Vastustan sitä, että SDP menee samaan hallitukseen Perussuomalaisten kanssa.
Vaalit on käyty ja tulos on järkyttävä, joskin SDP loppujen lopuksi menestyi odotettua paremmin. Vaalituloksen syitä etsittäessä on syytä uskoa Perussuomalaisia itseään ja heidän kannattajakuntaansa: osassa suomalaisista ns. liian toisenlaisten ihmisten ns. liian voimakas läsnäolo herättää ahdistusta ja vihaa. Asenne on minulle vieras.
Pelkkä ulkomaalaiskammo ei kuitenkaan riitä vaalituloksen selitykseksi. Vaalitaistelun kuluessa saimme melko usein kuulla, miten kansan ääni ei kanna ns. vanhojen puolueiden poliitikkojen korviin saakka. Vaikka Perussuomalaisten äänestäjät ovatkin eri asia kuin koko kansa, väitteessä on totta toinen puoli. Puolueiden jäsenmäärän väheneminen ja puoluejärjestöjen heikentyminen ovat heikentäneet niiden kykyä toimia väylinä, joiden kautta ruohonjuuritason mielipide kantaa vallanpitäjien korviin. Vasemmistopuolueiden kohdalla on ongelmana ollut lisäksi perinteisen sosialismin aatteellisen romahduksen jälkeen seurannut neuvottomuus. Nämä ilmiöt eivät toki ole ulottuneet kaikkialle ja huhut vasemmiston kuolemasta ovat toistaiseksi suuresti liioiteltuja. Sittenkin on niin, että aiemman puolueiden jäsenten vaikutusvallan on osittain korvannut virkamiesten ja asiantuntijoiden valta. Silloin kun kansalaisen kokemus riittävän voimakkaasti poikkeaa virkamiesten ja asiantuntijoiden totena kertomasta, poliittisella eliitillä on taipumusta uskoa enemmän jälkimmäisiä. Oma lukunsa ovat suomalaiset tiedotusvälineet, joilla 29 vuotta Kekkosen presidenttiyden jälkeen on edelleen suuria vaikeuksia omaksua itsenäisen vallan vahtikoiran roolia. Näin on syntynyt tilanne, joka jossain määrin muistuttaa Neuvosto-Virossa kuulemani vitsin henkilön tilannetta: hän halusi
[kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]
tavata silmä- ja korvalääkärin, koska hän ei koskaan nähnyt sitä mitä hän kuuli. Esimerkiksi viranomaisrikollisuus on maassamme karkaamassa tyystin käsistä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä virallisesti ole olemassa.
Perussuomalaisten kannatuksen nousu pohjautui ainakin pieneltä osin kansalaisten oikeusturvan loukkausten aiheuttamaan suuttumukseen. Lapista valittiin Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntaan Liisa Mariapori, jonka kirja Verottaja Tappolinjalla aikanaan kiellettiin Suomessa tuomioistuimen päätöksellä. Verohallinnossa aiemmin työskennellyt Mariapori arvosteli teoksessaan verottajaa laittomasta toiminnasta, jolla yrityksiä ajettiin konkurssiin. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin totesi viime vuonna Suomen loukanneen ihmisoikeuksia kieltämällä kirjan. Mariaporin kaltaisten edustajien ongelma ei ainakaan ole epärealistisen ruusuinen kuva Suomen oikeusvaltion tilasta.
Sittenkään en usko, että Perussuomalaisten lisääntynyt valta tulee parantamaan kansalaisten ja maan muiden asukkaiden oikeusturvaa. Suhteessa maahamme pyrkiviin muuttajiin ja maassamme jo asuviin maahanmuuttajiin Perussuomalaiset eivät suinkaan aja vahvempaa laillisuuden ja oikeusturvan kunnioitusta, vaan hallinnollisiin päätöksiin perustuvan mielivallan lisäämistä. Yhdessä oikeussuojajärjestelmässä esiintyvän rasismin kanssa tämä tekee Suomesta entistä huonomman paikan elää. Jo nyt Suomi on paikka, jossa ”värivikaiset” pois sulkeneen työpaikkailmoituksen laatija jätetään tuomioistuimen päätöksellä rankaisematta. Mitä mahdammekaan tulevaisuudessa vielä nähdä? On mahdotonta lietsoa mielivaltaa yhdellä alueella ja taistella sitä vastaan toisella. Mielivallalla on näet taipumusta levitä. Musta ei hokemalla muutu valkoiseksi eikä Perussuomalaisten rasismi katoa määrittelemällä rasismi uudelleen.
Vaalikampanjan alkumetreillä noin vuosi sitten SDP päätti vastata rasismin haasteeseen kosiskelemalla rasisteja. Onneksi ”maassa maan tavalla”-puheet eivät olleet lähempänä vaaleja enää yhtä voimakkaasti esillä. Vaikka tehdyn linjavalinnan tuloksena menetimme Ana Maria Gutierrez-Soraisen, meille jäi näkyviä ja hyviä uussuomalaistaustaisia ehdokkaita. On vaikea sanoa, mikä vaikutus rasistien kosiskelulla oli SDP:n siedettävään vaalitulokseen. Ehkä merkittävämpiä olivat vaalien loppumetreillä selvästi esiin nousseet todelliset ideologiset erot Kokoomukseen esimerkiksi tasaverokysymyksessä sekä Jutta Urpilaisen onnistunut esiintyminen vaalitentissä. Kansalaiset alkoivat huomata, ettei Paavo Lipponen enää ole SDP:n johdossa. Perussuomalaisten herättämä terve vastareaktio saattoi sekin osittain kanavoitua SDP:n äänestämiseen.
Juuri ennen vaaleja SDP ja Perussuomalaiset arvostelivat hallituksen politiikkaa Euroopan vakausrahaston suhteen tavalla, joka monille äänestäjille saattoi näyttää samankaltaiselta. Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Perussuomalaiset eivät pahastuisi, vaikka koko EU hajoaisi, kun taas sosialidemokraatit ovat aidosti Eurooppa-puolue. Perussuomalaiset eivät kaihda yksipuolisiakaan toimia, kun taas SDP pyrkii löytämään esiin nousseille ongelmille ratkaisun muiden euromaiden kanssa.
Rasismi ja euroskeptisyys erottavat Perussuomalaisia sosialidemokraateista. Perussuomalaisilla on kuitenkin myös paljon yhteistä sosialidemokraattien kanssa. Perussuomalaisten vaaliohjelmassa vaaditaan pääomaveron nostoa ja omaisuusveron palauttamista sekä todetaan sangen realistisesti, ettei palkkaveroja voida nykyisessä tilanteessa laskea. Tällaiset linjaukset antavat mahdollisuuden sosialidemokraattien ja Perussuomalaisten yhteistyöhön yksittäisissä kysymyksissä.
Sittenkin pitäisin suotavana, että käynnissä olevat neuvottelut sinipunaniskahallituksen muodostamisesta kariutuisivat. SDP:n ei mielestäni pidä missään oloissa lähteä samaan hallitukseen Perussuomalaisten kanssa. Rasismin noustua yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi uhaksi se olisi väärä valinta. Muodostettakoon hallitus ennemmin vaikka Kokoomuksen kanssa, ja jos se osoittautuu liian vaikeaksi, on viisaampaa ja kunniakkaampaa jäädä oppositioon. Toki sinipunaniskahallituksessakin voidaan saada jotain aikaan ja vakavasti otettavat puolueet yleensä tavoittelevat hallitusvastuuta. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä millä hinnalla hyvänsä ja kenen hyvänsä kanssa. Meitä Perussuomalaisiin yhdistävä tavoite suomalaisten välisestä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kalpenee sen tosiasian rinnalla, että he määrittävät suomalaisuuden rajat turhan ahtaiksi ja vastustavat kaikkien ihmisten välistä perustavanlaatuista tasa-arvoa. Tämän porukan kanssa hallitsemisen haitat ylittävät siitä saatavan hyödyn. Tällä en tarkoita mitään tahraa herkkään hipiäämme, vaan sitä suuntaa, mihin haluamme Suomea viedä.
