Vladimir Putinin Ukrainaa ja sen historiaa käsittelevän artikkelin heikkoudet

Share |

Maanantai 19.7.2021 klo 6:03 - Johannes Remy


Kirjoitan tällä kertaa Putinista ja Ukrainasta. Palaan lasten asioihin pian.

Vladimir Putinin artikkeli Ukrainan historiasta ja sen nykypäivästä on herättänyt ansaittua huomiota. Venäjän presidentiltä tulevaa tekstiä ei ole syytä sivuuttaa olankohautuksella. Vaikka artikkeli alkaa pitkällä historiallisella osuudella, sen loppuosa käsittelee eniten nykypäivää. Ei jää epäselväksi, että kirjoittaja ja allekirjoittaja haluavat hyväksyä korkeintaan Ukrainan muodollisen itsenäisyyden sillä ehdolla, että Ukraina on Venäjän läheinen liittolainen ja noudattaa Venäjän hallituksen toivomaa politiikkaa. Kirjoituksen keskeinen teema on, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat yksi kansa, ja ukrainalaisten Venäjästä erillinen identiteetti on keinotekoinen harhakuva. 

Kaksi kirjoituksen piirrettä pistävät ammattihistorioitsijan silmään:

1. Kirjoittaja näkee kansallisuuden objektiivisesti määriteltävänä asiana. Kahden keskenään ristiriidassa olevan kansallisen identiteetin kilpaillessa toinen on objektiivisesti oikea ja toinen väärä. Tämä on 1800-luvun kansallisromantiikan näkemys, jonka kansallisuuksien ja kansallisten identiteettien tutkimus on kauan sitten ylittänyt. Kansallisissa identiteeteissä ei ole kyse siitä ovatko ne tosia vain epätosia, vaan toimivatko ne eli saavuttavatko ne laajojen kansanjoukkojen kannatuksen. Objektiivista kaikkiin tapaiuksiin soveltuvaa kansallisuuden määritelmää ei ole kyetty löytämään. Tämä ei tarkoita, että kansallisuuksista ja niiden historiasta voidaan postmdernisti väittää mitä tahansa, vaan että identiteetin olemassaolon lopullinen kriteeri on sen kannatus. 

2. Kirjoittaja esittää venäläisyydestä erillisen ukrainalaisen identiteetin ulkomaisen, Venäjän vastaisen myyräntyön tuloksena. Ukrainalaisuus on hänen mielestään Puola-Liettuan, Itävalta-Unkarin ja nyttemmin laajemmin länsileirin aikaansaannos. Hän ei lainkaan käsittele Venäjän omaa osuutta ukrainalaisuuden syntyyn. Jos on selvää, että Venäjän ja Ukrainan keskinäinen yhtenäisyys on asioiden luonnollinen tila ja Ukrainan erillisyys vihamielisten ulkopuolisten toimijoiden aikaansaama vääristymä, miten nuo vihamieliset toimijat ovat voineet onnistua niin hyvin? Miten ukrainalaiset niin laajamittaisesti kannattavat asioiden nykyistä luonnotonta tilaa, ja miksi mahtava Venäjä ei ole kyennyt estämään vihamielisten länsivaltojen anti-Venäjä-projektia, jolle nykytilanne hänen mukaansa perustuu? 

Artikkelin kaikkien asiavirheiden, ylitulkintojen ja olennaisista asioista vaikenemisen käsittely ei lyhyessä tekstissä ole mahdollista. Nostan esiin niistä tärkeimpiä. 

Kirjoittaja juontaa venäläisten ja ukrainalaisten yhteiseksi kokemansa kansallisuuden Kiovan Rusin ajasta 900-1200-luvuilta. Dynastia, uskonto ja kieli olivat yhteisiä, ja vielä 1600-luvulla venäjän ja ukrainan välinen ero oli hyvin vähäinen. Kieltä koskeva väite on ongelmallinen, koska keskiaikana käytetty kirjakieli eli kirkkoslaavi ei ollut puhuttu kieli, vaan pohjautui Thessalonikin alueella puhuttuun silloisen bulgaarin murteeseen. Puhuttu kieli on kielitieteiljöiden kiistelemä kysymys, mutta 1500-luvun loppupuolella kirjoitettu Peresopnytsan evankieliumi on selvää ukrainaa.  Myöskään uskontoa ei aina pidetty Puola-Liettuan ja Moskovan väestöä yhdistävänä tekijänä: 1500-luvulla Moskovassa oli tapana kastaa Puola-Liettuasta muuttaneet ortodoksit uudelleen, koska heidän uskoaan ei pidetty oikeana eikä Moskovan suuriruhtinaskunnan kirkolla ollut yhteyttä maailmanlaajuiseen ortodoksiseen kirkkoon. 

Kiovan Rusin nostaminen venäläisten ja ukrainalaisten yhteisen kansallisuuden perustaksi on ongelmallista myös siksi, että yhtä vahvoja tai vahvempia historiallisia argumentteja voidaan esittää myös ukrainalaisten erillisyyden puolesta. Kiovan Rusin keskusalueet olivat nykyisessä Ukrainassa. ja Novgorodia lukuun ottamatta nykyinen Venäjä oli silloisen valtakunnan periferiaa. Ukrainan ja Venäjän monilukuiset ruhtinaskunnat ajautuivat eri teille viimeistään 1237-40 tapahtuneen mongolivalloituksen seurauksena. Tekijä kirjoittaa Länsi-Ukrainan ”palauttamisesta” Venäjän yhteyteen Puolan jakojen yhteydessä 1793-1795 ja jopa Puolalta 1939 otettujen alueiden ”palauttamisesta Neuvostoliittoon” (!). Herää kysymys: miksi alueen 500-700 vuotta kestänyt valtiollinen erillisyys Venäjästä on vähemmän tärkeää kuin 300 vuotta kestänyt valtioyhteys nykyisen Venäjän alueisiin, jotka sijaitsivat valtakunnan periferiassa? Vuonna 1939 ”palautettu” alue ei ole koskaan kuulunut Venäjän valtioon.  Jopa Dneprin itäpuoli oli ilman valtioyhteyttä Venäjään noin 400 vuotta 1200-luvulta vuoteen 1654, minkä jälkeen alueella oli autonominen asema Venäjän yhteydessä 1760-luvulle saakka. Miksi tämä olisi merkityksetöntä alueen asukkaiden kansallisuuden kannalta? 

Putin näkee Bohdan Hmelnytskyn johtamien Ukrainan kasakoiden vuonna 1654 tapahtuneen vapaaehtoisen liittymisen tsaarin alaisuuteen ukrainalaisten palaamisena Venäjän yhteyteen. Hän väittää kasakoiden motiivien olleen kansallisia. Kasakoiden motiivit olivat kuitenkin enimmäkseen käytännöllispoliittisia. Ennen alistumistaan Venäjän vasalliksi Hmelnytsky oli ollut Osmanien valtakunnan eli Turkin vasalli, mutta kääntyi sitten tsaarin puoleen kun sulttaanilta ei tullut riittävää apua Puola-Liettuaa vastaan. Vielä tsaarin alaisuuteen siirryttyään Hmelnytsky solmi Puolanvastaisen liiton Ruotsin kanssa, joka samaan aikaan oli sodassa myös Venäjää vastaan. Seuraavina vuosikymmeninä osa kasakoita oli samanaikaisesti Puola-Liettuan, Venäjän ja Osmanien valtakunnan alaisuudessa.

Putin huomauttaa Hmelnytskyn käyttäneen itsestään ja kansastaan nimeä russkij kirjeenvaihdossaan riippumatta siitä, minne kirje lähetettiin. Tämä pitää paikkansa, mutta on otettava huomioon, että sanan merkitys oli kasakoille toinen kuin mikä nykyään vallitsee. Vain hyvin harvoin he käyttivät samaa sanaa Venäjän asukkaista, joita he useammin kutsuivat ”moskovalaisiksi”. Edelleen Putin väittää, että sana ”Ukraina” tarkoitti samaan aikaan vain yleisesti raja-alueita. Tämä on selvä virhe. Vaikka valtiollisissa yhteyksissä Hmelnytskyn yhteisöä nimitettiin ”Zaporožjen sotajoukoksi”, myös ”Ukraina” oli käytössä tarkoittaen kasakoiden hallitsemaa aluetta. Sana esiintyy myös valtiollisissa yhteyksissä, kuten Hmelnytskyn julistuksissa kaikelle kansalle, joissa hän käytti titteliä ”Ukrainan hetmaani”. 

Putin mainitsee Krimin ja Mustan Meren rannikkoalueen valloittamisen 1780-luvulla ja on oikeassa siinä, että aluetta nimitettiin sanalla ”Novorossija”, Uusi Venäjä. Hän on oikeassa siinäkin, että alue asutettiin siirtolaisilla, joita tuli kaikkialta Venäjän keisarikunnan alueelta. Tässä yhteydessä hän vaikenee kahdesta olennaisesta seikasta: 1. Osa alueesta oli Zaporožjen sotajoukon aluetta, joka ”vapautui” siirtolaisuudelle sotajoukon lakkauttamisen ja kasakoiden karkottamisen vuoksi, ja 2. Krimiä lukuun ottamatta alueen uudisasukkaista suurin osa oli ukrainankielisiä, minkä vahvistaa keisarikunnan ensimmäinen ja viimeinen väestönlasku 1897. 

Samalla kun Putin myöntää Venäjän keisarikunnan ukrainankielisille julkaisuille vuosina 1863 ja 1876 säätämät rajoitukset, hän siloittelee niitä ja antaa virheellisen kuvan niiden motiiveista. Tämä on asia, jota olen itse tutkinut alkuperäiisistä arkistolähteistä. Sisäministeri Pjotr Valuev kielsi 1863 sensoreille lähettämässään kirjelmässä kaiken rahvaalle suunnatun ukrainankielisen kirjallisuuden. Kirjelmän sanamuoto salli vain koulutetulle väestölle suunnatun kaunokirjallisuuden ja historialliset dokumentit: mitään muuta ei ukrainaksi saanut julkaista. Putin pehmentää kieltoa kirjoittamalla ”uskonnollisen ja poliittisen kirjallisuuden kiellosta”, vaikka kielto koski myös ja etenkin aapisia sekä kaikkea muuta tietokirjaliisuutta. Putin väittää kiellon johtuneen siitä, että vuonna 1863 Venäjää vastaan kapinassa olleet puolalaiset yrittivät käyttää ”Ukrainan kysymystä” (lainausmerkit Putinin) hyväkseen. Vaikka Valujev vastoin parempaa tietoaan väitti niin, tämä ei pidä paikkaansa. Puolan kapinallisten suhtautuminen ukrainalaisten kansalliseen liikkeeseen oli kielteinen, koska heidän mielestään koko Länsi-Ukraina Dnepriä myöten oli puolaa. Lisäksi ukrainankielisten julkaisujen rajoitukset olivat voimassa vuoteen 1905 saakka, mitä on vaikea perustella vuonna 1864 kukistetulla kapinalla.

Putin kirjoittaa sisäisesti ristiriitaisesti mainitsemalla ensin Ukrainan keskusneuvoston eli Radan marraskuussa 1917 julistaman Ukrainan kansantasavallan ja sen tammikuussa 1918 antaman itsenäisyysjulistuksen, mutta väittämällä sitten, että nykyinen Ukraina on kokonaan Neuvostoliiton luomus. Ukrainan kehitys valtioksi alkoi kesäkuussa 1917 Radan yksipuolisella autonomiajulistuksella, joka neuvottelujen jälkeen johti siihen, että Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi autonomian. Tulkinnoista riippumatta Ukrainan valtio syntyi viimeistään julistettaessa kansantasavalta eli ennen bolsevikkivallan ulottamista Ukrainaan. Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa Ukrainan sosialistivallankumouksellinen puolue ja Ukrainan sosialidemokraattinen puolue saivat yhdessä enemmistön Ukrainasta valituista edustajista, joten kansantasavallalla oli vankka kannatus. Ukrainan neuvostotasavallan myöhempi perustaminen ei ollut Ukrainan valtion alku, vaan bolsevikkien realistinen vastaus maan tilanteeseen. 

Putin tuomitsee jyrkästi Ukrainan helmikuussa 1918 solmiman liiton keskusvaltojen kanssa ja vetää siitä väärän analogian nykytilanteeseen: hänen mukaansa niiden, jotka alistavat Ukrainan ”ulkoiseen hallintoon” on syytä muistaa, että keskusvallat vuonna 1918 syrjäyttivät Ukrainan hallituksen ja asettivat tilalle oman nukkehallitsijansa hetmaani Pavlo Skoropadskyn. Hetmaanin´hallinto todellakin nojasi keskusvaltoihin eikä maan omaan väestöön, kun taas Ukrainan nykyinen hallitus perustuu vapaiden monipuoluevaalien tulokseen. Tähän yhteyteen sijoittuu artikkelin ehkä räikein vaikeneneminen olennaisesta seikasta: keskusvaltojen kanssa solmitun liiton takana oli joulukuussa 1917 alkanut Neuvosto-Venäjän provosoimaton hyökkäys Ukrainaan. Sodan alussa Venäjä asetti Ukrainaan oman kilpailevan hallituksensa. Venäjän hyökkäys pakotti Ukrainan liittoon keskusvaltojen kanssa. 

Putin käsittelee pitkään Neuvostoliiton perustamista 1922 ja sen vuonna 1924 säädettyä ensimmäistä perustuslakia. Hänen mukaansa Neuvostoliitosta eronneiden osavaltioiden olisi tullut luovuttaa takaisin Neuvostoliiton perustamisen jälkeen niihin liitetyt alueet. Nimenomaan Ukrainaa koskien tämä on kiinnostava näekemys, koska Ukrainan muodollisesti liittyessä Neuvostoliittoon siihen kuului Asovan Meren rannalla Taganrogin alue, joka vuonna 1926 siirrettiin Venäjän alaisuuteen. Onko Putin siis nyt valmis palauttamaan Taganrogin alueen Ukrainalle? Olennaisempaa on, etteivät neuvostotasavallat olleet itsenäisiä eivätkä ne liittyneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti. Putinin mukaan niiden väliset rajat vedettiin Venäjää epäreilusti syrjien, kun todellisuudessa bolsevikit sangen huolellisesti piirsivät ne kansallisuuksien ja kielten mukaisesti, toki asukkaiden mielipidettä kysymättä. Poikkeus on Krimin siirtäminen Venäjästä Ukrainaan 1954, joka perustui käytännön taloudellisiin näkökohtiin. Sen taustalla oli Krimin alkuperäisasukkaiden Krimin tataarien karkottaminen niemimaalta vuonna 1944. Vielä karkotusvaiheessa tataarit olivat niemimaan suurin väestäryhmä eli heitä oli enemmän kuin venäläisiä tai ukrainalaisia. Sodan hävitys ja karkotukset aiheuttivat tarpeen jälleenrakentamiselle, jonka uskottiin hoituvan paremmin Ukrainasta kuin vailla maayhteyttä Krimille olleelta Venäjältä käsin. 

Putinin mukaan 1920-1930-luvuilla Neuvostoliitto harjoitti ukrainalaistamispolitiikkaa, jossa ukrainalaistamisen kohteiksi joutui ihmisiä myös vasten tahtoaan. Tämä on omaperäinen näkemys, koska 1922 aloitettu ukrainalaistamispolitiikka lopetettiin 1932, kun venäjän kieltä alettiin taas korostaa ja maan älymystön kerma tuomittiin tekaistussa näytösoikeudenkäynnissä. Tämä tapahtui samanaikaisesti suuren nälänhädän kanssa, jossa Ukrainan tiedeakatemian tutkimusryhmän mukaan kuoli 3.9 miljoonaa ihmistä. Ukrainalaiset ja monet läntiset historioitsijat pitävät nälänhätää ukrainalaisiin kohdistettuna kansanmurhana, kun taas venäläiset ja osa läntisistä historioitsijoista vastustaa tätä näkemystä. On selvää, että talvella 1932-1933 neuvostojohdon tavoitteena oli näännyttää ihmisiä nälkään, mutta on kiistanalaista, oliko motiivi kansallisuuteen liittyvä. Paikallisen älymystön vainoaminen tekaistuilla poliittisilla syytteillä viittaa vahvasti kansallisen motiivin mahdollisuuteen.  Putin mainitsee nälänhädän vain tuomitessaan Ukrainan pyrkimyksen esittää ”yhteinen tragediamme” kansanmurhana. 

Kaikkein kauimmas todellisuudesta kirjoittaja ajautuu kirjoittaessaan tapahtumista vuodesta 2014 alkaen. Hän syyttää 13000 sotakuolemasta Ukrainaa ja unohtaa mainita, että kyseessä on Venäjän paikallisten asukkaiden reaktio Ukrainan hallituksen harjoittamaan väkivaltaan. Todellisuudessa Maidanin vallankumouksen päättymisen 23.2.2014 ja Venäjän 12.4.2014 alkaneen avoimen aseellisen hyökkäyksen välisenä aikana Ukrainassa kuoli poliittisissa väkivaltaisuuksissa yksi ihminen, joka oli ukrainalaismielisen mielenosoituksen osanottaja Donetskissa.

Yleisvaikutelmaksi artikkelista jää, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat kirjoittajan mielestä yksi kansa riippumatta siitä, mitä ukrainalaiset asiasta ajattelevat. Toinen voimakas vaikutelma on kirjoittajan kyvyttömyys arvioida kriittisesti Venäjän politiikkaa Ukrainassa sekä menneisyydessä että nyt. Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että monet ukrainalaiset kokevat Venäjän vihollisekseen?

Avainsanat: Venäjä, Ukraina, Ukrainan historia, Vladimir Putin


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini