Sananvapaussammakoita

moniselitteiset implisiittiset mielikuvat eivät kuuluneet sensuurin tai rikosoikeudellisen vastuun piiriin, koska niiden perusteella ei voi langettaa lakiin perustuvia oikeudellisia tuomioita. Vaatiessaan mielikuvien valvontaa Rajala palaa Aleksanteri II:n valtakautta (1855-1881) varhaisempaan aikaan. On ikävää havaita yhteiskuntamme päättävillä paikoilla olevan sananvapautta tällä tavoin tulkitsevia ihmisiä. Ei ole mitään syytä, miksi mediassa tapahtuvat kunnianloukkaukset pitäisi siirtää yleisistä tuomioistuimista mihinkään erityiselimeen. 

  Toki Rajalan puheenvuorossa on hieman myös asiaa. On yhteiskunnallinen epäkohta, että valheellisten tietojen levittämisen uhriksi joutuneelle henkilölle voi koitua rikosprosessin yhteydessä mittavia taloudellisia kustannuksia. Tämä ei kuitenkaan koske vain kunnianloukkausten uhreja, vaan liittyy yleiseen rikoksen uhrin oikeudettomaan asemaan maassamme. Tähän epäkohtaan voidaan puuttua laajentamalla maksuttomien oikeudenkäyntien myöntämistä ja ulottamalla maksuttomuus koskemaan nykyistä useammin myös asianajajan käyttämistä esitutkinnassa.

Mediassa on esitetty myös toista sananvapaudelle vaarallista mielipidettä, jonka mukaan keskeneräisten rikosprosessien laaja uutisoiminen olisi eettisesti arveluttavaa toimintaa. Ensimmäisen kerran tämä ajatus nousi esiin jääkiekkoilija Jere Karalahden ensimmäisen oikeusjutun aikana, jolloin valtamedian kolumnistit Jukka Relander ja Kaarina Hazard paheksuivat Karalahden oikeusturvan loukkaamista. Relander ja Hazard esittivät, että median tulisi pitää henkilöitä syyttöminä rikoksiin aina siihen asti, kunnes syytetyt saavat rikoksesta tuomion. Ajatus on kestämätön siksi, että se asettaa tuomioistuimen päätöksen absoluuttisen totuuden kriteeriksi. Kuitenkin tuomarit voivat joko vahingossa tai tahallaan tehdä virheellisen päätöksen. Syyttömyysolettamuksen tulkitseminen myös median velvollisuudeksi siirtäisi tuomioistuinten päätökset sananvapauden ulkopuolelle. Pahimmassa tapauksessa lehdistö ei saisi enää paljastaa rikoksia, koska vain tuomioistuimella olisi oikeus määritellä rikos tapahtuneeksi.

Viranomaispäätös ei milloinkaan saisi olla medialle ehdoton totuuden kriteeri. Eettisesti arveluttavaa on vain väärän, tosiasioita vastaamattoman tiedon levittäminen kenestäkään. Toimittaja tekee siis väärin, jos hän kirjoittaa sellaista, mikä ei ole totta.

Suomen tiedotusvälineiden pääasiallinen ongelma ei ole katteeton ärhäkkyys vallanpitäjiä ja viranomaisia kohtaan. Toimittajakunnan keskuudessa näyttää jo ilman mediatuomioistuintakin sangen laajalle levinneen käsitys, jonka mukaan viranomaisen päätös on luotettava totuuden kriteeri, jota ei kyseenalaisteta. Kun poliisi kertoo, ettei tapaukseen X liity rikosta, toimittaja otsikoi uutisensa: Tapaukseen X ei liity rikosta. Hän ei käytä lainausmerkkejä tai kirjoita: Poliisin mukaan tapaukseen X ei liity rikosta. Tämä on tiedotusvälineittemme suurin ongelma, eikä siihen juuri voi vaikuttaa lainsäädännöllisin keinoin. Toistaiseksi ainoa käytettävissä oleva tapa taistella tätä epäkohtaa vastaan on tuoda verkossa esiin tietoteoreettisesti korkeatasoisempia totuuskäsityksiä ja sellaisia epäkohtia, joista toimitetut mediat vaikenevat.