikana, äiti tuomittiin Helsingin käräjäoikeudessa lapsen isän kunnian loukkaamisesta. Kunnianloukkaustuomiota ei ole purettu edes EIT:n Suomelle langettaman tuomion jälkeen. Perusteeton sääntö, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, on itsessään vakava epäkohta. Samalla tapaus tuo esiin lastenpsykiatrisen tutkimuksen epäterveen aseman. Kun sen tuloksia ei ole poliisin saatavissa tai sen tulos on epäselvä, poliisi voi lopettaa esitutkinnan kiinnittämättä huomiota muuhun todistusaineistoon. Kuitenkin juuri tällainen tietyntyyppisen todistusaineiston puuttumiseen takertuminen on seikka, josta EIT yllä mainitussa tapauksessa tuomitsi Bulgarian. Tämä asiantila on korjattava lisäämällä lakiin määräys, jonka mukaan lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinnassa on lapsiuhrin oikeuspsykiatrisen tutkimuksen tuloksesta tai sen puuttumisesta riippumatta otettava huomioon kaikki käsillä oleva todistusaineisto. Kaiken todistusaineiston huomioon ottamisen periaate tosin sisältyy jo kaikkien rikosten esitutkintaa koskevaan lakiin, mutta koska poliisin käytäntö lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa on nyt toinen, asia on parasta täsmentää lailla. Tätä koskeva maininta on luontevaa sisällyttää Lakiin Lapseen Kohdistuneen Seksuaali- tai Pahoinpitelyrikoksen Selvittämisen Järjestämisestä, joka käsittelee sairaanhoitopiirien asemaa näiden rikosten selvittämisessä. Toinen oikeuslääketieteelliseen tutkimukseen liittyvä epäkohta on, että lapsiuhrin fyysinen tutkinta toimitetaan usein olennaisella viiveellä, vaikka viikon kuluttua rikoksesta siitä on vaikea enää löytää fyysisiä jälkiä. Tämä johtuu tutkinnan liiallisesta keskittämisestä tiettyihin yksiköihin, joissa on ruuhkaa. Lakiin on saatava maininta siitä, että kuka hyvänsä asianmukaisesti erikoistunut lääkäri voi toimittaa fyysisen oikeuslääketieteellisen tutkimuksen. Työryhmä esittää lievennyksiä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tuomioihin, vaikka se väittää esittävänsä niihin kovennuksia. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten nykyiset rangaistusasteikot ja työryhmän ehdotukset
Olen laatinut taulukon parhaan kykyni mukaan nykyisen lain rikoskuvausten ja työryhmän lakiuudistusehdotusten perusteella. Rikosnimikkeiden määrän lisäämisestä ja niiden epämääräisyydestä johtuu, että kunkin nimikkeen ala selviää vasta oikeuskäytännössä, jos ehdotukset toteutetaan. Erityisesti törkeiden ja perusmuotoisten rikosnimikkeiden välinen ero on sangen epämääräinen. Ehdotus kuitenkin sisällyttää tiettyjä vakavia rikoksia aiempaa lievempien nimikkeiden alle. Esimerkki: aikuinen on sukupuoliyhteydessä 12 vuotta täyttäneen lapsen kanssa käyttämättä suoraa väkivaltaa. Nykyisen lain mukaan tällainen teko on melko selkeästi törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta annetaan 1-10 vuotta vankeutta. Tosin tämä ei ole varmaa, koska teon on lain mukaan oltava ”myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”. Työryhmän ehdotuksen mukaan sama teko olisi nyt sukupuoliyhteys lapsen kanssa, josta rangaistus on 4 kuukautta – 6 vuotta. Ensikertalainen suorittaisi asteikon lievempää päätä lähellä olevan tuomionsa ehdonalaisena. Teko voisi kyllä työryhmän ehdotusten mukaan olla myös lapsenraiskaus, josta saisi 2 – 10 vuotta vankeutta, mutta sitä varten olisi oikeudessa todistettava, ettei lapsi ole ollut aloitteellinen, vaan aikuinen on saanut lapsen mukaan ”kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla”. Toinen esimerkki: 16-vuotiaan lapsen vanhempi on sukupuoliyhteydessä lapsensa kanssa. Nykyisen lain mukaan teko on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta rangaistus on 1-10 vuotta vankeutta. Työryhmän ehdotuksen mukaan se on pelkkä seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka rangaistus on 4 kuukautta – 4 vuotta vankeutta. Vuonna 2011 tehtiin ensimmäisen kerran uudistus, jonka perusteella väitettiin sukupuoliyhdynnän lapsen kanssa vastaisuudessa aina johtavan ehdottomaan vankeustuomioon. Sama ehdotus kuitenkin vesitti julkilausutun pyrkimyksen lisäämällä rikoksen kriteereihin vaatimuksen, että teon on oltava ”myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”, jotta se voitaisiin lukea törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Hallituksen esitystekstiin piilotettiin lieventäväksi asianhaaraksi aikuisen ja lapsen välinen seurustelusuhde. Olen kirjoittanut siitä täällä: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/02/19/28835 . Elämme nyt vuotta 2020, mutta oikeusministeriön työryhmä yhä vielä ehdottaa ehdonalaista lapsen kanssa sukupuoliyhteydessä olevalle. Vuoden 2011 tavoitteet ovat matkan varrella unohtuneet. Työryhmä on sisällyttänyt ehdotuksiinsa kokonaisarvioinnin kaikkien törkeiden rikosnimikkeiden kohdalle. Ei esimerkiksi riitä, että lapsen raiskaaja uhkaa käyttää vakavaa väkivaltaa tai aiheuttaa lapselle vakavan ruumiinvamman, vaan lisäksi on arvioitava, onko teko myös kokonaisuutena arvioiden törkeä, jotta siitä voitaisiin tuomita törkeänä lapsenraiskauksena. Esitän suoran sitaatin työryhmän ajatuksenjuoksusta[lisätty 3.8.2020]: ”Sukupuoliyhteys 12-15-vuotiaan lapsen kanssa olisi 12 §:n 1 momentin 2 alakohdan c nojalla jo sellaisenaan lapsenraiskaus, jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden. Tällaisissa tapauksissa lapsenraiskaus olisi momentin 13 §:n 6 kohdan nojalla törkeä, jos rikos on omiaan aiheuttamaan lapselle erityistä vahinkoa tai se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Edellytys erityisen vahingon aiheutumisesta täyttyy yleensä jo sillä perusteella, että tekijänä on lapsen vanhempi tai siihen rinnastettavassa asemassa oleva. Näin ollen vanhemman tai siihen rinnastettavissa olevan tekemä lapsenraiskaus olisi varsin usein arvioitava törkeänä lapsenraiskauksena. Tällainen lapsenraiskaus voisi jäädä perusmuotoiseksi esimerkiksi tapauksessa, jos kyseessä on yksittäinen lyhytkestoinen teko eikä se osapuolten suhde, lapsen ikä, teon luonne ja muut olosuhteet huomioon ottaen olisi omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle tai jos tekoa ei olisi pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä” (s. 192, lihavointi minun). Työryhmä ehdottaa, että yhdynnästä alle 12-vuotiaan kanssa tuomittaisiin vastaisuudessa aina lapsenraiskauksesta. Tämä on olennainen parannus, koska aiemmin on Suomessa tutkittu jopa, oliko 6-vuotias yhdynnässä vapaaehtoisesti vai ei (s. 74). Esitys jää kuitenkin puolitiehen, koska työryhmän ehdotuksen mukaan 12-15-vuotiaiden uhrien vapaaehtoisuutta olisi tutkittava. Se vaikuttaisi ratkaisevasti siihen, tuomittaisiinko tekijä törkeästä lapsenraiskauksesta, lapsenraiskauksesta vai sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa. Viimeksi mainittuun lievimpään ja ehdonalaisella rangaistavaan nimikkeeseen päädytään, jos tekijä ei ole käyttänyt kehottelua, taivuttelua tai houkuttelua. Kotimaassani Kanadassa aikuisen yhdyntä alle 16-vuotiaan kanssa tulkitaan automaattisesti lapsen raiskaukseksi. Ei ole mitään järkevää syytä, miksi näin ei voida tehdä myös Suomessa. 12-15-vuotiaiden uhrien vapaaehtoisuuden tutkiminen on heille erittäin raskas kokemus. Tieto tällaisesta lakiin sisällytettävästä kohdasta on omiaan vähentämään rikosilmoitusten tekemistä. Näkemys, jonka mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavia rangaistuksia on lievennettävä, on sinänsä aivan mahdollinen, vaikka olen asiasta eri mieltä. Erittäin ikävä tästä pyrkimyksestä tulee vasta sitten, kun se piilotetaan erilaisten sivulauseiden taakse ja julkisesti väitetään tavoitteena olevan koventaa rangaistuksia. Toivon poliitikkojen nyt ottavan ohjat virkamiehiltä käsiinsä. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön seuraamukset ja kyseisten rikosten tutkinta ovat poliittisia kysymyksiä, jotka on parasta käsitellä avoimessa poliittisessa keskustelussa eduskunnassa. Asioista on viimein puhuttava niiden oikeilla nimillä. Toivon eri puolueista löytyvän kansanedustajia tai edes heidän avustajiaan lukemaan työryhmän selvityksen yhtä huolellisesti kuin itse olen tehnyt ja keskustelemaan asiasta keskenään hyvissä ajoin ennen hallituksen esityksen tuloa eduskuntaan. Parasta olisi, jos hallituksen esitys ei lainkaan perustuisi nyt tehtyyn selvitykseen. Tämä tällä erää. Jatkan työryhmän ehdotusten ruotimista mahdollisimman pian toisessa blogikirjoituksessani. [Kirjoitusta on muokattu noin kaksi tuntia sen julkaisun jälkeen vaihtamalla asiavirheen sisältänyt esimerkki toiseen. Huomasin virheen vasta tarkastusluennassa.] |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Ukraina hyväksyy Steinmeierin sanamuodon: mistä on kysymys?Maanantai 21.10.2019 klo 1.06 - Johannes Remy Suomessakin on uutisoitu Ukrainan suostuvan järjestämään vaalit Venäjän valtaamissa osissa Donetskin ja Luhanskin läänejä. Ukrainan tekemä myönnytys näyttää liikauttavan sodan diplomaattista pattitilannetta eteenpäin. Mistä on kysymys ja mitä seuraavaksi tapahtuu? Valistunut arvaukseni on, ettei rauhaa tule eikä mitään muutakaan erityistä seuraa.
Itäisessä Ukrainassa käytävän sodan todelliset osapuolet ovat ns. Donetskin ja Luhanskin tasavaltoja hallitseva Venäjä ja sen hyökkäystä vastaan puolustautuva Ukraina. Sota on siis ensisijaisesti kahden valtion välinen, vaikka Venäjä kiistääkin joukkojensa läsnäolon Ukrainan itäosassa. Sodalla on osittain myös kansalaissodan luonnetta sikäli että osa paikallisesta väestöstä kannattaa Venäjän miehitysvaltaa ja sotii Venäjän puolella. Mitään itsenäistä päätäntävaltaa ns. tasavalloilla ei kuitenkaan ole. Vastaus paljon kiisteltyyn kysymykseen siitä, onko sota Venäjän ja Ukrainan välinen vai Ukrainan sisällissota näyttää siis erilaiselta riippuen tarkastellaanko sitä missä päätökset tehdään vai sitä mikä on ns. tasavaltojen armeijoiden kokoonpano.
Ennen sodan alkua vuonna 2014 lääneillä oli omat vapailla vaaleilla valitut valtuustonsa, joissa enemmistö oli Viktor Janukovytšin Alueiden Puolueella. Venäjä hajotti valtuustot ja valitutti ns. tasavalloille uudet edustuselimet vaaleilla, joihin toisin ajattelevilla ei ollut mahdollisuutta osallistua ja joiden ääntenlaskua havainnoimassa ei ollut puolueettomia tarkkailijoita. Koska Alueiden Puolue ei suinkaan ajanut Donetskin ja Luhanskin irrottamista Ukrainasta, sen kannatuksesta ei voi tehdä johtopäätöksiä ns. tasavaltojen kannatuksesta.
Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2014 Donetskin ja Luhanskin lääneissä oli yhteensä 6 619 000 asukasta. Ns. tasavaltojen alueella asuu nyt noin kolme miljoonaa ihmistä ja Ukrainan hallitsemassa osassa läänejä hieman vähemmän. Miehitettyjen alueiden sotaa edeltävän ajan väestöstä noin 1 450 000 on rekisteröitynyt evakoiksi Ukrainassa. Todellisuudessa suuri osa rekisteröidyistä evakoista on eläkeläisiä jotka asuvat edelleen miehitetyillä alueilla, mutta he ovat hankkineet evakkostatuksen helpottaakseen ukrainalaisen eläkkeen saamista. Toisaalta monet oikeat evakot eivät ole rekisteröityneet, minkä vuoksi evakoiden todellisen kokonaismäärän arvioiminen on vaikeaa. Puolalaiset tutkijat arvioivat Ukrainassa olevien evakoiden kokonaismääräksi 800 000. https://www.osw.waw.pl/en/publikacje/osw-commentary/2019-01-16/shadow-war-ukraines-policy-towards-internally-displaced . Venäjä väittää aluueellaan olevan 1,7 miljoonaa pakolaista Ukrainasta, mutta tämä on ristiriidassa sen oman tilastoviraston julkaisemien tietojen kanssa, joiden mukaan pakolaisstatuksen sai 2014-2017 kaikkiaan 693 000 ukrainalaista:https://www.stopfake.org/en/fake-since-2014-1-7-million-ukrainians-asked-for-asylum-in-russia/ . Liikkeellä olevista luvuista on vaikea muodostaa johdonmukaista kokonaiskuvaa, mutta joka tapauksessa muualle Ukrainaan ja Venäjälle paenneita on kumpiakin paljon.
Krimin politiikasta aikanaan ennen sen miehitystä tasapainoisen teoksen The Crimea Question: Identity, Transition, and Conflict kirjoittanut Oxfordin yliopiston valtio-opin professori Gwendolyn Sassen tutkimusryhmä on tänä vuonna toteuttanut puhelimitse mielipidetutkimuksen miehitettyjen alueiden asukkaiden parissa: https://theconversation.com/most-people-in-separatist-held-areas-of-donbas-prefer-reintegration-with-ukraine-new-survey-124849 Vastaajia oli 962. Heistä 18% halusi alueen liittyvän Venäjään ilman erityisasemaa, 27% halusi sille autonomian Venäjän yhteydessä, 31% autonomian Ukrainan yhteydessä ja 24% paluuta Ukrainaan ilman erityisasemaa. Ukrainaan kuulumista kannatti siis 55% haastatelluista, Venäjään kuulumista 45%. Ukrainan hallitsemassa osassa Donetskin ja Luhanskin läänejä sama tutkimus toteutettiin tapaamalla 906 haastateltavaa henkilökohtaisesti. Heistä 65% kannatti alueen kuulumista Ukrainaan ilman erityisasemaa, 31% autonomiaa Ukrainan yhteydessä, 2% autonomiaa Venäjän yhteydessä ja 2% kuulumista Venäjään ilman erityisasemaa.
Sodan lopettamiseen tähtäävät neuvottelut perustuvat Minskin sopimukseen, joita on itse asiassa kaksi. Ensimmäinen solmittiin syyskuussa 2014 ja toinen helmikuussa 2015. Ennen Minskin sopimusten sisällön ja allekirjoittajien tarkastelemista on syytä muistuttaa aiemmasta sopimuksesta, joulukuussa 1994 allekirjoitetusta Budapestin muistiosta, jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Britannia sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä ja sen alueellista koskemattomuutta sekä pidättäytymään sotilaallisesta tai taloudellisesta painostuksesta Ukrainaa kohtaan. Allekirjoittajavaltiot sitoutuivat keskustelemaan keskenään, jos tehtyihin sitoumuksiin liittyviä kysymyksiä ilmaantuisi. Venäjän toimet Ukrainassa ovat ilmeinen rikkomus Budapestin muistiota vastaan.
Minskin sopimukset allekirjoittivat Ukraina, Venäjä, Venäjän perustamien ns. tasavaltojen johtajat henkilökohtaisesti sekä Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyöjärjestö ETYJ. Vaikka Saksa ja Ranska eivät olekaan allekirjoittajia, toinen Minskin sopimus syntyi huippukokouksessa johon niiden johtajat aktiivisesti osallistuivat. Ensimmäisessä sopimuksessa sovittiin aselevosta ja sodan lopettamiseen liittyvästä poliittisesta prosessista: Ukraina myöntäisi Donbassille autonomian rajoitetun ajan voimassa olevalla lailla, jonka nojalla alueella järjestettäisiin vaalit. Kaikki laittomat aseelliset ryhmät poistuisivat maasta ja ETYJ tarkkailisi Ukrainan ja Venäjän välistä rajaa. Sopimus hillitsi sotaa vain lyhyen ajan. Ukraina sääti sen määräämän väliaikaisen lain Donbassin autonomiasta ja vankeja vaihdettiin, mutta muuten sopimus ei toteutunut. Toinen Minskin sopimus solmittiin sotilaallisessa tilanteessa, jossa Ukraina oli ahtaalla Venäjän hyökätessä voimakkaasti. Toinen sopimus ei korvannut ensimmäistä, vaan täsmensi, miten ensimmäisen sopimuksen määräykset saatettaisiin voimaan: aluksi kummankin osapuolen joukot loittonisivat toisistaan, minkä jälkeen aloitettaisiin keskustelut vaalien järjestämisestä. Vaalit järjestettäisiin Ukrainan lakien mukaisesti, ja Ukraina saisi Venäjän vastaisen rajan valvontaansa vaalien jälkeen: valvonnan palauttaminen aloitettaisiin yksi päivä vaalien jälkeen ja se saatettaisiin päätökseen Ukrainan uudistettua perustuslakinsa. Perustuslakia uudistettaisiin hajauttamalla päätäntävaltaa ja ottamalla huomioon “Donetskin ja Luhanskin läänien eräiden alueiden” erityisluonne muun muassa siten, että paikalliset vaaleilla valitut neuvostot saisivat muodostaa omia miliisijoukkojaan. Sopimuksen toteutumisen seuraamista varten muodostettiin niin sanottu kolmikantainen yhteysryhmä, johon kuuluvat Ukrainan, Venäjän ja EYJ:n edustajat. Sopimuksen toteuttamisesta keskustellaan myös epäsäännöllisesti kokoontuvassa ja puhelimitse keskinäistä yhteyttä ylläpitävässä ns. Normandian ryhmässä, johon kuuluvat Ukrainan, Venäjän, Saksan ja Ranskan johtajat.
Toinenkin Minskin sopimus on toteutunut vain pieneltä osin: ETYJ on valvonut tulitauon noudattamista ja rikkomista luultavasti hieman hilliten sotatoimia. Venäjä ei kuitenkaan päästä ETYJ:n tarkkailijoita vapaasti liikkumaan miehitetyillä alueella ja etenkään sen Venäjän vastaisella rajalla. Osapuolet ovat myös vaihtaneet jonkin verran vankeja. Taistelut jatkuvat joka päivä ja useimpina päivinä Ukrainan puolella on kuolonuhreja. Toisen Minskin sopimuksen ehdoissa mainittu ensimmäinen askel kohti rauhaa on siis toteutumatta: taistelujen piti ensin loppua ja joukkojen loitontua toisistaan, ja vaalien valmistelun piti alkaa vasta sen jälkeen. Kuuntelin viime keväänä ETYJ:n tarkkailijoiden johtajan virasta juuri poistuneen sveitsiläisen Alexander Hugin alustuksen, jossa hän kertoi, että sopimuksen kieltämien raskaiden aseiden käytön tapauksista 55% tulee Venäjän puolelta. Koska Venäjän hallitus on ollut ilmeisen haluton noudattamaan sopimusta miltään osin, ei Ukrainan edellisen presidentin Petro Porošenkon hallintokaan noudattanut sopimuksen kaikkia kohtia. Ukrainan säätämä laki miehitettyjen alueiden erityishallinnosta jäi kuolleeksi kirjaimeksi.
Minskin sopimuksessa on useita Ukrainalle erittäin vaarallisia ja joitakin käytännössä toteutettavaksi mahdottomia kohtia. Vaalit on järjestettävä ennen kuin Ukraina saa koko Venäjän vastaisen rajansa valvontaansa, mutta samalla demokraattisten periaatteiden ja Ukrainan lakien mukaisesti. Teoriassa tämä voisi olla mahdollista, jos Venäjän hallituksella olisi halukkuutta sallia vapaat vaalit: tehtiinhän niin Itä-Saksassa vuonna 1990, vaikka neuvostoarmeija oli yhä paikalla. Mikään ei nyt kuitenkaan viittaa siihen, että Venäjän hallitus sallisi Ukrainan lakien mukaiset vapaat vaalit miehittämällään alueella. Jos vaalit järjestetään ennen kuin Ukraina saa rajan valvontaansa, niistä ei tule vapaat. Ukrainan olisi tämän jälkeen neuvoteltava omasta perustuslaistaan käytännössä Venäjän nimittämien paikallisten neuvostojen kanssa. Koska paikallisten neuvostojen pitää Minskin sopimuksen mukaan saada perustaa omia miliisijoukkoja, sopimuksen osittainen toteuttaminen voi periaatteessa johtaa nykyisten ns. tasavaltojen armeijoiden laillistamiseen. Minskin sopimuksen sanamuoto tekee Ukrainalle mahdottomaksi lopettaa sota luovuttamalla miehitetyt alueet Venäjälle: ainoat mahdolliset myönnytykset ovat sellaisia, jotka laillistavat Venäjän tosiasiallisen hallinnon miehitetyillä alueilla ja ulottavat sen vaikutusvallan muuallekin Ukrainaan.
Presidentti Zelenskyn äskettäin hyväksymä ns. Steinmeierin muotoilu koskee Minskin sopimuksen mukaisten vaalien toteuttamista. Se on saanut nimensä Saksan entisen ulkoministerin ja nykyisen presidentin Frank-Walter Steinmeierin mukaan. Steinmeierin muotoilun mukaan miehitettyjen alueiden väliaikainen erityisasema (so. autonomia) astuu voimaan samana päivänä jona vaalit järjestetään. Jos ETYJ toteaa että vaalit ovat vapaat ja vastaavat ETYJ:n vaatimuksia, Ukrainan parlamentti säätää erityisaseman pysyväksi.
Steinmeierin muotoilun hyväksyminen herättää Ukrainassa voimakasta kritiikkiä ja etenkin aiemman Porošenkon kannattajat nimittävät sitä antautumiseksi. Vaikka muotoiluun liittyy Ukrainan kannalta riskejä, antautumisesta puhuminen on mielestäni liioittelua. On epätodennäköistä, että Ukrainan myönnytys johtaa Venäjän nimittämän hallinnon tunnustamiseen sen kummemmin Ukrainassa kuin Saksassa, Ranskassa tai muissa EU-maissa. Näin on koska Minskin rauhanprosessi ei lähiaikoina ylipäänsä etene, mikä taas johtuu siitä, ettei Venäjän hallitus halua rauhaa. Vaikka vaalipäivästä sovittaisiin, kauan ennen vaaleja osoittautuu kiistattomasti ja yksiselitteisesti, etteivät ne ole vapaat. Venäjä ei salli muiden kuin itse muodostamiensa poliittisten ryhmien toimimista alueella. Ukrainan parlamentti voi hyvissä ajoin ennen vaalipäivää todeta tämän ilmeisen tosiasian. Sen toteamatta jättäminen olisi Ukrainan hallitukselle sisäpoliittisesti riskialttiimpaa kuin rauhanprosessin jatkaminen hinnalla millä hyvänsä. Sen jälkeen ETYJ:n on oleva hyvin vaikea väittää vaaleja vapaiksi ja Ukrainan lakien mukaan järjestetyiksi.
Zelensky ja hänen hallintonsa ymmärtänevät itsekin yllä kuvaamani tapahtumasarjan myönnytystensä todennäköisimmäksi lopputulokseksi. Miksi sitten synnyttää paljon melua tyhjästä? Pidän luultavimpana, että Ukrainan viesti on todellisuudessa tarkoitettu etenkin niille EU-maiden poliitikoille, joiden mielestä sota on molempien osapuolten syy ja ratkaistavissa molemminpuolisin myönnytyksin. Ukraina osoittaa ettei sen yksipuolinen askel johda mihinkään, koska Venäjän hallitukselta toistaiseksi puuttuu rauhantahto.
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Finland sentenced in the European Court of Human Rights in 2012: pediatrist locked up in a mental hospital under suspicious circumstancesTiistai 4.6.2019 klo 6.57 - Johannes Remy In 2012, European Court of Human Rights sentenced Finland for forcing involuntary treatment on a patient on the basis of only one medical doctor’s assessment. This was how the case was broadcasted in short form in Finnish media which bypassed the case’s connection to suspected child sexual abuse. That connection is manifest in the ECHR’s sentence in Case of X v. Finland, 03/07/12 which can be read under this link: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-111938
In June 2000, a seven-year girl was taken into public care because of her mother’s mental health problems and was placed in a family support centre. From the ECHR’s sentence, it seems that the mother was found not in good mental health because she suspected that her daughter was being sexually abused. However, the mother still had access to her daughter who regularly visited her. The girl also visited her father. In December 2000 the mother brought the girl to a pediatrist’s practice, suspecting that the girl’s father was sexually abusing her during the visits. According to the mother, the girl had indicated to her mother that she was unwilling to go to her father’s home for the Christmas holidays. The pediatrist found that there were rational grounds for the mother’s suspicion. After leaving the pediatrist’s practice, the mother neither took her daughter to the father nor returned her to the support centre which was closed for the holidays. She kept the girl with herself for four months until the authorities found them in April 2001. The mother was later sentenced for child abduction.
Shortly before the authorities caught the mother, also the pediatrist was arrested as a suspect in deprivation of the girl’s liberty, or of aiding and abetting such deprivation. The crime was suspected to have begun ten days before the mother brought the girl to her practice. The pediatrist’s home and practice were searched, and she remained in custody for one week at that time. The pediatrist denied that she had in any way had an impact on the mother’s actions: she had only provided medical treatment for the girl. She also stated that it had not been shown that the suspicions of sexual abuse were unfounded.
Even before her trial, the pediatrist unsuccessfully made an application to the Office of the Prosecutor General (valtakunnansyyttäjä, högsta åklagaren), requesting that the public prosecutor be replaced by an impartial one and alleging several irregularities in the performance of his duties. In August 2002 the District Court appointed a public defender to represent the pediatrist against her will. The pediatrist contested the appointment of Ms M.K. in a written representation which the Court of Appeal rejected.
The trial was held in October 2002. Against the expressed wish of the pediatrist, it was held in camera. The court rejected as irrelevant a request by the pediatrist that the girl, Mr J.R. [not me, I had nothing to do with this case], a police inspector and two lawyers be heard as witnesses regarding the alleged deprivation of liberty and, according to the pediatrist, misinterpretation of the facts by the public prosecutor, which she described as criminal. The pediatrist stated that the witnesses should testify about the background to the offence with which she was charged. The District Court also rejected that request, noting that she had not given any reasons which would have justified hearing the witnesses she proposed.
The court ordered the pediatrist and the girl’s mother to undergo a psychiatric assessment and adjourned the case. Niuvanniemi (mental) Hospital informed the pediatrist that it was ready to receive her in January 2003 for assessment, but she failed to appear there and went into hiding. However, she maintained contact with the court through her new lawyer, chosen by herself. She was finally caught in October 2004 and kept in custody. Because her lawyer wanted to withdraw from the case, the court again appointed for her a new public defender whom she herself did not want and she again unsuccessfully protested against the nomination. In November 2004 the pediatrist was taken to Vanha Vaasa (mental) Hospital for psychiatric assessment. A doctor at the hospital found that the pediatrist was suffering from a delusional disorder and had not been criminally responsible at the time of the alleged offence. Dr A.K. also found that the criteria for involuntary confinement were met and that the pediatrist could not be heard at the trial. Her capacity to look after her own interests was diminished by her mental illness, and she was thus in need of a guardian for the criminal proceedings. According to the doctor, the pediatrist had observed indications of sexual abuse which other experts had not been able to detect. In conclusion, Dr A.K. considered that the applicant was paranoid and that she had made accusations against various authorities about continued abuse of office. Moreover, she was in denial of her illness.
The pediatrist questioned the psychiatric assessment’s impartiality and demanded an additional assessment. In this context, she presented a divergent opinion of another doctor. Her demand was not granted. In February 2005, the pediatrist was officially released. However, by the decision of National Forensic Medical Authority, she remained in the hospital undergoing involuntary treatment. She considered that she was not in need of mental health treatment, and wished to obtain a second opinion on her need for treatment. However, at the beginning of February 2005 the hospital refused to allow a Dr M-P.H. to visit her during the ongoing psychiatric assessment. The pediatrist remained in the mental hospital until late January 2006.
Forensic Psychiatry Board found that the applicant’s capacity to look after her own interests in the criminal proceedings was reduced by her mental illness and that she was therefore in need of a guardian. The pediatrist contested this, arguing that she was well, to no avail: the court appointed a guardian for her. In April 2005, the District Court found the girl’s mother guilty of serious deprivation of the girl’s liberty. The pediatrist was found guilty of aiding and abetting this crime. However, the court did not pass sentence on them as they were not deemed responsible for their actions, due to their mental illness. However, it ordered them to pay damages and legal costs. In the trial, the pediatrist's guardian did not support her demand for hearing eighteen witnesses. Unlike the pediatrist herself, the guardian did not find it necessary to question the psychiatric assessment's conclusions. The guardian announced that she was satisfied with the District Court's decision.
Because the pediatrist refused to take antipsychotic medicine during her involuntary treatment, it was forcibly administered to her as injections. She was released from the hospital only when two doctors who visited the hospital gave their statements regarding her treatment. One of them was a general practitioner who noted that the pediatrist was lucid and well-orientated. During their conversation he had not observed any signs of psychosis or delusion. This doctor considered that the conditions for involuntary treatment were not met. The other visiting doctor was a psychiatrist who found that
“…the choice of medication for the applicant (37.5 milligrams of Risperdal Consta injected into the muscle every two weeks) seemed excessive, given the patient’s age and state of health. Furthermore, he considered that the involuntary and forced medication fulfilled the constitutive elements of assault. In conclusion, he considered that open-care measures were possible and that the danger posed by the applicant to herself and others had been considerably exaggerated, and accordingly that the criteria for involuntary care were not met.” European Court of Human Rights did not sentence Finland for forcing a guardian on the pediatrist or not hearing the eighteen witnesses. This was because the guardian was appointed according to a doctor’s assessment and because the guardian did not find it necessary to hear the witnesses. However, ECHR found that Finland had violated the pediatrist’s rights in that her involuntary treatment was continued for more than six months on the basis of only one doctor’s assessment, and in the forcible administration of medication by injections. The court ordered Finland to pay her a compensation of 18 000 euros.
The ECHR’s sentence did not create a scandal in Finland. It did not lead to any re-examination of the case, and the pediatrist was not granted a retrial. The girl’s father gained sole custody over her. Of course, this is an old case. However, it is unlikely that this kind of problems disappear by being actively ignored. |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Child sexual abuse, human rights |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Noin joka viides rikosilmoitus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtaa tuomioonTorstai 16.5.2019 klo 7.43 - Johannes Remy Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ongelmasta keskusteltaessa huomio kiinnitetään useimmiten siitä annettuihin lieviin tuomioihin. Se on toki ongelma, mutta suurempi epäkohta on se, että vain runsas viidennes poliisille ilmoitetuista lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista johtaa tuomioon.
Poliisille ilmoitetut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset (Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä niiden yritykset) ja niistä annetut tuomiot:
Ilmoitetut Tuomiot
(Lähde: Tilastokeskus, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__rpk/statfin_rpk_pxt_003_fi.px/ tietoon tulleet rikokset, sekä http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__syyttr/statfin_syyttr_pxt_001_fi.px/ ensimmäisessä oikeusasteessa langetetut tuomiot.) Prosenttiluvut ovat suuntaa-antavia, koska rikos usein käsitellään tuomioistuimessa myöhempänä vuotena kuin se on ilmoitettu poliisille. Poliisi päättää ilmoittaako se tapauksesta syyttäjälle, syyttäjä harkitsee nostaako syytteen ja tuomioistuin päättää langettaako se tuomion.
Rangaistusten koventaminenkin on toki tarpeen, mutta suurempi ongelma on, ettei useimmiten mitään rangaistusta tule. Tärkeintä on näiden rikosten tutkimisen tehostaminen.
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Does Finland have two limits of the age of consent?Perjantai 10.5.2019 klo 8.23 - Johannes Remy On December 15, 2016, the European Court of Human Rights found that Finland had violated freedom of speech of a mother who attempted to protect her child from sexual abuse. The sentence can be read here: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-169522 My blog text is based on the sentence.
Finnish media have not reported this sentence. Finland sentenced the mother for defamation, because she told to authorities about her concern that the father might abuse their somewhat less than three-year old daughter. The mother feared that this might happen during the visits which were based on the father’s contact rights. The case merits attention, because the ECHR’s sentence indicates the existence of several systemic flaws in the protection of children from child abuse in Finland. Child sexual abuse may be left uninvestigated because the victim is younger than four years of age. The legal age of consent in Finland is sixteen years. Does the administrative practice establish also another, lower age limit? Does the law protect only children between 4 and 15 years of age? Furthermore, once the first civil servants committed a mistake, the whole administrative machinery protected them. A daughter was born to a Finnish couple in November 2004. In the spring of 2006 the mother observed that the child’s father was behaving strangely with the child and that the child did not want to stay at home alone with her father. She also started to fear for her own and her child’s safety as the father was, in her view, violent. Fearing for her child’s safety, the mother in May 2006 together with the child moved away from the father. In August 2006 the Kouvola District Court gave an interim decision that the father was to meet his daughter for two hours every other weekend under supervision. In June 2007 the same court gave another interim decision according to which the father had a right to meet with his daughter for 2 to 4 hours at a time without supervision. The child was at that time about two and a half years old. On 4 September 2007 the court gave both parents joint custody of the child. She was to live with her mother and to meet her father every other weekend from Friday to Sunday and during the holidays, unsupervised. According to the mother, after the third unsupervised visit with the father in August 2007, the daughter’s behaviour changed radically and she was showing strong symptoms. She was using vulgar language and was restless and anxious. The child had told her mother about things that her father did to her. The mother contacted the child welfare authorities in Helsinki reporting her suspicions of sexual abuse. Thirteen days after the mother’s report, the child welfare authorities reported the case to the Helsinki Police Department. The pre-trial investigation began one week after the welfare authorities’ report that is 20 days after the mother’s initial report to the child welfare authorities. Both parents were questioned. Sixteen days after the child welfare authorities’ report that is 29 days after the mother’s initial report, the Police Department requested assistance from the Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre in Helsinki. The child was then two years and ten months old. 35 days after the mother’s initial report to the authorities, a physiological examination was carried out to determine whether the child showed any signs or symptoms of the alleged abuse, but no such external signs were revealed. This is not surprising, because it is rare to find such signs more than one week after the abuse. The Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre refused to interview the child or conduct a psychological examination. Here, I find it best to quote the ECHR’s sentence in verbatim, in order not to be suspected of twisting the matter: “The Centre replied that children under three years old could not be interviewed within the forensic-psychological interview framework as it was not possible to obtain reliable information on possible sexual abuse from children under three years of age, especially in situations involving custody disputes. Such interviews became effective only in respect of children aged four years or more.”
The above quotation reveals two relevant matters: 1. The Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre refused to investigate the matter referring to its own rule, according to which children less than four years of age are not examined; 2. the Centre presented the ongoing custody dispute as an additional argument to back its refusal. This might perhaps be an argument in the final proceedings at a court of law, but as an argument for refusal to investigate a crime, it is strange. Of course, the suspect is not guilty until found guilty, but if this is a valid cause not to investigate a crime, then no crimes can ever be investigated.
The Helsinki Police Department closed the pre-trial investigation on 15 October 2007 as it found no appearance of any crime. Four days after that, the mother in a telephone conversation expressed to a social worker her fear that her child continued to be at risk of being subjected to sexual abuse when meeting her father and insisted on another investigation. She was concerned that the pre-trial investigation by the police had not been complete. As a concerned party, the suspected father later gained access to all documents of the case, including the social worker’s notes of this telephone conversation. He filed a report for defamation against the mother. In September 2009 the Helsinki District Court convicted the mother of defamation and sentenced her to pay a fine of 630 euros. She was ordered to pay the father 1,000 euros in non‑pecuniary compensation and his costs and expenses. Again, I quote verbatim the District Court’s sentence: “When assessing whether one is guilty of defamation, it is irrelevant that the act has been committed by pursuing an earlier report to child welfare authorities and that it has been made to a public official who is bound by confidentiality. Even in a child welfare report one must not give untruthful and smearing information or insinuations about others. M.P. must have understood that the insinuation was of such a kind that in any event it would come to the knowledge of [the child’s father] and that its content, being almost of the worst kind, was bound to cause him suffering.”
This when the police had never seen the child, no psychological examination of the child had been conducted, and the authorities had merely ignored the information provided by the mother. She appealed against the judgment of the District Court to the Helsinki Appeal Court (Hovioikeus) which however upheld the Disctrict Court’s sentence.
In March 2010 the father of the child requested the Helsinki District Court to order that the child live with him, and in January 2011 the court ordered that the child was to live with her father in Kouvola. To be sure, the mother retained a shared custody of the child. In February 2008 the mother lodged a complaint with the National Authority for Medico-legal Affairs (Terveydenhuollon oikeusturvakeskus) about the fact that the child had not been heard at all during the pre-trial investigation in autumn 2007. The case was transferred ex officio to the regional State Provincial Office (lääninhallitus). In November 2008 the regional State Provincial Office found that there was no minimum age for hearing a child and that the three-year age‑limit for child psychiatric interviews was only a recommendation. Here, noteworthy is the difference between the Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre and the State Provincial Office: the first relied on an unconditional rule not to investigate children younger than four years, while the latter spoke about a recommendation regarding children younger than three years. The Provincial Office decided to take no action in the case.
In February 2008 the mother also lodged a complaint with the Parliamentary Ombudsman, asking him to investigate why the police did not hear her child during the pre-trial investigation. In April 2008 the Parliamentary Ombudsman decided not to take any measures. He found that he did not have competence to give orders to the police concerning the investigation of the matter as he could not examine the actions of private individuals.
The mother also asked the Ministry of the Interior to investigate whether the decision not to hear the child was acceptable. The Ministry of the Interior transferred the matter to the National Police Board. In August 2012 the National Police Board found that police conduct in the matter had been appropriate. The police had conducted an adequate pre-trial investigation without leaving any issues unclarified.
The mother did not gain any justice in Finland, and only some at the European Court of Human Rights. The ECHR found that Finland had violated her freedom of speech and obligated the state to pay her a monetary compensation. However, to this day Finland has not overturned her criminal conviction, Finnish mass media has not deemed the case worth reporting, to say nothing of making the relevant civil servants to face their responsibility.
In Finland, the reported cases of sexual abuse of small children under five years of age lead to conviction substantially more seldom than reported abuse of older children. The ECHR’s sentence reveals one of the main causes for this phenomenon: the arbitrary rule not to conduct psychological investigation of small children. This flaw must be urgently corrected either by legislation, or new administrative guidelines. It is impermissible that the government protects from crime only children aged 4 to 15. To be sure, it indeed is more difficult to gain information from a very young child than a bigger one. Nevertheless, it is arbitrary to altogether refuse to examine children younger than four, and even more arbitrary to charge the protecting parent of defamation on that basis. What is the truth? When there is a three-year old’s word against the Helsinki Police Department’s word, I am not convinced that the latter is always more trustworthy.
I call attention to a strange slump in the Finnish statistics of the reported cases of sexual abuse of victims younger than five. In 2015, 105 cases were reported to police; in 2016, 98 cases, but in 2017, only 53. A drop of more than 45% in one year evokes questions: are some of the reported cases not registered? Source: Statistics Finland http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__rpk__uhri/statfin_rpk_pxt_11cn.px/
The ECHR sentence brings to light two additional relevant flaws in the investigation of child sexual abuse in Finland. First, the investigation often begins with a considerable delay which substantially obstructs it. Second is the unofficial but very real status of the forensic psychological examination as the court of first instance which may stop consideration of all other evidence. What a child speaks to her or his parents or other non-specialists is evidence, too. Of course, it must be carefully and rationally examined, taking into account the child’s age, possible manipulation, misunderstandings, etc. However, it is inappropriate to altogether ignore this evidence. Police should investigate child sexual abuse like it investigates a serious crime against property, actively striving to gain additional evidence. It is manifest that this is not always how child sexual abuse is investigated in Finland.
Since about a decade, I am blogging in Finnish about the insufficient protection of children from sexual abuse in Finland. I have now decided to write also in English. This is because the denial of this problem in Finland is so strong that there may be more hope of awaking my dear country of origin from abroad. My blog has many readers, but so far, it does not evoke activism. If my text and the ECHR’s sentence convinced you and if you find the cause important, please share.
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: child sexual abuse, European Court of Human Rights |
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||