Sota ja Putinin ristiriita länsimaiden kanssa ei ole sivilisaatioiden välinen konflikti. Muu Eurooppa on ainakin runsaan kolmen vuosisadan ajan ratkaisevasti vaikuttanut venäläisiin, joilla puolestaan on ollut paljon hyvää annettavaa meille muille. Venäläiset ovat kuitenkin kunnostautuneet enemmän muilla aloilla kuin politiikassa. Politiikasta mieleeni tulee vain narodnismin uranuurtajan Aleksandr Herzenin (1812-1870) vasemmistolaisuuden ja yksilön vapauden korostamisen yhdistäminen sekä narodnikkien rauhanomaisen siiven uhrivalmius köyhimpien väestönosien olojen kohentamisessa. Varoittavia esimerkkejä venäläisistä poliittisista ajatuksista ja niiden käytäntöön soveltamisesta on huomattavasti enemmän.
Jos Länsi-Eurooppa säilyy demokraattisena, Venäjästäkin voi silti tulla demokratia muutaman vuosikymmenen kuluessa. Näet ihmiset pääsääntöisesti voivat paremmin demokratioissa kuin diktatuureissa, mitä on vaikea estää tulemasta yleiseen tietoon. Venäläinen kulttuuri on niin vahva, että se säilyttää omintakeisuutensa demokratian oloissakin. Putinin nykyinen suosio toki kertoo venäläisten enemmistön poliittisen arvostelukyvyn pettävän, mutta tämän ei tarvitse olla ikuista, etenkin kun nykyinen politiikka vie Venäjää ja venäläisiä suureen onnettomuuteen. Saksalaisten poliittinen arvostelukyky petti 1930-luvulla, mutta nyt olisi mahdotonta väittää saksalaisia kykenemättömiksi demokratiaan. Putin-Hitler analogia on silti mielestäni väärä, mistä enemmän edempänä.
Venäjän nykyisessä politiikassa on sekä perinteisiä että radikaalisti uudenlaisia piirteitä. Perinteet näkyvät suhtautumisessa Ukrainaan, radikaalius ilmenee asennoitumisessa länsimaihin. Venäjän keisarikunnan virallisen näkemyksen mukaan isovenäläiset, vähävenäläiset (ukrainalaiset) ja valkovenäläiset olivat kaikki venäläisiä. Kun ukrainalainen nationalismi ilmaantui 1840-luvulta lähtien, se selitettiin keinotekoiseksi Puolan itsenäisyysliikkeen kehittämäksi juoneksi, jonka tarkoituksena oli heikentää Venäjää. Vuonna 1863 sisäministeri Pjotr Valujev siteerasi hyväksyvään sävyyn nimeltä mainitsemattomia vähävenäläisiä, joiden mukaan ukrainan kieltä ei ollut olemassa eikä koskaan voinut olla olemassa. Valujev kielsi kaikki tällä olemattomalla keinotekoisella kielellä kirjoitetut rahvaalle suunnatut ukrainankieliset julkaisut, eikä kouluja käyneillekään saanut julkaista kuin kaunokirjallisuutta.
Putinin asennoituminen Ukrainaan toistaa paljossa Valujevin virheitä: Ukraina on hänen mukaansa keinotekoinen valtio, ukrainalaisten enemmistö on venäläisiä tai ainakin venäläismielisiä, ja sikäli kuin ukrainalaiset korostavat omintakeisuuttaan ja halua irtautua Venäjästä, kyseessä on länsimaiden juoni Venäjän heikentämiseksi. Nämä harhaiset myytit ovat saaneet hänet syyttämään länsimaita Maidanin vallankumouksesta, vaikka kyseessä oli ensisijaisesti Ukrainan sisäinen tapahtuma. Putinin ja hänen lähipiirinsä moraalinen närkästys lännen suuntaan pyrkiviä ukrainalaisia kohtaan sisältää arvostelman petturuudesta, josta on seurattava rangaistus. Tässä ajatusrakennelmassa Ukraina näet ”oikeasti” kuuluu Venäjän valtapiiriin.
Venäjän ja länsimaiden nykyisessä vastakkainasettelussa ei ole kyse uudesta kylmästä sodasta, koska tilanne on kylmää sotaa pahempi ja vaarallisempi. Venäjän nykyjohdon piittaamattomuus vaarasta joutua Euroopassa ulkopoliittisesti yksin sekä piittaamattomuus kansainvälisestä oikeudesta ovat radikaali irtiotto maan ulkopoliittisista perinteistä. Miehittäessään Krimin sekä Donetskin ja Luhanskin läänit sekä liittäessään Krimin Venäjään Putin otti tietoisen riskin kolmannen maailmansodan syttymisestä. Vaikka riski ei ollut suuren suuri, kukaan muu Venäjän ulkopolitiikan johtajista viimeisten 200 vuoden aikana olisi tuskin toiminut samalla tavoin. Sekä Keisari-Venäjä että Neuvostoliitto yrittivät välttää tilannetta, jossa Euroopan suurvallat asettuisivat yhtenäisenä joukkona niitä vastaan. Sikäli kuin Venäjä/Neuvostoliitto osallistui eurooppalaisiin sotiin, sillä oli oltava länsieurooppalaisia liittolaisia.
Keisariaikana Venäjän ulkopolitiikka ei lainkaan perustunut vastakkainasetteluun lännen kanssa. Tuon aikakauden tapahtumista vain Krimin sodan syttyminen 1853-1854 muistuttaa hieman nykytilannetta. Nikolai I aloitti sodan Osmanien valtakuntaa vastaan luullen, ettei yksikään länsimaa tulisi turkkilaisten tueksi, mutta joutuikin sotaan myös Ranskaa ja Britanniaa vastaan. Sotienvälisen ajan Neuvostoliitto pyrki johdonmukaisesti murtamaan ulkopoliittisen eristyneisyytensä hankkimalla läntisiä liittolaisia. Neuvostoliitto oli Hitlerin valtaannousuun asti liitossa Saksan kanssa ja rupesi sen jälkeen Ranskan ja Tšekkoslovakian liittolaiseksi. Surullisenkuuluisa Molotov-Ribbentrop sopimus osittain seurasi samasta pyrkimyksestä välttää yksin jäämistä.
Vaikka suomalaiset muistavat Neuvostoliiton rikkoneen sen Suomen kanssa solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen aloittamalla talvisodan, tapahtuma oli jonkin verran poikkeuksellinen. Suurimman osan olemassaolostaan Neuvostoliitto noudatti suurinta osaa solmimistaan kansainvälisistä sopimuksista. Lukuisilla kylmän sodan vastapuolten kesken solmituilla sopimuksilla ei olisi muuten ollut merkitystä. Niihin kuului myös aserajoitussopimuksia. Neuvostoliiton viimeiset sopimusrikkomuksiin perustuneet aluelaajennukset tapahtuivat 1939-1940 Baltiassa ja Puolassa. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto rikkoi kansainvälisiä sitoumuksiaan enimmäkseen ihmisoikeuksien alalla, mikä ei ole yllättävää.
Miehittämällä Krimin ja liittämällä sen itseensä Venäjä on rikkonut lukuisia kansainvälisiä sitoumuksiaan, joista olennaisin on Budapestin muistio vuodelta 1994. Siinä Venäjä, Yhdysvallat ja Britannia sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta. Vastineeksi näistä turvatakeista Ukraina suostui luopumaan ydinaseistaan, jotka toimitettiin Venäjälle tuhottaviksi. Venäjä on siis rikkonut lupauksen, jonka perusteella Ukraina luopui ydinaseistaan. Maailman ydinaseettomille valtioille on annettu vahva viesti niille annettujen turvatakeiden heikkoudesta. Vaikka tällaista sopimusta ei olisikaan, jo pelkkä oman valtioalueen laajentaminen asevoimin on härski kansainvälisen lain rikkomus. Krimiläisten enemmistö saattaa kannattaa Venäjään liittymistä, mutta heiltä ei ole asiaa oikeasti kysytty, koska järjestetty kansanäänestys oli näytösluonteinen. Ukrainan vuoden 2012 parlamenttivaaleissa kansallismieliset ukrainalaiset puolueet saivat Krimillä yli 20% äänistä.
Niin sanotut Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat ovat vielä vähemmän uskottavia kuin krimiläisten mahdollinen tuki Venäjään liittymiselle. Vain yksi jonkin verran merkittävä paikallinen poliitikko, Ukrainan edellisen parlamentin kansanedustaja Oleg Tsarjov, on näkyvästi asettunut tukemaan kansantasavaltoja. Muuten niiden johdossa on ollut Venäjän kansalaisia ja entuudestaan tuiki tuntemattomia paikallisia. Sen sijaan monet aiemman presidentti Janukovytšin tukijat ovat sanoutuneet irti kansantasavalloista. Myös kapinallisten runsas ja korkeatasoinen aseistus ja venäläisten joukkojen kiistaton osallistuminen sotaan kertovat siitä, että kansantasavallat on perustettu Moskovassa pidetyssä kokouksessa. Tämän ilmeisen tosiasian toteaminen ei tarkoita, etteikö kansantasavalloilla olisi myös paikallista kannatusta. Koska alueella ei lainkaan ennen vuotta 2014 ollut Venäjään liittymistä vaativaa poliittista liikettä, on hyvin epätodennäköistä, että kansantasavalloilla olisi väestön enemmistön tuki. Ukrainan nykyisen hallituksen kannatus alueella on toki heikohkoa, mutta se ei ole sama kuin Venäjään liittymisen kannattaminen.
Miksei Putin pelkää eristymistä ja kaihda vakavia kansainvälisen oikeuden rikkomuksia? Taustalla on paitsi nimenomaan Ukrainaa koskeva luutunut ajattelu, myös ns. euraasialaisuuden aate, jonka mukaan entisen Neuvostoliiton alue muodostaa oman Länsi-Euroopasta erillisen sivilisaationsa, jonka luonnollinen johtaja on Venäjä. Euraasialaisuus syntyi 1920-luvulla kommunismia länteen paenneiden pakolaisten keskuudessa. Nykytilanteessa se on aggressiivinen aate, koska Neuvostoliittoa ei enää ole. Suhtautuminen entisten Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton alueella sijaitseviin itsenäisiin valtioihin näkyy jopa lainsäädännössä. Näiden alueiden venäjänkielisillä asukkailla on mahdollisuus saada Venäjän kansalaisuus nopeutetussa järjestyksessä, jos he muuttavat Venäjälle. Laki ei toki suoraan uhkaa Suomea, koska joidenkin venäjänkielisten mahdollinen paluumuutto Venäjälle ei ole ongelma. Olennaisempaa on, että erilliskohtelun alainen osa maailmaa on määritelty laissa, ja entisenä Venäjän keisarikunnan osana siihen kuuluu myös Suomi. Suomi oli Neuvostoliiton vaikutusvallan alainen myös noin 45 vuoden ajan jatkosodan päättymisen jälkeen. Imperiumin palauttamispyrkimykset saattavat vastaisuudessa koskea myös Suomea. Vaikka Venäjä ei yrittäisikään palauttaa Suomea valtapiiriinsä, Suomi on vaarassa myös siinä tapauksessa, että Venäjän ja länsileirin välille syttyy sota. Putin on jo kerran ottanut riskin sellaisen sodan syttymisestä, joten on mahdollista, että hän tekee sen uudestaan. Suomen ulkoministerin tai presidentin ei mielestäni kannata sanoa tätä julkisesti, mutta heidän on syytä varautua siihen, ja meidän muiden on syytä keskustella asiasta.
Ukrainalaisten usein käyttämä Hitler-Putin analogia on kuitenkin väärä. Putinilta puuttuu Hitlerin militantti rasistinen ideologia eikä hän pyri ylivaltaan koko Euroopassa, vaan ainoastaan sen itäosassa. Venäjän taloudelliset ja väestölliset voimavarat ovat huomattavasti heikommat kuin länsileirin, ja Natsi-Saksaan verrattuna Venäjä on alivoimaisempi mahdollisiin vastustajiinsa nähden. Putinin ulkopolitiikka on vaihdellut melko paljon, ja New Yorkin kaksoistornien terroristi-iskun jälkeen Venäjä pyrki muutaman vuoden ajan ystävyyteen Yhdysvaltojen kanssa. Venäjän politiikka on Ukrainassakin viimeisen vajaan vuoden ajan vaihdellut jonkin verran: kun aluksi Ukrainan hallituksen kanssa ei haluttu lainkaan keskustella ja Ukrainasta yritettiin irrottaa huomattavasti Donetskin ja Luhanskin läänejä suurempi osa, myöhemmin Venäjä on neuvotellut Ukrainan kanssa ja jopa virallisesti väittänyt, ettei sen tarkoituksena ole irrottaa kyseisiä läänejä Ukrainasta. Nämä vivahteet eivät vaikuta Venäjän hyökkäyksen syvimpään imperialistiseen luonteeseen, mutta ne kertovat toiminnan harkitsemisesta tilanteen mukaan. Toisin kuin Hitler, Putin ei ole ideologisista syistä aloittamassa maailmansotaa hinnalla millä hyvänsä. Hänet on siis vakuutettava siitä, että mahdollisista uusista laajenemisyrityksistä seuraa niin voimakas vastareaktio, ettei hänen kannata ryhtyä niihin.
Ukrainassa olisi tietysti parasta saada aikaan rauha tai ainakin uusi tulitauko tappamisen lopettamiseksi. Valitettavasti tämä ei sovi Putinin suunnitelmiin. Venäjän hallituksen tarkoituksena näyttää olevan aiheuttaa ukrainalaisille niin suuria onnettomuuksia niin pitkän ajan, että he palaavat imperiumin valtapiiriin. Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavallat” ovat vain väline tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Länsimaiden ei ole syytä ryhtyä sotaan Ukrainan puolesta, mutta muuten maa ansaitsee ja tarvitsee voimakasta tukea. Talouspakotteet ovat tässä luonteva ja hyvin valittu keino. Ukrainan tukeminen on Suomen etujen mukaista sikäli, että jos Ukraina jätetään yksin, Venäjä saattaa jatkaa valtaamalla muita aiemman valtapiirinsä alueita. Suomen ei pidä livetä EU:n yhteisestä linjasta Venäjän pakotteiden suhteen. Fennovoimapäätös ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan yritys jättää EU:n Venäjä-pakotteita koskevaan päätökseen salainen varauma osoittavat kuitenkin päinvastaista pyrkimystä. Mitä sitten tehdään, jos Venäjä käyttää energiapolitiikkaa Suomen painostamiseen?
Vaikka Ukraina on huomattavasti Venäjää demokraattisempi, asiat eivät ole täysin kunnossa sodan rintamalinjan ukrainalaisellakaan puolella. Parlamenttivaalien äänestysprosentti oli Donetskin ja Luhanskin läänien Ukrainan hallussa olevalla alueella vain noin kolmannes. Odessassakin äänestysprosentti oli hieman alle 40. Kansallismielisen Länsi-Ukrainan äänestysprosentti oli huomattavasti suurempi. Toisin sanoen itäukrainalaisten näkemykset ovat parlamentissa pahasti aliedustettuja. Aiemman presidentti Janukovytšin syrjäyttäminen oli toki luultavasti välttämätöntä. Janukovytš lisäsi yksipuolisesti valtaoikeuksiaan jo heti valtakautensa alussa muuttamalla perustuslakia perustuslakituomioistuimen avulla, ja myöhemmin hän käytti erittäin autoritaarisia otteita vastustajiaan vastaan. Jotta ukrainalaisille olisi hyötyä Maidanin vallankumouksesta, autoritaarisuuden pitäisi uuden hallinnon alaisuudessa vähetä.
On epävarmaa, onko se vähentynyt. Parlamenttivaalit toki toimitettiin rehellisesti. Äärioikeistolaiset autoritaariset ryhmät Vapausliitto (Svoboda) ja Oikeistosektori saivat vain hajapaikkoja, kun taas aiempaa valtapuoluetta Alueiden Puoluetta lähellä oleva Opposition Vaaliliitto sai merkittävän edustuksen parlamenttiin. Hieman ennen vaaleja oli kuitenkin noin viisitoista tapausta, joissa tunnistamattomat maastopukuiset miehet hyökkäsivät aiemman valtaryhmittymän poliitikkojen ja virkamiesten kimppuun, pahoinpitelivät heitä ja heittivät lopuksi uhrinsa roskalaatikkoihin. Tiedotusvälineissä julkaistiin kuvia naama veressä roskalaatikoissa lojuvista uhreista. Pahinta on, että osa tapauksista sattui uhrien saapuessa ilmoittautumaan ehdokkaiksi vaaleihin. Parhaan tietoni mukaan ketään ei ole ainakaan vielä tuomittu roskalaatikkovälikohtauksista.
Noin kuukausi sitten luin Luhanskin läänin kuvernööri Hennadi Moskalin haastattelun, jossa tämä kertoi tavoitteekseen poistaa Alueiden Puolue lääninsä alueelta. Moskal sanoi avoimesti käskeneensä valtion virkamiehiä, kuten opettajia ja lääkäreitä, eroamaan Alueiden Puolueesta. Moskal aloitti menestyksekkään uransa miliisinä neuvostoaikana, joten on turha luulla neuvostoperinteiden elävän vain venäläismielisten ukrainalaisten parissa. Hallituspiireissä on myös pantu vireille prosessi Ukrainan Kommunistisen Puolueen toiminnan kieltämisestä, joskin onneksi se näyttää etenevän tuomioistuimessa sangen hitaasti. Sota-alueella vapaaehtoispataljoonat Azov ja Aidar ovat pidättäneet, vanginneet ja pahoinpidelleet ihmisiä ilman virallisia valtuuksia ja tutkintaa. Sodan molemmat osapuolet ovat tulittaneet myös siviilikohteita. Vaikka sitä on vaikea sodassa välttää, se on silti sotarikos.
Tähän ei käy vastaukseksi, että vastapuolen ihmisoikeusloukkaukset ovat pahempia. Vastapuoli ei edes väitä olevansa demokraatteja, joten heiltä sopiikin odottaa ihmisoikeusloukkauksia ja sotarikoksia. Demokraattiselta ja länteen suuntautuvalta Ukrainalta on syytä vaatia parempaa. Länsimaiden on syytä ottaa nämä ilmiöt vakavasti ja vaatia Ukrainalta olennaista edistystä ihmisoikeusasioissa. Asia kuuluu kaikille EU-maille, koska ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteiden kunnioittaminen ovat olennainen osa Ukrainan ja EU:n välistä assosiaatiosopimusta.
Mitä Natoon tulee, en tiedä. Ehkä, mutta mietin vielä.
Niin, ne Ukrainaa koskevat julkaisuni:
Hryhory Kvitka-Osnov’ianenko’s Posthumous Problems with the Authorities. In Harvard Ukrainian Studies, vol. 32, no. 1-4 (2011). Hyvaksytty julkaistavaksi. Numero ilmestyy todellisuudessa 2015.
The Valuev Circular and Censorship of Ukrainian Publications in the Russian Empire (1863-1876): Intention and Practice, 87-110 in Canadian Slavonic Papers, Vol. 49 (1-2/2007).
Pan-Slavism in the Ukrainian National Movement from 1840s to 1870s, 27-50 in Journal of Ukrainian Studies, Vol. 30 (2005), No 2.
The Ukrainian Alphabet as a Political Question in the Russian Empire before 1876, 167-190 in Ab Imperio (Kazan) 2/2005.
Ukrainan ja venäjän kielten suhde 1800-luvun ukrainalaisessa kielitieteessä, 41-50 in Idäntutkimus 3/2005.
Government Promotion of Ukrainian Studies: the Careers of Izmail Sreznevskii, Osyp Bodians'kyi and Amvrosyi Metlyns'kyi, 254-270 in Michael Branch (Ed.) Defining Self: Essays on Emergent Identities in Russia. Seventeenth to Nineteenth Centuries. Helsinki: SKS, 2009.
The Ukrainophile Intelligentsia and Its relation to the Russian Empire in the Beginning of the Reign of Alexander II (1856-1863), 177-198 in C. Chulos and J. Remy (eds.): Imperial and National Identities in pre-Revolutionary, Soviet and Post-Soviet Russia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Studia historica 66.
National Aspect of Student Movements in St. Vladimir’s University of Kiev 1855-1863. Skhid/zakhid. Istoryko-kulturolohichnyi zbirnyk. Vypusk 7. Universytety ta natsii v Rosiis’kii imperii. Kharkiv-Kyiv: Krytyka 2005. The name of the journal in English: East/West. Journal of History and Cultural Studies.
Suomi ja Ukrainan kysymys 1917-1921, 360-374 in: Historiallinen Aikakauskirja, Vol. 102, 3/2004. The main historical journal in Finland. The title of the article in English: Finland and the Ukrainian Question 1917-1921. Co-authored with Viktor Pylypenko.
Ukrainian Identity in Popular Textbooks Written by National Activists, 1857-1863, 36-45 in: Ethnic History of European Nations, No 14, Taras Shevchenko University, Kyiv 2003.
Ukrainan kysymys ja kansallinen liike Venäjän keisarikunnassa 1800-luvulla. Ennen ja Nyt 3/2002. Historiallinen yhdistys, Helsinki. Verkkojulkaisu osoitteessa (http://www.ennenjanyt.net),
Otnoshenia Ukrainy s Rossiei v trudah Mihaila Maksimovicha 1850-1860-h godov, 60-64 in Etnichna istoria narodiv Evropy. Zbirnyk naukovyh prats. Vypusk 9, Taras Shevchenko University, Kyiv 2001. Otsikko suomeksi: Ukrainan ja Venäjän suhde Myhailo Maksymovytšin kirjoituksissa 1850-1860-luvuilla.
The National Development of Finns and Ukrainians under the Russian Empire. Some Comparative Aspects, 31-38 in Etnichna istoriia narodiv Evropy. Zbirnyk naukovyh prats, vypusk 5, Taras Shevchenko University, Kiev 2000.
Ukraina nationalismien kiistakohteena, 267-291 teoksessa Nationalismit. Toim. Pasi Saukkonen ja Jussi Pakkasvirta. Helsinki: WSOY, 2005.
