Helsingin Sanomat julkaisi 5.8. uutisen otsikolla "Yhä useampi lapsi joutuu tulemaan toimeen yksin". Jutun aiheena oli vanhempien liian vähäinen huolenpito pienistä koululaisista. Uutisen aihe oli saatu Mannerheimin Lastensuojeluliiton kannanotosta, jonka mukaan kulttuurissamme on tapana itsenäistää lapset liian varhain.
Jutun otsikko oli vedetty hatusta: MLL ei väittänyt vanhempien viettävän lasten kanssa aiempaa vähemmän aikaa. Jos se olisi väittänytkin niin, ei se vielä olisi todistanut väitettä todenmukaiseksi. Hesarin jutun muussakaan sisällössä ei esitetty minkäänlaisia todisteita otsikon väitteen tueksi. Yritin kiinnittää asiaan huomiota lehden nettikeskustelussa, mutta puheenvuoroani ei päästetty läpi. Toivottavasti se johtui kunnallisvaaliehdokkaille asetetusta karanteenista eikä esittämästäni havainnosta.
Mistä toimittaja oli keksinyt otsikon? En tiedä, mutta epäilen sen
johtuneen siitä, että kiireisten vanhempien syyllistäminen on julkisuudessa jatkuvasti sukkuloiva klisee, ikään kuin "kaikkien tuntema" asia. Sama klisee on nähtävissä esimerkiksi Lastenklinikoiden Kummien järjestämän Elämä lapselle-keräyksen mainonnassa. Eräässä kuvassa istuu lapsi leikkikalukasan päällä todeten: "Isillä menee tänään vähän myöhään mut isi tuo sit jonkun yllärin". Mainos sisältää kosolti viittauksia: kelvoton isä tavoittelee mammonaa sen sijasta, että viettäisi aikaa lapsensa kanssa. Hän kuvittelee voivansa hyvittää poissaolonsa ostamalla lapselleen leluja. Kuvan selitystekstissä todetaan: "Lasten ja nuorten psykiatriset ongelmat kasvavat kilpaa vanhempien kiireen ja välinpitämättömyyden kanssa". Sen vuoksi on sitten tärkeää lahjoittaa rahaa lastenpsykiatriaan, jonka annetaan ymmärtää paikkaavan vanhempien vastuuttomuuden aiheuttamat haavat ja tarjoavan oikeaa välittämistä. Mainos on julkaistu ainakin Metro-lehdessä 11.8.
Mihin pohjautuu käsitys, jonka mukaan vanhemmat nykyään viettävät lastensa kanssa vähemmän aikaa kuin ennen? Sikäli kuin tiedän, kukaan ei ole esittänyt väitteen tueksi mitään empiirisesti todettuja tosiseikkoja. Lähimmäksi osuu tutkimus, jossa on todettu 71% vanhemmista olevan sitä mieltä, etteivät he ennätä olla lastensa kanssa niin paljon kuin pitäisi. Tämä tutkimus ei sisällä minkäänlaista vertailua mihinkään aiempaan tilanteeseen.
Nykyvanhempien kelvottomuutta perustellaan lasten mielenterveydellisten ongelmien ja huostaanottojen lisääntymisellä. Tähän on helppo esittää kaksi vastaväitettä:
- Lisääntyneet mielenterveydelliset diagnoosit eivät välttämättä johdu mielenterveydellisten ongelmien todellisesta lisääntymisestä. Ne voivat johtua myös lääkärikunnan ja etenkin lastenpsykiatrien muuttuneesta toimintatavasta: mielenterveydellisiä ongelmia nähdään nyt siellä, missä niitä ei aiemmin nähty. Sama argumentti pätee vanhemmiltaan huostaan otettujen lasten määrän kasvamiseen: syynä voi olla lastensuojeluviranomaisten muuttunut toimintatapa.
- Vaikka lasten mielenterveydellisten ongelmien lisääntyminen olisikin tosiasia, mitä ei mielestäni ole vielä toteennäytetty, asia voi johtua myös muiden tahojen kuin vanhempien toiminnasta: päivähoidosta, koulusta, ikätoverien toiminnasta.
Itse uskoisin sormituntumalta nykyvanhempien viettävän lastensa kanssa huomattavasti enemmän aikaa kuin mitä vanhemmat viettivät yksi sukupolvi sitten. Etenkin isän rooli nähdään nykyään paljon vahvempana kuin aiemmin, jolloin hänen velvollisuutensa oli lähinnä leivän hankkiminen perheeseen. On myös tietoja, jotka voisivat viitata nykyisten vanhempien aiempaa suurempaan huolenpitoon lapsistaan: nuorison alkoholinkäyttö on vähentynyt, joskin se on edelleen hälyttävän suurta. En ole kuitenkaan huomannut kenenkään lukevan juopottelun vähentymistä vanhempien ansioksi. Ei se toki sitä välttämättä olekaan.
Vanhempien erittelemätön mollaaminen on nykyään niin yleistä, että sitä tulee vastakkaisista, keskenään ristiriitaisista suunnista. Jos toinen vanhemmista jää kotiin hoitamaan lasta, vanhempia syytetään päivähoidon tarjoamien virikkeiden riistämisestä lapseltaan. Jos taas molemmat vanhemmat tekevät työtä ja lapsi on päivähoidossa, on selvää, että vanhemmat vastuuttomasti valitsevat mammonan lapsensa hyvinvoinnin sijasta. Vanhempien on siis mahdotonta valita oikein.
Vanhempien yleisellä mollaamisella on haitallisia yhteiskunnallisia seurauksia. On syntynyt ilmapiiri, jossa viranomaisten ja vanhempien ollessa keskenään erimielisiä perheen tilanteesta, vanhemmat ovat automaattisesti vähemmän uskottavia. Tämä on osaltaan syynä lisääntyneisiin huostaanottoihin. Toisin kuin luullaan, suurin osa lasten huostaanotoista ei johdu vanhempien juoppoudesta, heidän harjoittamastaan väkivallasta tai lapsen hoidon laiminlyönnistä. Helsingissä 1990-2005 tehtyihin lasten sijoituksiin kodin ulkopuolelle esitettiin useimmiten seuraavia perusteluja (suluissa ensisijaisena perusteena esiintyminen):
Lapsen sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelma 52% (17%)
Kouluvaikeudet 37% (8%)
Sosiaalisen vuorov. ongelma perheessä 31% (10%)
Kasvattamisen ongelmat 30% (10%)
Ongelma lapsen fyysisessä tai psyykkisessä hyvinvoinnissa 27% (7%)
Lapsen oma päihteiden käyttö 26% (11%)
Kuljeskelu 21% (9%)
Vanhemman tai perheen päihteiden käyttö 15% (10%)
Muut perheen elinoloihin liittyvät vaikeudet 14% (5%)
Lapsen omat rikolliset teot 14% (3%)
Vanhemman fyysinen tai psyykkinen terveysongelma 10% (4%)
Väkivalta kotona 7% (2%)
Lapsen hoidon laiminlyönti 7% (2%)
(Savolainen-Hinkkanen-Pekkarinen, Lasten rikolliset teot ja niihin puuttuminen. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 76, 2007, s. 8-9. Ensisijaisia perusteita voi olla kaksi tapausta kohden, muita enemmänkin. Koska tutkimus koski niin pitkää aikajaksoa, tilanne voi olla jonkin verran muuttunut.)
En suinkaan tyystin vastusta lasten huostaan ottamista tai sijoittamista pois vanhemmilta kodin ulkopuolelle. Vakavan väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneiden lasten kohdalla se on hyvin perusteltua. Selkeä ja ymmärrettävä peruste on myös lapsen hoidon laiminlyöminen. Näiden syiden perusteella on kuitenkin tehty vain suhteellisen pieni osa sijoituksista. Huomattavasti yleisempiä ovat enemmän tulkinnanvaraisuutta sisältävät perusteet, kuten sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelma. Kuka voi varmuudella sanoa, ettei hänellä ole sellaista?
Huostaanottojen määrä Helsingissä on noussut voimakkaasti: vuonna 1995 1,3% helsinkiläisistä alle 17-vuotiaista oli huostaan otettuna, 2006 huostaan otettujen osuus oli 2,0%. Pääkaupunkiseudun kuntien välillä on merkittäviä eroja: kun helsinkiläisistä lapsista 2,3% oli sijoitettu kodin ulkopuolelle vuonna 2006, vastaava osuus Vantaalla oli 1,5% ja Espoossa 1,1%. Luvut osoittavat, ettei vanhemmiltaan pois otettujen lasten määrä voi johtua ainakaan pelkästään perheiden ongelmien määrästä, vaan siihen vaikuttaa myös viranomaisten toimintalinja.
Tämän vuoden alussa voimaan tullut uusi lastensuojelulaki on poistanut lasten huostaanotot kunnallisen demokratian vaikutusmahdollisuuksien piiristä: vastedes päätöksen niistä voi tehdä niistä vastaava sosiaalityöntekijä. Vanhempien vastustaessa huostaanottoa se käsitellään hallinto-oikeudessa. Kunnalliset luottamushenkilöt eivät vastaisuudessa voi vaikuttaa huostaan ottoihin ainakaan yksittäistapauksissa, joita ne kaikki ovat. Pidän uudistusta erittäin valitettavana, sillä lasten kohtalot ovat liian vakava asia ilman valvontaa jätettäväksi.
Jotain on silti vielä tehtävissä. Kunnalliset luottamushenkilöt voivat vaikuttaa lastensuojeluviranomaisille annettaviin yleisiin toimintaohjeisiin. Myös huostaan otettujen lasten olojen ja heidän saamansa hoidon asianmukaisuuden valvonta kuuluvat kaupungin tehtäviin. Meistä jokainen, oli poliitikko tai ei, voi kyseenalaistaa matalaotsaiset yksinkertaistukset, joissa vastakkain ovat järjestään pahat vanhemmat ja hyvät viranomaiset. Todellisuus kun on huomattavasti monimutkaisempi.
Osuvasti kirjoitettu!
Meidän vanhempien yli on tänä päivänä niin helppo kävellä..
Kauhistuin ollessani läsnä neljättä luokkaa käyväni poikani terveystarkastuksessa(johon minua ei oltu kutsuttu vaan lähinnä katsottiin huonoksi asiaksi kun lapseni terveys toki kiinnostaa ja lapsi itse toivoi minua paikalle).
Terveydenhoitaja puhui toistuvasti lapselle kuinka hienoa on kun koululla on nyt käytössä kriisipsykologeja ym ja lapsi voi milloin vain tulla hänelle juttelemaan. Todettakoon, että mitään syytä ei ainakaan tällä hetkellä ole eikä ole ollut.
Eikö lapselle ensimmäinen henkilö johon hän turvautuu ja luottaa yleensä ole oma vanhempi? Mistä on saanut alkunsa tämä vanhempien sivuuttaminen ja ajatus, että ammattilainen kyllä tietää lapsen parhaan ja osaa määritellä lapsen edun?
Tietävätkö vanhemmat millaisia kyselyitä lapsilla teetetään vanhempien selän takana? Toiminta ei voi olla rehellisellä pohjalla eikä vanhempien kasvatusvastuuta kunnioittavaa, jos lapsilta kysytään terveystarkastuksien yhteyksissä esim perhe-elämään liittyviä asioita. Niissä kysytään mm riidelläänkö kotona jne.
Olen myös seurannut sivusta näistä seuranneita ylilyöntejä kun lapsi on esim ollut loukkaantunut vanhemmilleeen kun ei ole saanut katsoa tv: stä jotain mitä olisi halunnut. Liioitellut sitten terveydenhoitajalle tilanteen josta lumipallo lähtee pyörimään..kuvaan tulevat sosiaaliviranomaiset omine näkemyksineen ja vallitsevana ajatuksena, että vanhemmat ovat kelvottomia- sitä lapsi oirehtii..
Mielenkiintoista ja hullua on sekin, että jopa koulukiusaaminen kun lasta kiusataan koulussa saadaan pahimmillaan vanhempien syyksi. Mitä ylipäätään kuvitellaan kun lapsesta joka on joutunut kiusatuksi koulussa tehdään lastensuojeluilmoitus? Eikö olisi järkevämpää, että jokainen pysyisi siellä omalla tontillaan ja tekisi sen minkä parhaiten osaa? Näyttää siltä, että sopan hämmentäjiä löytyy, mutta kukaan ei ota vastuuta asioista eikä tilanne useinkaan muutu ainakaan koulukiusaamisissa joita olen seurannut. Lapsi elää siinä samassa painajaisessa kun aikuiset miettivät verkostokokouksissaan mikä voisi olla vikana.
Luulen, että joku järki on tähänkin tultava..viimeistään sitten herätään kun sosiaaliviranomaiset "hukkuvat" lastensuojeluilmoituksiin. Resursseja ei ole nytkään niitä kaikkia tutkia.
Yk:n lapsen oikeuksien komitea on moittinut suomea mm sijaishuollossa elävien lasten määrästä sekä todennut, että huostaanotto tulisi aina olla väliaikainen toimi. Olisiko syytä huomioida suositukset kun uutta lastensuojelulakia muutetaan?