Vladimir Putinin Ukrainaa ja sen historiaa käsittelevän artikkelin heikkoudet

Maanantai 19.7.2021 klo 6:03 - Johannes Remy

Kirjoitan tällä kertaa Putinista ja Ukrainasta. Palaan lasten asioihin pian.

Vladimir Putinin artikkeli Ukrainan historiasta ja sen nykypäivästä on herättänyt ansaittua huomiota. Venäjän presidentiltä tulevaa tekstiä ei ole syytä sivuuttaa olankohautuksella. Vaikka artikkeli alkaa pitkällä historiallisella osuudella, sen loppuosa käsittelee eniten nykypäivää. Ei jää epäselväksi, että kirjoittaja ja allekirjoittaja haluavat hyväksyä korkeintaan Ukrainan muodollisen itsenäisyyden sillä ehdolla, että Ukraina on Venäjän läheinen liittolainen ja noudattaa Venäjän hallituksen toivomaa politiikkaa. Kirjoituksen keskeinen teema on, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat yksi kansa, ja ukrainalaisten Venäjästä erillinen identiteetti on keinotekoinen harhakuva. 

Kaksi kirjoituksen piirrettä pistävät ammattihistorioitsijan silmään:

1. Kirjoittaja näkee kansallisuuden objektiivisesti määriteltävänä asiana. Kahden keskenään ristiriidassa olevan kansallisen identiteetin kilpaillessa toinen on objektiivisesti oikea ja toinen väärä. Tämä on 1800-luvun kansallisromantiikan näkemys, jonka kansallisuuksien ja kansallisten identiteettien tutkimus on kauan sitten ylittänyt. Kansallisissa identiteeteissä ei ole kyse siitä ovatko ne tosia vain epätosia, vaan toimivatko ne eli saavuttavatko ne laajojen kansanjoukkojen kannatuksen. Objektiivista kaikkiin tapauksiin soveltuvaa kansallisuuden määritelmää ei ole kyetty löytämään. Tämä ei tarkoita, että kansallisuuksista ja niiden historiasta voidaan postmodernisti väittää mitä tahansa, vaan että identiteetin olemassaolon lopullinen kriteeri on sen kannatus. 

2. Kirjoittaja esittää venäläisyydestä erillisen ukrainalaisen identiteetin ulkomaisen, Venäjän vastaisen myyräntyön tuloksena. Ukrainalaisuus on hänen mielestään Puola-Liettuan, Itävalta-Unkarin ja nyttemmin laajemmin länsileirin aikaansaannos. Hän ei lainkaan käsittele Venäjän omaa osuutta ukrainalaisuuden syntyyn. Jos on selvää, että Venäjän ja Ukrainan keskinäinen yhtenäisyys on asioiden luonnollinen tila ja Ukrainan erillisyys vihamielisten ulkopuolisten toimijoiden aikaansaama vääristymä, miten nuo vihamieliset toimijat ovat voineet onnistua niin hyvin? Miten ukrainalaiset niin laajamittaisesti kannattavat asioiden nykyistä luonnotonta tilaa, ja miksi mahtava Venäjä ei ole kyennyt estämään vihamielisten länsivaltojen anti-Venäjä-projektia, jolle nykytilanne hänen mukaansa perustuu? 

Artikkelin kaikkien asiavirheiden, ylitulkintojen ja olennaisista asioista vaikenemisen käsittely ei lyhyessä tekstissä ole mahdollista. Nostan esiin niistä tärkeimpiä. 

Kirjoittaja juontaa venäläisten ja ukrainalaisten yhteiseksi kokemansa kansallisuuden Kiovan Rusin ajasta 900-1200-luvuilta. Dynastia, uskonto ja kieli olivat yhteisiä, ja vielä 1600-luvulla venäjän ja ukrainan välinen ero oli hyvin vähäinen. Kieltä koskeva väite on ongelmallinen, koska keskiaikana käytetty kirjakieli eli kirkkoslaavi ei ollut puhuttu kieli, vaan pohjautui Thessalonikin alueella puhuttuun silloisen bulgaarin murteeseen. Puhuttu kieli on kielitieteiljöiden kiistelemä kysymys, mutta 1500-luvun loppupuolella kirjoitettu Peresopnytsan evankieliumi on selvää ukrainaa.  Myöskään uskontoa ei aina pidetty Puola-Liettuan ja Moskovan väestöä yhdistävänä tekijänä: 1500-luvulla Moskovassa oli tapana kastaa Puola-Liettuasta muuttaneet ortodoksit uudelleen, koska heidän uskoaan ei pidetty oikeana eikä Moskovan suuriruhtinaskunnan kirkolla ollut yhteyttä maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon. 

Kiovan Rusin nostaminen venäläisten ja ukrainalaisten yhteisen kansallisuuden perustaksi on ongelmallista myös siksi, että yhtä vahvoja tai vahvempia historiallisia argumentteja voidaan esittää myös ukrainalaisten erillisyyden puolesta. Kiovan Rusin keskusalueet olivat nykyisessä Ukrainassa. ja Novgorodia lukuun ottamatta nykyinen Venäjä oli silloisen valtakunnan periferiaa. Ukrainan ja Venäjän monilukuiset ruhtinaskunnat ajautuivat eri teille viimeistään 1237-40 tapahtuneen mongolivalloituksen seurauksena. Tekijä kirjoittaa Länsi-Ukrainan ”palauttamisesta” Venäjän yhteyteen Puolan jakojen yhteydessä 1793-1795 ja jopa Puolalta 1939 otettujen alueiden ”palauttamisesta Neuvostoliittoon” (!). Herää kysymys: miksi alueen 500-700 vuotta kestänyt valtiollinen erillisyys Venäjästä on vähemmän tärkeää kuin 300 vuotta kestänyt valtioyhteys nykyisen Venäjän alueisiin, jotka sijaitsivat valtakunnan periferiassa? Vuonna 1939 ”palautettu” alue ei ole koskaan kuulunut Venäjän valtioon.  Jopa Dneprin itäpuoli oli ilman valtioyhteyttä Venäjään noin 400 vuotta 1200-luvulta vuoteen 1654, minkä jälkeen alueella oli autonominen asema Venäjän yhteydessä 1760-luvulle saakka. Miksi tämä olisi merkityksetöntä alueen asukkaiden kansallisuuden kannalta? 

Putin näkee Bohdan Hmelnytskyn johtamien Ukrainan kasakoiden vuonna 1654 tapahtuneen vapaaehtoisen liittymisen tsaarin alaisuuteen ukrainalaisten palaamisena Venäjän yhteyteen. Hän väittää kasakoiden motiivien olleen kansallisia. Kasakoiden motiivit olivat kuitenkin enimmäkseen käytännöllispoliittisia. Ennen alistumistaan Venäjän vasalliksi Hmelnytsky oli ollut Osmanien valtakunnan eli Turkin vasalli, mutta kääntyi sitten tsaarin puoleen kun sulttaanilta ei tullut riittävää apua Puola-Liettuaa vastaan. Vielä tsaarin alaisuuteen siirryttyään Hmelnytsky solmi Puolanvastaisen liiton Ruotsin kanssa, joka samaan aikaan oli sodassa myös Venäjää vastaan. Seuraavina vuosikymmeninä osa kasakoita oli samanaikaisesti Puola-Liettuan, Venäjän ja Osmanien valtakunnan alaisuudessa.

Putin huomauttaa Hmelnytskyn käyttäneen itsestään ja kansastaan nimeä russkij kirjeenvaihdossaan riippumatta siitä, minne kirje lähetettiin. Tämä pitää paikkansa, mutta on otettava huomioon, että sanan merkitys oli kasakoille toinen kuin mikä nykyään vallitsee. Vain hyvin harvoin he käyttivät samaa sanaa Venäjän asukkaista, joita he useammin kutsuivat ”moskovalaisiksi”. Edelleen Putin väittää, että sana ”Ukraina” tarkoitti samaan aikaan vain yleisesti raja-alueita. Tämä on selvä virhe. Vaikka valtiollisissa yhteyksissä Hmelnytskyn yhteisöä nimitettiin ”Zaporožjen sotajoukoksi”, myös ”Ukraina” oli käytössä tarkoittaen kasakoiden hallitsemaa aluetta. Sana esiintyy myös valtiollisissa yhteyksissä, kuten Hmelnytskyn julistuksissa kaikelle kansalle, joissa hän käytti titteliä ”Ukrainan hetmaani”. 

Putin mainitsee Krimin ja Mustan Meren rannikkoalueen valloittamisen 1780-luvulla ja on oikeassa siinä, että aluetta nimitettiin sanalla ”Novorossija”, Uusi Venäjä. Hän on oikeassa siinäkin, että alue asutettiin siirtolaisilla, joita tuli kaikkialta Venäjän keisarikunnan alueelta. Tässä yhteydessä hän vaikenee kahdesta olennaisesta seikasta: 1. Osa alueesta oli Zaporožjen sotajoukon aluetta, joka ”vapautui” siirtolaisuudelle sotajoukon lakkauttamisen ja kasakoiden karkottamisen vuoksi, ja 2. Krimiä lukuun ottamatta alueen uudisasukkaista suurin osa oli ukrainankielisiä, minkä vahvistaa keisarikunnan ensimmäinen ja viimeinen väestönlasku 1897. 

Samalla kun Putin myöntää Venäjän keisarikunnan ukrainankielisille julkaisuille vuosina 1863 ja 1876 säätämät rajoitukset, hän siloittelee niitä ja antaa virheellisen kuvan niiden motiiveista. Tämä on asia, jota olen itse tutkinut alkuperäiisistä arkistolähteistä. Sisäministeri Pjotr Valuev kielsi 1863 sensoreille lähettämässään kirjelmässä kaiken rahvaalle suunnatun ukrainankielisen kirjallisuuden. Kirjelmän sanamuoto salli vain koulutetulle väestölle suunnatun kaunokirjallisuuden ja historialliset dokumentit: mitään muuta ei ukrainaksi saanut julkaista. Putin pehmentää kieltoa kirjoittamalla ”uskonnollisen ja poliittisen kirjallisuuden kiellosta”, vaikka kielto koski myös ja etenkin aapisia sekä kaikkea muuta tietokirjallisuutta. Putin väittää kiellon johtuneen siitä, että vuonna 1863 Venäjää vastaan kapinassa olleet puolalaiset yrittivät käyttää ”Ukrainan kysymystä” (lainausmerkit Putinin) hyväkseen. Vaikka Valujev vastoin parempaa tietoaan väitti niin, tämä ei pidä paikkaansa. Puolan kapinallisten suhtautuminen ukrainalaisten kansalliseen liikkeeseen oli kielteinen, koska heidän mielestään koko Länsi-Ukraina Dnepriä myöten oli puolaa. Lisäksi ukrainankielisten julkaisujen rajoitukset olivat voimassa vuoteen 1905 saakka, mitä on vaikea perustella vuonna 1864 kukistetulla kapinalla.

Putin kirjoittaa sisäisesti ristiriitaisesti mainitsemalla ensin Ukrainan keskusneuvoston eli Radan marraskuussa 1917 julistaman Ukrainan kansantasavallan ja sen tammikuussa 1918 antaman itsenäisyysjulistuksen, mutta väittämällä sitten, että nykyinen Ukraina on kokonaan Neuvostoliiton luomus. Ukrainan kehitys valtioksi alkoi kesäkuussa 1917 Radan yksipuolisella autonomiajulistuksella, joka neuvottelujen jälkeen johti siihen, että Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi autonomian. Tulkinnoista riippumatta Ukrainan valtio syntyi viimeistään julistettaessa kansantasavalta eli ennen bolsevikkivallan ulottamista Ukrainaan. Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa Ukrainan sosialistivallankumouksellinen puolue ja Ukrainan sosialidemokraattinen puolue saivat yhdessä enemmistön Ukrainasta valituista edustajista, joten kansantasavallalla oli vankka kannatus. Ukrainan neuvostotasavallan myöhempi perustaminen ei ollut Ukrainan valtion alku, vaan bolsevikkien realistinen vastaus maan tilanteeseen. 

Putin tuomitsee jyrkästi Ukrainan helmikuussa 1918 solmiman liiton keskusvaltojen kanssa ja vetää siitä väärän analogian nykytilanteeseen: hänen mukaansa niiden, jotka alistavat Ukrainan ”ulkoiseen hallintoon” on syytä muistaa, että keskusvallat vuonna 1918 syrjäyttivät Ukrainan hallituksen ja asettivat tilalle oman nukkehallitsijansa hetmaani Pavlo Skoropadskyn. Hetmaanin´hallinto todellakin nojasi keskusvaltoihin eikä maan omaan väestöön, kun taas Ukrainan nykyinen hallitus perustuu vapaiden monipuoluevaalien tulokseen. Tähän yhteyteen sijoittuu artikkelin ehkä räikein vaikeneneminen olennaisesta seikasta: keskusvaltojen kanssa solmitun liiton takana oli joulukuussa 1917 alkanut Neuvosto-Venäjän provosoimaton hyökkäys Ukrainaan. Sodan alussa Venäjä asetti Ukrainaan oman kilpailevan hallituksensa. Venäjän hyökkäys pakotti Ukrainan liittoon keskusvaltojen kanssa. 

Putin käsittelee pitkään Neuvostoliiton perustamista 1922 ja sen vuonna 1924 säädettyä ensimmäistä perustuslakia. Hänen mukaansa Neuvostoliitosta eronneiden osavaltioiden olisi tullut luovuttaa takaisin Neuvostoliiton perustamisen jälkeen niihin liitetyt alueet. Nimenomaan Ukrainaa koskien tämä on kiinnostava näekemys, koska Ukrainan muodollisesti liittyessä Neuvostoliittoon siihen kuului Asovan Meren rannalla Taganrogin alue, joka vuonna 1926 siirrettiin Venäjän alaisuuteen. Onko Putin siis nyt valmis palauttamaan Taganrogin alueen Ukrainalle? Olennaisempaa on, etteivät neuvostotasavallat olleet itsenäisiä eivätkä ne liittyneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti. Putinin mukaan niiden väliset rajat vedettiin Venäjää epäreilusti syrjien, kun todellisuudessa bolsevikit sangen huolellisesti piirsivät ne kansallisuuksien ja kielten mukaisesti, toki asukkaiden mielipidettä kysymättä. Poikkeus on Krimin siirtäminen Venäjästä Ukrainaan 1954, joka perustui käytännön taloudellisiin näkökohtiin. Sen taustalla oli Krimin alkuperäisasukkaiden Krimin tataarien karkottaminen niemimaalta vuonna 1944. Vielä karkotusvaiheessa tataarit olivat niemimaan suurin väestäryhmä eli heitä oli enemmän kuin venäläisiä tai ukrainalaisia. Sodan hävitys ja karkotukset aiheuttivat tarpeen jälleenrakentamiselle, jonka uskottiin hoituvan paremmin Ukrainasta kuin vailla maayhteyttä Krimille olleelta Venäjältä käsin. 

Putinin mukaan 1920-1930-luvuilla Neuvostoliitto harjoitti ukrainalaistamispolitiikkaa, jossa ukrainalaistamisen kohteiksi joutui ihmisiä myös vasten tahtoaan. Tämä on omaperäinen näkemys, koska 1922 aloitettu ukrainalaistamispolitiikka lopetettiin 1932, kun venäjän kieltä alettiin taas korostaa ja maan älymystön kerma tuomittiin tekaistussa näytösoikeudenkäynnissä. Tämä tapahtui samanaikaisesti suuren nälänhädän kanssa, jossa Ukrainan tiedeakatemian tutkimusryhmän mukaan kuoli 3.9 miljoonaa ihmistä. Ukrainalaiset ja monet läntiset historioitsijat pitävät nälänhätää ukrainalaisiin kohdistettuna kansanmurhana, kun taas venäläiset ja osa läntisistä historioitsijoista vastustavat tätä näkemystä. On selvää, että talvella 1932-1933 neuvostojohdon tavoitteena oli näännyttää ihmisiä nälkään, mutta on kiistanalaista, oliko motiivi kansallisuuteen liittyvä. Paikallisen älymystön vainoaminen tekaistuilla poliittisilla syytteillä viittaa vahvasti kansallisen motiivin mahdollisuuteen.  Putin mainitsee nälänhädän vain tuomitessaan Ukrainan pyrkimyksen esittää ”yhteinen tragediamme” kansanmurhana. 

Kaikkein kauimmas todellisuudesta kirjoittaja ajautuu kirjoittaessaan tapahtumista vuodesta 2014 alkaen. Hän syyttää 13000 sotakuolemasta Ukrainaa ja väittää, että kyseessä on paikallisten asukkaiden reaktio Ukrainan hallituksen harjoittamaan väkivaltaan. Itä-Ukrainassa ei kuitenkaan käytäisi sotaa ilman Venäjää, joka on organisoinut alueelle nykyiset ns. tasavallat. Todellisuudessa Maidanin vallankumouksen päättymisen 23.2.2014 ja Venäjän 12.4.2014 alkaneen avoimen aseellisen hyökkäyksen välisenä aikana Ukrainassa kuoli poliittisissa väkivaltaisuuksissa yksi ihminen, joka oli ukrainalaismielisen mielenosoituksen osanottaja Donetskissa.

Yleisvaikutelmaksi artikkelista jää, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat kirjoittajan mielestä yksi kansa riippumatta siitä, mitä ukrainalaiset asiasta ajattelevat. Toinen voimakas vaikutelma on kirjoittajan kyvyttömyys arvioida kriittisesti Venäjän politiikkaa Ukrainassa sekä menneisyydessä että nyt. Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että monet ukrainalaiset kokevat Venäjän vihollisekseen?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan historia, Vladimir Putin

Ukraina hyväksyy Steinmeierin sanamuodon: mistä on kysymys?

Maanantai 21.10.2019 klo 1:06 - Johannes Remy

Suomessakin on uutisoitu Ukrainan suostuvan järjestämään vaalit Venäjän valtaamissa osissa Donetskin ja Luhanskin läänejä. Ukrainan tekemä myönnytys näyttää liikauttavan sodan diplomaattista pattitilannetta eteenpäin. Mistä on kysymys ja mitä seuraavaksi tapahtuu? Valistunut arvaukseni on, ettei rauhaa tule eikä mitään muutakaan erityistä seuraa.  

Itäisessä Ukrainassa käytävän sodan todelliset osapuolet ovat ns. Donetskin ja Luhanskin tasavaltoja hallitseva Venäjä ja sen hyökkäystä vastaan puolustautuva Ukraina. Sota on siis ensisijaisesti kahden valtion välinen, vaikka Venäjä kiistääkin joukkojensa läsnäolon Ukrainan itäosassa. Sodalla on osittain myös kansalaissodan luonnetta sikäli että osa paikallisesta väestöstä kannattaa Venäjän miehitysvaltaa ja sotii Venäjän puolella. Mitään itsenäistä päätäntävaltaa ns. tasavalloilla ei kuitenkaan ole. Vastaus paljon kiisteltyyn kysymykseen siitä, onko sota Venäjän ja Ukrainan välinen vai Ukrainan sisällissota näyttää siis erilaiselta riippuen tarkastellaanko sitä missä päätökset tehdään vai sitä mikä on ns. tasavaltojen armeijoiden kokoonpano. 

Ennen sodan alkua vuonna 2014 lääneillä oli omat vapailla vaaleilla valitut valtuustonsa, joissa enemmistö oli Viktor Janukovytšin Alueiden Puolueella. Venäjä hajotti valtuustot ja valitutti ns. tasavalloille uudet edustuselimet vaaleilla, joihin toisin ajattelevilla ei ollut mahdollisuutta osallistua ja joiden ääntenlaskua havainnoimassa ei ollut puolueettomia tarkkailijoita. Koska Alueiden Puolue ei suinkaan ajanut Donetskin ja Luhanskin irrottamista Ukrainasta, sen kannatuksesta ei voi tehdä johtopäätöksiä ns. tasavaltojen kannatuksesta.  

Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2014 Donetskin ja Luhanskin lääneissä oli yhteensä 6 619 000 asukasta. Ns. tasavaltojen alueella asuu nyt noin kolme miljoonaa ihmistä ja Ukrainan hallitsemassa osassa läänejä hieman vähemmän. Miehitettyjen alueiden sotaa edeltävän ajan  väestöstä noin 1 450 000 on rekisteröitynyt evakoiksi Ukrainassa. Todellisuudessa suuri osa rekisteröidyistä evakoista on eläkeläisiä jotka asuvat edelleen miehitetyillä alueilla, mutta he ovat hankkineet evakkostatuksen helpottaakseen ukrainalaisen eläkkeen saamista. Toisaalta monet oikeat evakot eivät ole rekisteröityneet, minkä vuoksi evakoiden todellisen kokonaismäärän arvioiminen on vaikeaa. Puolalaiset tutkijat arvioivat Ukrainassa olevien evakoiden kokonaismääräksi 800 000.  https://www.osw.waw.pl/en/publikacje/osw-commentary/2019-01-16/shadow-war-ukraines-policy-towards-internally-displaced . Venäjä väittää aluueellaan olevan 1,7 miljoonaa pakolaista Ukrainasta, mutta tämä on ristiriidassa sen oman tilastoviraston julkaisemien tietojen kanssa, joiden mukaan pakolaisstatuksen sai 2014-2017 kaikkiaan 693 000 ukrainalaista:https://www.stopfake.org/en/fake-since-2014-1-7-million-ukrainians-asked-for-asylum-in-russia/ . Liikkeellä olevista luvuista on vaikea muodostaa johdonmukaista kokonaiskuvaa, mutta joka tapauksessa muualle Ukrainaan ja Venäjälle paenneita on kumpiakin paljon. 

Krimin politiikasta aikanaan ennen sen miehitystä tasapainoisen teoksen The Crimea Question: Identity, Transition, and Conflict kirjoittanut Oxfordin yliopiston valtio-opin professori Gwendolyn Sassen tutkimusryhmä on tänä vuonna toteuttanut puhelimitse mielipidetutkimuksen miehitettyjen alueiden asukkaiden parissa: https://theconversation.com/most-people-in-separatist-held-areas-of-donbas-prefer-reintegration-with-ukraine-new-survey-124849 Vastaajia oli 962. Heistä 18% halusi alueen liittyvän Venäjään ilman erityisasemaa, 27% halusi sille autonomian Venäjän yhteydessä, 31% autonomian Ukrainan yhteydessä ja 24% paluuta Ukrainaan ilman erityisasemaa. Ukrainaan kuulumista kannatti siis 55% haastatelluista, Venäjään kuulumista 45%. Ukrainan hallitsemassa osassa Donetskin ja Luhanskin läänejä sama tutkimus toteutettiin tapaamalla 906 haastateltavaa henkilökohtaisesti. Heistä 65% kannatti alueen kuulumista Ukrainaan ilman erityisasemaa, 31% autonomiaa Ukrainan  yhteydessä, 2% autonomiaa  Venäjän yhteydessä ja 2% kuulumista  Venäjään ilman erityisasemaa. 

Sodan lopettamiseen tähtäävät neuvottelut perustuvat Minskin sopimukseen, joita on itse asiassa kaksi. Ensimmäinen solmittiin syyskuussa 2014 ja toinen helmikuussa 2015. Ennen Minskin sopimusten sisällön ja allekirjoittajien tarkastelemista on syytä muistuttaa aiemmasta sopimuksesta, joulukuussa 1994 allekirjoitetusta Budapestin muistiosta, jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Britannia sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä ja sen alueellista koskemattomuutta sekä pidättäytymään sotilaallisesta tai taloudellisesta painostuksesta Ukrainaa kohtaan.  Allekirjoittajavaltiot sitoutuivat keskustelemaan keskenään, jos tehtyihin sitoumuksiin liittyviä kysymyksiä ilmaantuisi. Venäjän toimet Ukrainassa ovat ilmeinen rikkomus Budapestin muistiota vastaan.  

Minskin sopimukset allekirjoittivat Ukraina, Venäjä, Venäjän perustamien ns. tasavaltojen johtajat henkilökohtaisesti sekä Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyöjärjestö ETYJ. Vaikka Saksa ja Ranska eivät olekaan allekirjoittajia, toinen Minskin sopimus syntyi huippukokouksessa johon niiden johtajat aktiivisesti osallistuivat. Ensimmäisessä sopimuksessa sovittiin aselevosta ja sodan lopettamiseen liittyvästä poliittisesta prosessista: Ukraina myöntäisi Donbassille autonomian rajoitetun ajan voimassa olevalla lailla, jonka nojalla alueella järjestettäisiin vaalit. Kaikki laittomat aseelliset ryhmät poistuisivat maasta ja ETYJ tarkkailisi Ukrainan ja Venäjän välistä rajaa. Sopimus hillitsi sotaa vain lyhyen ajan. Ukraina sääti sen määräämän väliaikaisen lain Donbassin autonomiasta ja vankeja vaihdettiin, mutta muuten sopimus ei toteutunut. Toinen Minskin sopimus solmittiin sotilaallisessa tilanteessa, jossa Ukraina oli ahtaalla Venäjän hyökätessä voimakkaasti. Toinen sopimus ei korvannut ensimmäistä, vaan täsmensi, miten ensimmäisen sopimuksen määräykset saatettaisiin voimaan: aluksi kummankin osapuolen joukot loittonisivat toisistaan, minkä jälkeen aloitettaisiin keskustelut vaalien järjestämisestä. Vaalit järjestettäisiin Ukrainan lakien mukaisesti, ja Ukraina saisi Venäjän vastaisen rajan valvontaansa vaalien jälkeen: valvonnan palauttaminen aloitettaisiin yksi päivä vaalien jälkeen ja se saatettaisiin päätökseen Ukrainan uudistettua perustuslakinsa. Perustuslakia uudistettaisiin hajauttamalla päätäntävaltaa ja ottamalla huomioon “Donetskin ja Luhanskin läänien eräiden alueiden” erityisluonne muun muassa siten, että paikalliset vaaleilla valitut neuvostot saisivat muodostaa omia miliisijoukkojaan. Sopimuksen toteutumisen seuraamista varten muodostettiin niin sanottu kolmikantainen yhteysryhmä, johon kuuluvat Ukrainan, Venäjän ja EYJ:n edustajat. Sopimuksen toteuttamisesta keskustellaan myös epäsäännöllisesti kokoontuvassa ja puhelimitse keskinäistä yhteyttä ylläpitävässä ns. Normandian ryhmässä, johon kuuluvat Ukrainan, Venäjän, Saksan ja Ranskan johtajat. 

Toinenkin Minskin sopimus on toteutunut vain pieneltä osin: ETYJ on valvonut tulitauon noudattamista ja rikkomista luultavasti hieman hilliten sotatoimia. Venäjä ei kuitenkaan päästä ETYJ:n tarkkailijoita vapaasti liikkumaan miehitetyillä alueella ja etenkään sen Venäjän vastaisella rajalla. Osapuolet ovat myös vaihtaneet jonkin verran vankeja. Taistelut jatkuvat joka päivä ja useimpina päivinä Ukrainan puolella on kuolonuhreja. Toisen Minskin sopimuksen ehdoissa mainittu ensimmäinen askel kohti rauhaa on siis toteutumatta: taistelujen piti ensin loppua ja joukkojen loitontua toisistaan, ja vaalien valmistelun piti alkaa vasta sen jälkeen. Kuuntelin viime keväänä ETYJ:n tarkkailijoiden johtajan virasta juuri poistuneen sveitsiläisen Alexander Hugin alustuksen, jossa hän kertoi, että sopimuksen kieltämien raskaiden aseiden käytön tapauksista 55% tulee Venäjän puolelta. Koska Venäjän hallitus on ollut ilmeisen haluton noudattamaan sopimusta miltään osin, ei Ukrainan edellisen presidentin Petro Porošenkon hallintokaan noudattanut sopimuksen kaikkia kohtia. Ukrainan säätämä laki miehitettyjen alueiden erityishallinnosta jäi kuolleeksi kirjaimeksi. 

Minskin sopimuksessa on useita Ukrainalle erittäin vaarallisia ja joitakin käytännössä toteutettavaksi mahdottomia kohtia. Vaalit on järjestettävä ennen kuin Ukraina saa koko Venäjän vastaisen rajansa valvontaansa, mutta samalla demokraattisten periaatteiden ja Ukrainan lakien mukaisesti. Teoriassa tämä voisi olla mahdollista, jos Venäjän hallituksella olisi halukkuutta sallia vapaat vaalit: tehtiinhän niin Itä-Saksassa vuonna 1990, vaikka neuvostoarmeija oli yhä paikalla. Mikään ei nyt kuitenkaan viittaa siihen, että Venäjän hallitus sallisi Ukrainan lakien mukaiset vapaat vaalit miehittämällään alueella. Jos vaalit järjestetään ennen kuin Ukraina saa rajan valvontaansa, niistä ei tule vapaat. Ukrainan olisi tämän jälkeen neuvoteltava omasta perustuslaistaan käytännössä Venäjän nimittämien paikallisten neuvostojen kanssa. Koska paikallisten neuvostojen pitää Minskin sopimuksen mukaan saada perustaa omia miliisijoukkoja, sopimuksen osittainen toteuttaminen voi periaatteessa johtaa nykyisten ns. tasavaltojen armeijoiden laillistamiseen.  Minskin sopimuksen sanamuoto tekee Ukrainalle mahdottomaksi lopettaa sota luovuttamalla miehitetyt alueet Venäjälle: ainoat mahdolliset myönnytykset ovat sellaisia, jotka laillistavat Venäjän tosiasiallisen hallinnon miehitetyillä alueilla ja ulottavat sen vaikutusvallan muuallekin Ukrainaan.

Presidentti Zelenskyn äskettäin hyväksymä ns. Steinmeierin muotoilu koskee Minskin sopimuksen mukaisten vaalien toteuttamista. Se on saanut nimensä Saksan entisen ulkoministerin ja nykyisen presidentin Frank-Walter Steinmeierin mukaan. Steinmeierin muotoilun mukaan miehitettyjen alueiden väliaikainen erityisasema (so. autonomia) astuu voimaan samana päivänä jona vaalit järjestetään. Jos ETYJ toteaa että vaalit ovat vapaat ja vastaavat ETYJ:n vaatimuksia, Ukrainan parlamentti säätää erityisaseman pysyväksi. 

Steinmeierin muotoilun hyväksyminen herättää Ukrainassa voimakasta kritiikkiä ja etenkin aiemman Porošenkon kannattajat nimittävät sitä antautumiseksi. Vaikka muotoiluun liittyy Ukrainan kannalta riskejä, antautumisesta puhuminen on mielestäni liioittelua. On epätodennäköistä, että Ukrainan myönnytys johtaa Venäjän nimittämän hallinnon tunnustamiseen sen kummemmin Ukrainassa kuin Saksassa, Ranskassa tai muissa EU-maissa. Näin on koska Minskin rauhanprosessi ei lähiaikoina ylipäänsä etene, mikä taas johtuu siitä, ettei Venäjän hallitus halua rauhaa. Vaikka vaalipäivästä sovittaisiin, kauan ennen vaaleja osoittautuu kiistattomasti ja yksiselitteisesti, etteivät ne ole vapaat. Venäjä ei salli muiden kuin itse muodostamiensa poliittisten ryhmien toimimista alueella. Ukrainan parlamentti voi hyvissä ajoin ennen vaalipäivää todeta tämän ilmeisen tosiasian. Sen toteamatta jättäminen olisi Ukrainan hallitukselle sisäpoliittisesti riskialttiimpaa kuin rauhanprosessin jatkaminen hinnalla millä hyvänsä. Sen jälkeen ETYJ:n on oleva hyvin vaikea väittää vaaleja vapaiksi ja Ukrainan lakien mukaan järjestetyiksi. 

Zelensky ja hänen hallintonsa ymmärtänevät itsekin yllä kuvaamani tapahtumasarjan myönnytystensä todennäköisimmäksi lopputulokseksi. Miksi sitten synnyttää paljon melua tyhjästä? Pidän luultavimpana, että Ukrainan viesti on todellisuudessa tarkoitettu etenkin niille EU-maiden poliitikoille, joiden mielestä sota on molempien osapuolten syy ja ratkaistavissa molemminpuolisin myönnytyksin. Ukraina osoittaa ettei sen yksipuolinen askel johda mihinkään, koska Venäjän hallitukselta toistaiseksi puuttuu rauhantahto. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä

Ukraina, Venäjä ja Suomi

Maanantai 19.1.2015 klo 3:22 - Johannes Remy



Kirjoittamani Ukrainan historia on juuri ilmestynyt Gaudeamukselta. Tämän kirjoituksen lopussa on luettelo muista Ukrainaa koskevista julkaisuistani. Kirjan myötä kantaani Ukrainan tilanteeseen on kyselty. Koska olen arvostellut Suomen lastensuojelun epäkohtia, minua on epäilty Venäjän asiamieheksi. Myötätuntoni on kuitenkin Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan puolella.



[Kirjoitus jatkuu alla olevan linkin takana]

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukraina, Venäjä, Suomi, ulkopolitiikka