1960-luvun lopulla vasemmisto ajoi Suomessa läpi peruskoulu-uudistuksen. Sen toteuduttua koko maassa 1977 koko ikäluokka on käynyt saman yhdeksänvuotisen yleissivistävän koulun. Ennen peruskoulua käytännössä oli rinnakkaiskoulujärjestelmä, jossa neljä luokkaa käyneet eli noin 11-vuotiaat oppilaat jaoteltiin kansakoulun ja oppikoulun kävijöiksi osin halun, osin kyvyn ja varallisuuden mukaan. Uudistus herätti osassa konservatiivisia piirejä raivoisaa vastarintaa ja tuohtumusta, joka ei kaikkien kohdalla ole haihtunut tänäkään päivänä.
Sosialidemokraatit ajoivat peruskoulu-uudistuksen läpi ennen kaikkea tasa-arvoon painottuneen ideologiansa vuoksi. Peruskouluun siirtyminen edisti vaatimattomasti koulutettujen vanhempien lasten opintietä ja merkittävästi vähensi rinnakkaiskoulujärjestelmään olennaisesti liittynyttä lahjakkuuden käyttämättä jättämistä. Uudistus oli kuitenkin myös käytännöllinen välttämättömyys, sillä rinnakkaiskoulujärjestelmä oli jo spontaanisti luhistumassa: niin harvat vanhemmat ja oppilaat tahtoivat enää jäädä vähemmän tulevaisuudenmahdollisuuksia antaneeseen kansakouluun. Oppikoulun kävijöiden osuus ikäluokasta oli erityisen suuri Helsingissä, viimeisenä rinnakkaiskoulujärjestelmän vuonna 1976 yli 80%. Siinä tilanteessa kansakoulun todistus hyvin suurella todennäköisyydellä takasi
esittäjälleen alhaisen yhteiskunnallisen aseman.
Erityisopetuksessa olevien osuus koulua käyvistä helsinkiläislapsista on nyt noin 11% ja määrä on viime aikoina noussut noin prosentin vuosivauhtia. Erityisopetuksen tarpeellisuutta ylipäänsä ei ole järkevää kiistää: on erilaisia oppimisvaikeuksia, joista parhaalla mahdollisella tavalla selviämiseen erityisopetusta tarvitaan. Tosiasia kuitenkin on, että erityisopetus saattaa leimata oppilaan koko loppuelämää ja tapauksesta riippuen merkittävästi rajoittaa mahdollisuuksia, joita hänellä muuten voisi olla. Erityisopetuksen nopea kasvu johtuu osittain oppimisvaikeuksien aiempaa tehokkaammasta tunnistamisesta ja määrittelemisestä. Onko mukana kuitenkin myös ammattikunnan sinänsä hyvää tarkoittavaa pyrkimystä osoittaa oma tehtävänsä tärkeäksi? Ovatko normaaliudelle asetetut kriteerit liian tiukat, määräävätkö hetkelliset murrosiän ongelmat ihmisen koko loppuelämän? Onko varmaa, etteivät kansallisuuksiin ja alhaisiin sosiaaliryhmiin kohdistuvat ennakkoluulot vaikuta siihen, ketkä päätyvät erityisopetukseen?
On merkillistä, miten vasemmisto vaikuttaa suhtautuvan erityisopetuksen paisumiseen myönteisesti ja huolettomasti, vaikka vanhasta rinnakkaiskoulujärjestelmästä ei enää olla kaukana. Erona on tällä kertaa se, että vanhempien ja lapsen omalla vapaaehtoisuudella on nyt koulutusuran valinnassa vähemmän merkitystä kuin niillä oli kansakoulun aikaan.
Minulla ei ole tässä esittämiini kysymyksiin vielä valmiita vastauksia. Sikäli kuin pääsen vaalien kautta vaikuttamaan kaupungin koulutuspolitiikkaan, tahdon kuitenkin mieluummin suunnata resursseja opetusryhmien kokojen yleiseen pienentämiseen kuin erityisopetuksen laajentamiseen nykyisestään.
PS. Osallistuivatko erityisoppilaat kohuttuun ja kehuttuun PISA-tutkimukseen? Jos eivät, onko tällä ehkä ollut vaikutusta Suomen menestykseen kansainvälisessä vertailussa?
Hienoa Johannes!
Meitä samalla tavalla ajattelevia on paljon. Nyt täytyy tartua härkää sarvista ja löytää toisemme ja aktivoitua yhteisrintamassa toimimaan lasten hyväksi!
Tässä facebook-yhteisössä on runsaasti tietoa ja vastauksia kysymyksiisi:
http://fi-fi.facebook.com/group.php?gid=44596980521&ref=mf