Yhä harvempi poliisille ilmoitettu lapseen kohdistunut seksuaalirikos johtaa tuomioon

Tiistai 11.4.2023 klo 1.35 - Johannes Remy

Lapsiin kohdistuneista poliisille ilmoitetuista seksuaalirikoksista seuraavien tuomioiden määrä puolittui 2015-2021.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista keskusteltaessa huomio kiinnitetään useimmiten langetettavien tuomioiden lievyyteen, vaikka pahin ongelma on, ettei poliisille ilmoitettu rikos useimmiten johda tuomioon. Tilastojen valossa tämä ongelma pahenee nopeasti ja jatkuvasti: aikavälillä 2015-2021 tuomioon johtaneiden tapausten osuus poliisille ilmoitetuista tapauksista on enemmän kuin puolittunut:

Poliisille ilmoitetut lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, sen törkeä tekomuoto ja yritys sekä törkeä lapsenraiskaus

	Poliisin tietoon tulleet	Langetetut tuomiot	%
2014	1155	326	28.2 %
2015	1230	301	24.5 %
2016	1242	260	20.9 %
2017	1168	263	22.5 %
2018	1373	262	19.1 %
2019	1709	234	13.7 %
2020	1770	227	12.8 %
2021	2083	255	12.2 %

Lähde: Suomen virallinen tilasto. Koottu kahdesta eri tilastosta, poliisin tietoon tulleet rikokset sekä käräjäoikeuksissa langetetut tuomiot. Koska tuomioita koskeva tilasto jostain syystä ulottuu vain vuoteen 2017, käytin vuosille 2014-2016 aiempaa blogikirjoitustani, joka perustui samaan lähteeseen.

Samalla kun poliisille ilmoitettujen tapausten määrä nousee, tuomioiden absoluuttinen määrä laskee tai korkeintaan pysyy likimäärin samana. Poliisille ilmoitetut rikokset karsiutuvat neljässä vaiheessa: lastenpsykiatrin lausunnon perusteella, poliisissa, syyttäjällä ja tuomioistuimen käsittelyssä. Viranomaismenettelyn nopea ja dramaattinen huonontuminen on asia, josta pitäisi keskustella. Valitettavasti olen kokemukseni perusteella pessimistinen sen suhteen, että asia kiinnostaisi kovin monia. Levittämällä tietoa asiasta voimme ehkä saada valtamedian huomaamaan sen.

Supreme Court of Finland rules a romantic relationship between an adult and a child a mitigating circumstance

Lauantai 26.12.2020 klo 2.34 - Johannes Remy

The ruling has evoked attention in Finland. In Finland, any criticism of the authorities is not customary, and the news media has reported the ruling mainly in a neutral tone. The bewilderment about the ruling is, at most, implied. The news media has concentrated in the details of the crime, without paying attention to the legal background which facilitated the strange sentence. The offender and his victim met each other on a dating site for adults where the girl claimed to be 19. Later, the offender met the victim’s mother, from who he learned about the girl’s real age, but all the same continued the relationship. The victim’s mother accepted the relationship. The offender did not use a condom, and the relationship resulted in victim’s pregnancy at the age of 15. The child was born already after the end of the relationship.

   On the first glance, the Finnish criminal code seems unequivocal: intercourse with a minor makes sexual abuse of a child an aggravated case (Criminal Code chapter 20, section 7). However, the law then also stipulates an additional condition for the crime to be aggravated: “and the offence is aggravated also when assessed as a whole.” An additional important clause is in Chapter 20, section 7a: “An act that does not violate the sexual self-determination of the subject and where there is no great difference in the mental and physical maturity of the parties shall not be deemed sexual abuse of a child, or the aggravated sexual abuse of a child referred to in section 7, subsection 1, paragraph 1.” This restrictive clause was enacted to protect the relationships between the young. 

  The law itself does not define what must be considered in the assessment of an offense as aggravated as a whole. It also does not tell, exactly how the restriction enacted in the section 7a must be applied. The answers to these questions are to be found in the explanatory statements of the government bills for the relevant laws. The explanatory statements, too, are used as a source of law, because it is thought that they reveal the parliament’s intention how the law should be interpreted and applied. The parliamentary committees’ decisions are an additional similar source for the application of laws. An additional source of law are the precedents of court rulings, like the one I am now writing about.  In this case, the Supreme Court of Finland referred to the explanatory statement of the Government Bill 282/2010 (in Finnish). The statement is 169 pages long, and we can safely assume that very few MPs read it from its beginning to the end, especially because several other bills of similar length were being discussed at the same time. In its decision, the Supreme Court refers to the explanatory statement’s page 105 where it is stated:

“For instance, the relationship between the offender and the child, the differences in their ages and the child’s age and level of development may impact on the assessment [of whether the offense is aggravated as a whole]. For instance, the act could be deemed a regular [sexual] abuse [of a child] instead of its classification as aggravated, if between the offender and the child there is a relationship which does not satisfy the conditions stipulated in the restrictive provision of the Section 7a. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Documents/he_282+2010.pdf

(in Finnish).

 What does this mean in practice? It means that courts may deem a mitigating circumstance a relationship in which there is a great difference in the mental and physical maturity of the parties, or which violates the sexual self-determination of the subject. In other words, an adult’s romantic relationship with a child is a mitigating circumstance. By passing this bill, the Finnish parliament undermined or even nullified the explicit clause of the law which stipulates that intercourse with a minor under 16 years of age must always be considered a case of aggravated child sexual abuse. To be sure, hardly any MPs acted knowingly when they did this. The real responsibility lays with the anonymous civil servants in the Ministry of Justice who wrote the page 105. In this case, they are the real law-makers.

This is something which is extremely unlikely to be admitted in Finland, even though the precedent ruling of the Supreme Court of Finland now proves it beyond reasonable doubt. This is the reason why I write this in English. The Supreme Court’s precedent ruling and the government bill on which it is based must gain the international attention which they fully deserve. I will be deeply grateful to everyone who shares this blog text or otherwise disseminates information about the Supreme Courts’ precedent ruling outside Finland. Children in Finland need your help.  

As it happens, I have written about this bill and the very same sentence on its page 105 to which the Supreme Court refers in my previous blog text in Finnish, published on February 19, 2019. I called attention to what it means. Although I say this myself, now the Supreme Court of Finland has proven me right.

On the constructive side, the question is: what should be done to remove this manifest injustice? Technically, it is straightforward: it is enough to remove from the law just one single sentence: “and the offence is aggravated also when assessed as a whole.” Another matter is that it may be difficult to find the political will to enact such a reform. This is not because the Finnish politicians would be friends of child-abusers, most of them are not, but because they are not accustomed to disagree with the civil servants.

Lasta vastaan tehdyt seksuaalirikokset vanhenevat Suomessa nopeammin kuin muualla Euroopassa

Maanantai 14.12.2020 klo 8.18 - Johannes Remy

Jokin aika sitten kritisoin oikeusministeriön työryhmän esityksiä seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistukseksi. Toteutuessaan työryhmän esitykset näet enemmän heikentäisivät kuin kohentaisivat seksuaalirikosten uhreiksi joutuvien lasten asemaa.
Yksi työryhmän esitysten epäkohdista on, että lasta vastaan tehtyjen rikosten vanhenemisaika aiotaan pitää ennallaan. Useimmat niistä vanhenevat nyt uhrin täyttäessä 28 vuotta tai 20 vuodessa rikoksen tekohetkestä, riippuen siitä kumpi näistä on myöhempi ajankohta. Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin tosin vanhenee jo uhrin täyttäessä 23 vuotta ja seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta rikosten yleisten vanhenemissäädösten mukaisesti viidessä vuodessa. Kirjoitin siitä, miten 28 vuoden iässä monilla uhreilla ei ole resursseja, itseluottamusta ja riittävän paksua nahkaa hakea oikeutta. Olennainen lisäperuste vanhenemisajan pidentämiselle on myös se, että näiden rikosten tutkimistapa on pitkään ollut Suomessa erittäin heikkoa ja on odotettavissa, että se ajan myötä kohenee.

Viimeisten kirjoitusteni jälkeen olen tutkinut lasta vastaan tehtyjen rikosten vanhenemista Pohjoismaissa, Saksassa ja Alankomaissa. Niissä kaikissa näiden rikosten vanhenemisaika on pitempi kuin Suomessa. Norjassa (Almindelig Borgerlig Straffelov, §66) ja Tanskassa (Straffeloven §93b) lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei vanhene, riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei. Ruotsissa astui kuluvan vuoden toukokuussa voimaan laki, jonka mukaan yhdynnän lapsen kanssa sisältävä rikos ei pääsääntöisesti vanhene (Brottsbalk 35 kap. §2,). Rikosnimekkeenä on lapsenraiskaus riippumatta siitä, onko uhri niin sanotusti suostunut yhdyntään vai ei. Ruotsin uudistus jää kuitenkin osittaiseksi, koska lieventävien asianhaarojen vallitessa tekijä voidaan lapsenraiskauksen sijasta tuomita lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka vanhenee uhrin täyttäessä 28 vuotta. Rikos, johon ei liity yhdyntää, vanhenee jopa aiemmin kuin Suomessa eli uhrin täyttäessä 23 vuotta.

Ruotsin lapsenraiskauksen vanhenemista koskeva lakiuudistus on toteutettu siten, että se koskee kaikkia niitä rikoksia, jotka eivät olleet vanhentuneet uuden lain astuessa voimaan. Ruotsissa on siis ajateltu toisin kuin ajatteli Suomen oikeusministeriön asiantuntijatyöryhmä, jonka mielestä ”rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, että vanhentumissäädöksiä ei voida rikoksentekijän vastuuta pidentävästi muuttaa takautuvasti koskemaan rikoksia, jotka on tehty ennen muutettujen vanhentumissäännösten voimaantuloa”(124).  Arkijärjellä ajatellen Ruotsin valtion näkökanta vaikuttaa näistä kahdesta perustellummalta, koska vielä vanhentumattoman rikoksen vanhenemisajan pidentäminen ei ole takautuvaa.  Takautuvaa se olisi vain siinä tapauksessa, että jo kerran vanhentunut rikos saatettaisiin uudelleen syyteoikeuden piiriin. Tämä ero on erittäin merkittävä, koska se ratkaisee jopa yli 20 vuoden ajanjakson aikana tehtyjen rikosten käsittelyn: voidaanko niistä vielä syyttää vai ei.

Saksan rikoslain 78. luvun mukaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajan laskeminen alkaa uhrin täyttäessä 30 vuotta. Tästä ja rikosten yleisistä vanhentumissäännöistä seuraa, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vanhenee uhrin täyttäessä 40 vuotta. Näin on riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei.  

Alankomaiden rikoslain (Wetboek van Strafrecht) 70. pykälän perusteella rikos ei vanhene, jos siihen on kuulunut yhdyntä lapsen kanssa. Jos rikokseen ei liity yhdyntää, se vanhenee uhrin täyttäessä 30 vuotta.

Suomalaiset lapset ovat siis näiden maiden keskinäisessä vertailussa kaikkein suojattomimpia, minkä asiantilan jatkumista oikeusministeriön työryhmä voimakkaasti kannatti vaieten siitä, mitä muissa maissa on tehty.

Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä on otettava tavoitteeksi Suomen lapsiuhrien aseman saattaminen tanskalaisten ja norjalaisten kohtalotoverien tasolle: hyväksikäytön ei pidä vanheta koskaan, riippumatta siitä, onko siihen kuulunut yhdyntä vai ei.

Kanadan demaripuolue NDP:n edesmenneen ja yli puoluerajojen arvostetun johtajan Jack Laytonin lempilausahduksia oli: ”Don’t let them tell you that it can’t be done,” älkää antako niiden kertoa teille ettei niin voida tehdä.  Lasten turvallisuutta tärkeänä pitävien poliitikkojen on syytä omaksua juuri tämä asenne. Niitä, jotka yrittävät kertoa ettei niin voida tehdä ei ole kovin paljon, mutta heillä on merkittävä asema lainvalmistelussa. Haluan tällä kansainvälisellä vertailulla osoittaa, miten tyhjän päällä heidän väitteensä ovat. Keisarilla ei ole vaatteita.

Oikeusministeriön työryhmän mietintö ei ole yksittäistapaus. Mitä nyt pitäisi tehdä?

Sunnuntai 18.10.2020 klo 22.43 - Johannes Remy

Kirjoituksissani väitin työryhmän mietinnössä ilmenevän pyrkimyksen peitellä sen todellisia tavoitteita: vaikka lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista annettavia tuomioita aiotaan enemmän lieventää kuin koventaa, julkisuuteen väitetään päinvastaista. Jo aiemmin olen väittänyt lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevissa lakiesitysten perusteluosissa olleen olennaisia lauseita, joilla esityksen julkilausuttu tarkoitus on vesitetty. Joskus vesittävät lauseet on esitetty viittauksina toisiin asiakirjoihin, joita ainakaan useimmat kiireiset kansanedustajat eivät ehdi lukea. Tästä räikein esimerkki lienee rikostaustaotteen vaatimista lapsityöhön pyrkivältä koskeva laki, joka mahdollistaa lasta vastaan tehtyyn seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamisen. Kirjoitin tästä vuonna 2011: https://www.johannesremy.com/blogi/2011/01/10/17/?page2 Esitin perustelut sille, miksi tapahtunutta ei voi pitää huolimattomuudesta syntyneenä vahinkona. Silloisen hallituksen esityksen valmistelleisiin virkamiehiin luottaen eduskunta tuskin huomasi, mitä oli säätänyt. Toinen samanlainen esimerkki on lapsen ja aikuisen välisen seurustelusuhteen säätäminen rangaistuskäytännössä syyllisyyttä lieventäväksi asianhaaraksi, joka tapahtui 2011, mutta josta kirjoitin viime vuonna 2019: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/02/19/28835

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että "Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli". Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyvät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta. 

Asiasta on syntymässä kohu. Kokoomuksen Antti Häkkänen, joka aikanaan nimitti oikeusministeriön työryhmän, vaatii hallitusta vastaamaan, onko se luopumassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten koventamisesta. Samaan suuntaan on puhunut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Saara-Sofia Siren: https://www.verkkouutiset.fi/kokoomus-lapsiin-kohdistuvien-rikosten-rangaistuksia-kovennettava/#c91d1c26 Kyseiset kokoomuspoliitikot eivät mielestäni ole kokonaan väärässä. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ja heitä puolustavien aikuisten puutteellinen oikeusturva on Suomen pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia ja on totta, etteivät nykyiset hallituspuolueet ole kiinnittäneet siihen riittävästi huomiota. Asiaa ei kuitenkaan ole syytä puoluepolitisoida, koska myöskään yksikään oppositiopuolue, Kokoomus mukaan lukien, ei ole edes havainnut ongelmaa, joka on näihin rikoksiin liittyvien lakien virkamiesvalmistelussa. 

Alan epäkohtien selvittämiseksi on ymmärrettävä, ettei äskeinen työryhmän mietintö ole yksittäistapaus. Suomen valtiokoneistossa on useaan eri otteeseen ilmennyt outoa suhtautumista lapsiin kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin. 

2000-luvun alussa kohistiin Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin pedofiiliringistä. Poliisin tiedossa olleita uhreja oli kaksitoista, mutta juttu pysäytettiin Helsingin poliisilaitoksella niin tehokkaasti, ettei se koskaan edennyt oikeussaliin. Myöhemmin toimittaja Janne Villan teoksessa Hengellinen väkivalta (2013) on käynyt ilmi uhreja olleen tuolloin 40. Kohusta huolimatta mitään ainakaan julkisuuteen tullutta selvitystä Helsingin poliisilaitoksen toiminnasta asiassa ei tehty. Taiwanin jutun tutkinnanjohtaja Markku Stenberg sai kaikessa rauhassa jatkaa Helsingin poliisilaitoksella lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkintojen johtamista. Sisäasiainministeriön poliisiosasto valitsi Taiwanin jutun tutkinnassa aktiivisesti mukana olleen Marja Vuennon vuoden poliisiksi 2003 julkilausutusti hänen ansioistaan lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tutkijana. Vaikka julkisuudessa ei kerrottu Vuennon osallistuneen Taiwanin jutun tutkimukseen, poliisissa asia oli tiedossa. Poliisiosasto lähetti siten vahvan implisiittisen viestin poliisilaitoksille siitä, että tämä oli tapa, jolla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt oli tutkittava. Toki väki poliisiosastolla on sen jälkeen vaihtunut, mutta on sinisilmäistä olettaa näin suurien ongelmien poistuvan itsestään sillä, että katsotaan muualle. 

Samoin 2000-luvun alussa Suomessa sattui tapaus, jossa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuneeksi epäillyt lastenlääkäri tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Tapahtui Tampereella. Tapauksen yksityiskohdat ovat luettavissa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle vuonna 2012 langettaman tuomion tuomiolauselmasta, johon on linkki englanninkielisessä kirjoituksessani https://www.johannesremy.com/blogi/2019/06/04/30421 Tämäkään tapaus ei päässyt julkisuuteen Suomessa, puhumattakaan että asianomaisten viranomaisten toimintaa olisi millään tavalla tutkittu. 

Vuonna 2016 Suomi sai jälleen EIT:stä langettavan tuomion siitä, että lapsensa seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt äiti oli tuomittu kunnianloukkauksesta puhuttuaan huolestaan sosiaalityöntekijälle. Tämä on se tapaus, johon viittaan yllä ja jonka tuomiolauselma todistaa ainakin Helsingissä noudatetun käytäntöä, jonka mukaan alle 4-vuotiaisiin kohdistuneita rikoksia ei tutkita. Tämäkään EIT:n tuomio ei ole johtanut edes kunnianloukkaustuomion purkamiseen, viranomaisten toiminnan tutkimisesta puhumattakaan. 

Näiden melko vanhojen tapausten lisäksi julkisuuteen tihkuu aika ajoin tietoa lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinnan ongelmien jatkumisesta. Maria Rossi Keskusrikospoliisista kertoi STT:n haastattelussa kesäkuussa 2020 Suomen saavan jatkuvasti ulkomailta vihjeitä näistä rikoksista, mutta että niitä kaikkia ei ennätetä käydä läpi. Vaikka suuri osa ongelmista on asenteissa, poliisin on siis myös saatava lisää resursseja näiden rikosten tutkimiseksi. 

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä, etten näe mitään perusteita olettaa valtiovallan olevan yleisesti pedofiilien miehittämä, kuten hörhöteoria Qanon väittää. Se ei demokratian oloissa ole edes periaatteessa mahdollista, koska vallanpitäjien valintaan vaikuttavat niin monet eri tahot ja intressit. Sekä poliitikkojen että virkamiesten valtaosa on Suomessa kunnollista hyvää tarkoittavaa väkeä. Kunnollisten ja hyvää tarkoittavien ihmisten ei kuitenkaan ole syytä jättää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia päätöksiä niiden haltuun, jotka eivät miellä hyväksikäyttöä vakavaksi rikokseksi. Asiat eivät korjaannu olettamalla automaattisesti kaikki asiantuntijat ja virkamiehet kunnollisiksi ja hyväntahtoisiksi. Ne eivät korjaannu myöskään sillä, että hyvää tarkoittavat ihmiset tämän ongelman kohdatessaan toteavat ”hui kauheaa” ja kääntävät sivua. Paasikiven sanoin, kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. 

Lisää siitä, millä tavoin oikeusministeriön työryhmän esitykset seksuaalirikoksia koskevien lakien uudistamiseksi ovat huonoja

Maanantai 10.8.2020 klo 1.40 - Johannes Remy

Oikeusministeriön seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön kokonaisuudistusta valmistelleen työryhmän selvityksen pahimpia puutteita on siinä esitettyjen rikosnimikkeiden epämääräisyys. Nykyisessä laissa on kolme eri rikosnimikettä tyypillisimmille lapsia vastaan tehdyille seksuaalirikoksille: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä törkeä lapsenraiskaus. Näistä viimeksi mainittua on alettu soveltaa vasta 2019. Kolme nimikettä aiotaan nyt korvata peräti kuudella: lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus, sukupuoliyhteys lapsen kanssa, seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen sekä lapseen kohdistuva seksuaalinen teko. Näiden määrittelyssä vain yksi jako on selvä: lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus ja sukupuoliyhteys lapsen kanssa ovat rikoksia, joissa tekijä on yhdynnässä lapsen kanssa, kun taas seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen ja lapseen kohdistuva seksuaalinen teko ovat niitä rikoksia, joihin ei liity yhdyntää. Muuten rikosten väliset rajat ovat äärimmäisen epäselviä, mitä vielä korostaa törkeisiin tekomuotoihin liitetty kokonaisarviointi, jonka mukaan teon on oltava myös ”kokonaisuutena arvioiden törkeä”, jotta se olisi törkeä. Tapauskohtaista harkintaa, joka voi kumota lakitekstissä esitetyt rikoksen tunnusmerkit, esitetään kuuluvaksi myös kaikkiin muihin yllä mainittuihin rikosnimikkeisiin, vaikka sitä ei olekaan suoraan mainittu varsinaisten lakiehdotusten teksteissä. Uhrin ollessa 12 vuotta täyttänyt, perusmuotoisesta lapsenraiskauksesta tuomitsemisen edellytyksenä on, että tekijä on käyttänyt ”kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua”. Tekijän puolustautuessa oikeudessa kysymys lapsen mahdollisesta aloitteellisuudesta tulee tämän ehdon myötä automaattisesti käsiteltäväksi. Johtuen syytetyn oikeuksista todistustaakka on tässä tapauksessa lapsella, jonka on järkevä epäilys poissulkien osoitettava tekijän käyttäneen kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua. Näin ollen hyvin suuri osa aikuisen sukupuoliyhteyksistä lapsen kanssa tulee rangaistuksi lievimmän nimikkeen mukaisesti, sukupuoliyhteytenä lapsen kanssa, josta langetettava neljän kuukauden vähimmäistuomio suoritetaan ehdonalaisena.  

Vielä rajumpaan lopputulokseen johtaa lapsenraiskausta, sukupuoliyhteyttä lapsen kanssa, seksuaalista kajoamista lapseen ja seksuaalisen teon tekemistä lapselle koskevien lakiehdotusten ehto, jonka mukaan ”osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero”. Kuten Amnesty on selvitykseen jättämässään eriävässä mielipiteessä todennut, olennainen on tässä maininta henkisestä kypsyydestä, joka mahdollistaa sen, että uhria huomattavastikin vanhempi rikoksentekijä puolustautuessaan vetoaa tähän lauseeseen. Olen kyllä työryhmän kanssa samaa mieltä siitä, ettei nuorten keskinäisten seksuaalisuhteiden pidä olla rikoksina rangaistavia. Tämän poikkeuksen on kuitenkin perustuttava selvästi määriteltyyn ikäeroon, minkä puolesta puhuu myös kansalaisten yleinen oikeusturva. Ihmisillä on oikeus tietää, mitkä teot ovat rangaistavia ja mitkä eivät. Nyt ainoa yksiselitteinen ikäeroa koskeva maininta on selvityksen perusteluosassa (s. 189), missä todetaan, että 23-vuotiaan ja 14-vuotiaan välisen sukupuoliyhteyden on oltava aina rangaistavaa. Entä 22-vuotiaan ja 14-vuotiaan, voidaanko niistä siis jättää tuomitsematta vähäisen ikä- ja kypsyyseron vuoksi? Tarvittaessa rikoksentekijään voidaan soveltaa rikoslain yleisiä ehtoja teon tekemisestä vailla täyttä ymmärrystä. Ei ole syytä vaatia tekijän ja uhrin kypsyystason tutkimista jokaisen oikeustapauksen yhteydessä, mihin lakiehdotuksen teksti johtaisi. Ikää ja kypsyystasoa koskeva maininta vastaa muuten nykyistä lakitekstiä paitsi, että nykyisessä laissa se rajataan koskemaan rikoksia, joissa uhrin seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei loukata. Työryhmän ehdotuksessa on poistettu maininta uhrin seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, ja ehto koskee myös perusmuotoista lapsenraiskausta, jossa 12 vuotta täyttänyt uhri on saatu mukaan kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla.

Oikeusministeriön aiemman käytännön mukaisesti työryhmä pitää aikuisen ja lapsen välistä seurustelusuhdetta seikkana, joka voi vaikuttaa tuomiota lieventävästi. Ajatus sisältyy perusmuotoista lapsenraiskausta koskevan lakiehdotuksen perusteluihin:

”Arvioitaessa edellä todetuissa tapauksissa sitä, onko osapuolten henkisessä kypsyydessä olennainen ero, tulisi huomion kohdistua erityisesti siihen, ovatko osapuolet muuten olleet sukupuoliyhteyteen osallistumisen kannalta epätasavertaisessa asemassa. Tämä arvio olisi tehtävä tapauskohtaisesti. Merkitystä olisi annettava tällöin myös osapuolten ominaisuuksille, heidän väliselleen suhteelle ja sukupuoliyhteyden olosuhteille. Lisäksi merkitystä tulisi tässä arvioinnissa antaa myös nuoremman osapuolen omalle käsitykselle siitä, onko hän kokenut olleensa sukupuoliyhteydessä omasta halustaan, mutta tämä ei yksin olisi ratkaisevaa teon arvostelun kannalta. Merkitystä voi olla esimerkiksi sillä, onko osapuolilla seurustelusuhde tai muu läheinen suhde vai ovatko he tutustuneet esimerkiksi saman illan aikana. Muutamaa vuotta toista osapuolta nuoremmalle 12-15-vuotiaalle lyhyt tuttavuus ennen sukupuoliyhteyteen ryhtymistä ei anna mahdollisuutta rakentaa keskinäistä luottamusta tai muita edellytyksiä päättää riittävän tasavertaisesti sukupuoliyhteyteen osallistumisesta. Seurustelusuhde tai muu läheinen suhdekaan ei kuitenkaan sellaisenaan merkitse, että vahingon riski nuoremmalle osapuolelle on pienempi. Tällaisten suhteiden laatu ja merkitys voivat vaihdella eivätkä ne välttämättä poissulje asianosaisten epätasavertaista asemaa ja teon vahingollisuutta lapsen kannalta vaan pidempi suhde voi myös tarjota vanhemmalle osapuolelle puitteet painostaa toista seksuaalisiin tekoihin” (s. 189-190).

Tämä kuulostaa tasapainoiselta pohdinnalta, mutta se antaa mahdollisuuden esittää aikuisen ja lapsen välinen seurustelusuhde lieventävänä asianhaarana. Syytetyn oikeuksien ja syyttäjän todistamistaakan vuoksi paine tulkita seurustelusuhde myönteiseksi seikaksi on kova. Jotta seurustelusuhde ei olisi lieventävä asianhaara, oikeudenkäynnissä on aukottomasti todistettava, että se on ollut epätasavertainen. Kannatan lämpimästi syytetyn oikeuksia ja syyttäjän todistustaakkaa, mutta juuri niiden vuoksi aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen luonteen ei pitäisi olla tapauskohtaisen pohdinnan kohteena tuomioistuimessa.

Tässä yhteydessä olennainen on muuan yksittäinen lause työryhmän selvityksessä: ”Lakivaliokunta on katsonut, että sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin nykyinen rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi” (s. 122). Työryhmä viittaa lakivaliokunnan mietintöön 43/2018, sivulle 16. Koska näin numeroitua mietintöä ei ole olemassa, tarkoitettaneen hallituksen esitykseen 212/2018 liittyvää lakivaliokunnan mietintöä LaVM 24/2018 vp, joka koskee lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia ja jonka sivulla 16 sanotaan:

”Toisaalta lakivaliokunta korostaa sitä hallituksen esityksestäkin ilmenevää seikkaa (s. 40), että sukupuoliyhteys tekotapana ei vielä itsessään merkitse sitä, että rangaistus tulisi mitata asteikon ankarimmasta päästä. Esimerkiksi sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi”.

Tämä on sangen raju lausunto lakivaliokunnalta, koska mainittu rajoitussäännös kuuluu seuraavasti:

”Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7 §:n pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”.

Lakivaliokunta on siis katsonut, että nuorten välinen seurustelusuhde, joka joko loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä tai henkisessä tai ruumiillisessa kypsyydessä on suuri ero, on tuomioita langetettaessa katsottava lieventäväksi asianhaaraksi.

Valistunut arvaukseni on, että lakivaliokunnan jäseninä olevat kansanedustajat ovat enimmäkseen täysijärkisiä ihmisiä. Mainittu kannanotto on tuskin heidän aito aktiivisesti ilmaistu mielipiteensä. Luultavammin on kyse siitä, että he ovat antaneet virkamiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Maininnat kyseisestä lakivaliokunnan kannasta ja ylipäänsä seurustelusuhteesta rikosta lieventävänä asianhaarana on tarpeen saada poistettua selvityksen tekstistä ennen kuin se muuttuu hallituksen esitykseksi. Muussa tapauksessa 22-vuotias rikoksentekijä voi oikeudessa puolustautua sillä, että hänellä oli seurustelusuhde 14-vuotiaan kanssa. Näin on, koska tuomioistuimissa myös hallituksen esitysten tekstejä eikä vain varsinaista lakitekstiä käytetään oikeuslähteenä. Muistakaamme, että lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia koskevat oikeudenkäynnit käydään enimmäkseen suljetuin ovin.   

Vielä yksi sudenkuoppa sisältyy seksuaalista kajoamista lapseen ja seksuaalisen teon tekemistä lapselle koskeviin lakiehdotuksiin. Niistä tuomitseminen edellyttää näet, että teko on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Nämä ovat rikoksia, joihin ei sisälly yhdyntää, mikä jättää loputtomasti tilaa teon luonnetta koskevalle argumentoinnille. Jos tekoa ei saada tuomituksi näiden rikosnimikkeiden alla, se voidaan käsitellä tavallisena seksuaalisena ahdisteluna eli saman nimikkeen alla kuin aikuisiin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu. Tämä on työryhmän selkeä kanta:

”Seksuaalista ahdistelua koskeva säännös soveltuisi myös alle 16-vuotiaisiin kohdistuneisiin tekoihin. Koska seksuaaliset teot, jotka ovat omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä, rangaistaisiin ankarammin seksuaalisena kajoamisena lapseen, seksuaalinen ahdistelu soveltuisi yleensä alle 16-vuotiaaseen kohdistettuna vain vähäisimpien seksuaalisten tekojen osalta, esimerkiksi kun tekijän ja kohteen välinen ikäero ei ole olennainen. Kun seksuaalisen ahdistelun kohteena on 16 vuotta nuorempi lapsi, kynnys teon katsomiseksi seksuaaliseksi kajoamiseksi lapseen olisi matala jo senkin vuoksi, että tunnusmerkistössä mainitaan erikseen koskettelu”.

Tämäkin kuulostaa järkeenkäyvemmältä kuin se on. Jotta teko olisi seksuaalinen kajoaminen lapseen, on näet aukottomasti todistettava, että tekijä käytti kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua, että osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja että teko oli omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Kaikkien näiden ehtojen on täytyttävä. Jos ei käytetty kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua, mutta muut ehdot täyttyvät, kyseessä on lapseen kohdistuva seksuaalinen teko, josta saa vähintään neljä kuukautta käytännössä ehdonalaista vankeutta. Jos muutkaan ehdot eivät täyty, lapsen seksuaalinen koskettelu tuomitaan vain seksuaalisena ahdisteluna, josta saa sakkoa.

Työryhmän selvityksen sisältöä on vaikea selittää ilman oletusta, että sen takana on pyrkimys yleisesti lieventää ainakin 12-15-vuotiaisiin lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista langetettavia tuomioita. Tämä ei suinkaan tarkoita, että kaikki työryhmän jäsenet pyrkisivät tähän tavoitteeseen. Joku on kirjoittanut tekstin käsittelyn pohjaksi, ja muut tai osa heistä eivät ehkä ole havainneet mitä tuon tekstin sanamuodoista seuraa. Eduskunnan lakivaliokuntakaan tuskin huomasi esittäneensä lieventäväksi asianhaaraksi seurustelusuhdetta, joka loukkaa toisen osapuolen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero.

Amnesty Internationalin Suomen osasto vastustaa eriävässä mielipiteessään niitä työryhmän esityksiä, jotka johtavat lapsen aloitteellisuuden tutkimiseen rikosprosessin yhteydessä eli kehottamisen, houkuttelun ja taivuttelun selvittämistä. Amnestyn mukaan myös vaatimus, jonka mukaan osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on oltava olennainen ero, johtaa siihen, että huomattavastikin uhria vanhempi rikoksentekijä voi kiistää rikoksen uhrin väitetyn kypsyyden perusteella, jota on sitten oikeusprosessissa tutkittava. Amnesty ehdottaakin, että iän ja henkisen kypsyyden eron sijasta puhuttaisiin erosta iässä tai henkisessä kypsyydessä. Näin toisaalta uhria huomattavasti vanhempi rikoksentekijä ei voisi puolustautua lauseen perusteella ja toisaalta iältään lähellä toisiaan olevien nuorten välisen seksin rangaistavuus putoaisi pois ilman eri tutkintaa heidän henkisen kypsyytensä eroista.    

Valmisteltavassa uudistuksessa on kyse seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistuksesta. Työryhmä ei kuitenkaan esitä muutoksia lasta vastaan tehtyjen seksuaalirikosten vanhentumiseen eikä lasten kanssa työskenteleviltä vaadittavaan rikostaustaotteeseen. Lapsia vastaan tehdyt seksuaalirikokset vanhenevat nyt uhrin täyttäessä 28 vuotta. Törkeimpien tekomuotojen osalta vaihtoehtoinen vanhentumisaika on 20 vuotta siten, että sovelletaan näistä kahdesta myöhäisempää vanhentumista. 28 vuoden iässä monilla uhreilla ei ole resursseja, itseluottamusta ja riittävän paksua nahkaa hakea oikeutta. Näin on etenkin omien vanhempiensa uhrien kohdalla. Vuonna 2013 eduskunnan enemmistö kannatti Tuomo Puumalan (Kesk.) ja Timo Heinosen (Kok.) aloitetta, jonka mukaan lapsia vastaan tehtävät seksuaalirikokset eivät vanhenisi koskaan. Näin on kotimaassani Kanadassa. Eduskunnan enemmistön ilmaisema tahto ei johtanut mihinkään oikeusministeriöstä tulleen kielteisen lausunnon vuoksi. Työryhmän selvityksessä nykyistä vanhentumisaikaa pidetään hyvänä:

”Mitä pidempi aika rikoksesta kuluu, sitä vaikeampaa on yleensä hankkia luotettavaa näyttöä tapahtuneesta. Useita vuosikymmeniä vanhojen tapahtumisen selvittäminen on erityisen vaikeaa tapauksissa, joissa selvitystä on saatavissa lähinnä asianosaisten kertomuksista ja joissa asianomistajan kertomus perustuu lapsuudenaikaisiin tapahtumiin. Kun puhutaan vakavista rikoksista, tekijän mahdollisen tunnustuksen lisäksi rikoksen lukeminen syyksi edellyttää muutakin luotettavaa selvitystä syytteen tueksi.

Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, että vanhentumissäädöksiä ei voida rikoksentekijän vastuuta pidentävästi muuttaa takautuvasti koskemaan rikoksia, jotka on tehty ennen muutettujen vanhentumissäännösten voimaantuloa. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhentumisajan pidentämisen tai sen poistamisen vaikutukset tuntuisivat käytännössä pitkän ajan, aikaisintaan muutaman vuosikymmenen kuluttua lainmuutoksen voimaantulosta.

…Lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulevat nykyisin aiempaa todennäköisemmin ja nopeammin ilmi”(s. 124-125).

Yksikään työryhmän perusteista vanhenemisajan pidentämistä vastaan ei ole kestävä. Kun asianomistajan ja syytetyn näkemykset tapahtumista ovat yhtenevät ja teko on tunnettujen olosuhteiden puolesta mahdollinen, on vaikea nähdä, mitä lisänäyttöä vielä tarvittaisiin. Tunnustusten lisäksi on usein saatavissa muuta todistusaineistoa, esimerkiksi lapsipornokuvia. Vuosikymmenten takaisista rikoksista tuomitseminen on englanninkielisissä maissa yleistä etenkin silloin, kun kyseessä on krooninen lasten hyväksikäyttäjä, joka on jatkanut tekojaan pitkän ajan. En ole varma, onko työryhmän näkemys rikoksentekijän vastuun pidentämisestä vedenpitävä. Vaikka se olisikin, on outoa perustella nykyisen vanhentumisajan ylläpitämistä sillä, että uuden vanhentumisajan vaikutukset tuntuvat vasta pitkän ajan kuluttua. Se voisi paremminkin olla peruste vanhentumisajan mahdollisimman pikaiseksi muuttamiseksi. Vaikka lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulevat nykyisin aiempaa todennäköisemmin ilmi, on kiistaton tosiasia, että suurin osa niistä ei tule. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten erityisluonteen vuoksi on hyvin perusteltua pidentää niiden vanhenemisaikaa.

Oikeusministeriön työryhmä esittää lapsia vastaan tehtyjen seksuaalirikosten rangaistusten lieventämistä

Sunnuntai 2.8.2020 klo 23.14 - Johannes Remy

Oikeusministeriön asettama työryhmä on saanut valmiiksi selvityksensä seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistukseksi. Jollei asiaan saada aktiivisella toiminnalla muutosta, selvitys muodostaa pohjan myöhemmin tulossa olevalle hallituksen esitykselle. Työryhmän puheenjohtaja oli lainsäädäntöneuvos Sami Kiriakos oikeusministeriöstä, jäseniä poliisitarkastaja Miia Lehtinen (Sisäministeriö), käräjätuomari Riikka Rask (Helsingin käräjäoikeus), erikoissyyttäjä Yrjö Reenilä (valtakunnansyyttäjän toimisto),  asianajaja Liisa Tarvainen (Suomen Asianajaliitto), rikosoikeuden professorit Sakari Melander (Helsingin yliopisto) ja Minna Kimpimäki (Lapin yliopisto), oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman ja Amnesty Internationalin Suomen osaston edustajana Otava Piha. Amnesty on jättänyt selvitykseen ansiokkaan eriävän mielipiteen, josta kirjoitan myöhemmässä jatko-osassa tähän blogikirjoitukseeni. Kirjoitan selvityksestä nyt vain siltä osin kuin se koskee lapsiin kohdistuvia rikoksia. Siltäkin osin huomautettavaa on niin paljon, että minun on jaettava se kahteen osaan. Ne, jotka eivät itse ole joutuneet tätä ongelmaa kohtaamaan, eivät hevin jaksa lukea yli kymmenen sivun mittaisia bloggauksia.

Työryhmä sai toimeksiannossaan tehtäväkseen muun muassa ”valmistella muutokset, joilla nuoriin lapsiin kohdistuneet sukupuoliyhteydet säädetään rangaistaviksi raiskausrikoksina ja tehdä tässä yhteydessä ehdotus rangaistusten kiristämiseksi”. Työryhmä ei tältä osin ole täyttänyt tehtäväänsä, koska se esittää etupäässä lievennyksiä lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tuomioihin. Samalla työryhmä väittää esittävänsä rangaistusten koventamista. Sangen ikävä on työryhmän ehdotus, jonka mukaan jopa 12-vuotiaan uhrin suostumusta sukupuoliyhteyteen on tutkittava sen sijasta, että teko määriteltäisiin suoraan uhrin iän perusteella raiskaukseksi, kuten monissa maissa on tapana. Ehkä pahin vika selvityksessä kuitenkin on, ettei siinä kiinnitetä huomiota tapauksiin, joiden viranomaiskäsittely keskeytetään ennen oikeudenkäyntiä. 

Työryhmä ei havaitse ongelmaa siinä, että noin kolme neljäsosaa poliisille ilmoitetuista lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyistä ei johda tuomioon. Tuomioon johtavien rikosilmoitusten pieni osuus on lasten turvallisuuden ja yleisen lainkuuliaisuuden kannalta pahempi epäkohta kuin lievät tuomiot, joista puhutaan julkisuudessa huomattavasti enemmän. Poliisi päättää tekeekö se esitutkintaa ja ilmoittaako se asiasta syyttäjälle, syyttäjä päättää nostaako hän syytteen ja tuomioistuin päättää, langetetaanko tuomio. Jokaisessa näistä vaiheista juttu voi lakata etenemästä. Selvityksessä ei mainita tuomioon johtamattomien rikosilmoitusten suurta määrää, vaan kehutaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimistavan kehittyneen huomattavasti viimeisten 30 vuoden aikana:

”Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten osalta kontrollijärjestelmä on merkittävästi tehostunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Rikosprosessiin päätyvien asioiden määrä on moninkertaistunut. Esimerkiksi poliisin tietoon tulleiden lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten määrä on noin kuusinkertaistunut vuosina 1980-2019…Tietoisuus lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten luonteesta (rikoksen vahingolliset vaikutukset sekä piiloon jäämisen ja myöhäisen ilmitulon riski) on lisääntynyt, mikä on ilmennyt paitsi ilmoitusalttiuden lisääntymisenä (mukaan lukien tietyille viranomaisille asetettu ilmoitusvelvollisuus) myös näiden rikosten selvittämistapojen tehostumisena. Rikollisuustilanteeseen perustuen ei ole aihetta ankaroittaa rangaistuskäytäntöä yleisesti kaiken tyyppisten lapsiin kohdistuvien rikosten osalta” (86-87).

Kanadalaisen sijaintini vuoksi en pysty tarkastamaan, pitääkö työryhmän näkemys tutkinnan tehostumisesta 30 vuoden aikana paikkansa. Tilastot poliisille ilmoitetuista rikoksista ja tuomioista ovat saatavissa verkossa vasta vuodesta 2009 alkaen. Niiden valossa pientä kohenemista todella on tapahtunut. Kun 2009-2011 poliisin tietoon tuli 3852 tapausta, joista annettiin 853 tuomiota, 2016-2018 vastaavat luvut olivat 3783 tapausta ja 920 tuomiota (Suomen virallinen tilasto, Rikos- ja pakkokeinotilasto sekä Syytetyt, tuomiot ja rangaistukset, http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__syyttr/?tablelist=true. Tuomioiden määrä suhteessa poliisille ilmoitettuihin tapauksiin oli 2009-2011 22.1% ja 2016-2018 24.3%. Vuonna 2018 tuomioiden määrä suhteessa poliisille ilmoitettuihin rikoksiin oli peräti 28.9%, mutta yhden vuoden perusteella on vielä aikaista sanoa, jatkuuko tämä myönteinen kehitys. Koska rikos usein käsitellään tuomioistuimessa myöhempänä vuotena kuin se ilmoitetaan poliisille, poliisin tietoon tulleiden rikosten ja tuomioiden määrän suhde on vain suuntaa antava. Joka tapauksessa valtaosa poliisille ilmoitetuista rikoksista ei johda tuomioon. Joukossa on syyttömistä tehtyjä ilmoituksia ja niitä, joihin ei parhaista pyrkimyksistä huolimatta saada riittävästi todistusaineistoa tuomiota varten. Tutkintaa tehostamalla olisi silti mahdollista lisätä tuomion saavien osuutta vaarantamatta epäiltyjen oikeusturvaa.  

Ehkä pahin epäkohta lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tutkinnassa on oikeuspsykiatrisen tutkimuksen saama epävirallinen asema ensimmäisenä oikeusasteena, josta ei ole valitusoikeutta. Työryhmä mainitsee huomionarvoisena seikkana Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Bulgarialle vuonna 2003 langettaman tuomion jutussa M.C. vastaan Bulgaria (s. 60). 14-vuotiaaseen kohdistuneen raiskauksen tutkinta oli Bulgariassa lopetettu, koska rikoksesta ei ollut fyysistä näyttöä eikä sillä ollut silminnäkijöitä. Bulgaria tuomittiin uhrin ihmisoikeuksien loukkaamisesta, koska EIT katsoi, että viranomaisten olisi pitänyt tutkia suostumuksen puutetta ottaen huomioon kaikki tapauksen olosuhteet ja tosiasiat. Työryhmä mainitsee myös eräitä muita EIT:n muille maille langettamia tuomioita. Se vaikenee Suomen kannalta olennaisesta tuomiosta jutussa M.P. vastaan Suomi, joka on osittain analoginen mainitun bulgarialaisen tapauksen kanssa. EIT antoi vuonna 2016 Suomelle langettavan tuomion vajaat 3 vuotta vanhan tytön äidin sananvapauden loukkaamisesta. Tapauksesta kirjoittamani teksti, jossa on linkki EIT:n tuomiolauselmaan on luettavissa täällä: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/01/14/28168. Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä kieltäytyi tutkimasta lasta tämän iän perusteella vedoten omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita. Helsingin poliisilaitos puolestaan lopetti esitutkinnan sillä perusteella, ettei lastenpsykiatrista asiantuntijalausuntoa tapauksesta ollut saatavissa. Kun äiti tämän jälkeen ilmaisi sosiaalityöntekijälle huolensa, että lapsen isä saattaisi käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen tapaamisten aikana, äiti tuomittiin Helsingin käräjäoikeudessa lapsen isän kunnian loukkaamisesta. Kunnianloukkaustuomiota ei ole purettu edes EIT:n Suomelle langettaman tuomion jälkeen.

Perusteeton sääntö, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, on itsessään vakava epäkohta. Samalla tapaus tuo esiin lastenpsykiatrisen tutkimuksen epäterveen aseman. Kun sen tuloksia ei ole poliisin saatavissa tai sen tulos on epäselvä, poliisi voi lopettaa esitutkinnan kiinnittämättä huomiota muuhun todistusaineistoon. Kuitenkin juuri tällainen tietyntyyppisen todistusaineiston puuttumiseen takertuminen on seikka, josta EIT yllä mainitussa tapauksessa tuomitsi Bulgarian. Tämä asiantila on korjattava lisäämällä lakiin määräys, jonka mukaan lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinnassa on lapsiuhrin oikeuspsykiatrisen tutkimuksen tuloksesta tai sen puuttumisesta riippumatta otettava huomioon kaikki käsillä oleva todistusaineisto. Kaiken todistusaineiston huomioon ottamisen periaate tosin sisältyy jo kaikkien rikosten esitutkintaa koskevaan lakiin, mutta koska poliisin käytäntö lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa on nyt toinen, asia on parasta täsmentää lailla. Tätä koskeva maininta on luontevaa sisällyttää Lakiin Lapseen Kohdistuneen Seksuaali- tai Pahoinpitelyrikoksen Selvittämisen Järjestämisestä, joka käsittelee sairaanhoitopiirien asemaa näiden rikosten selvittämisessä. Toinen oikeuslääketieteelliseen tutkimukseen liittyvä epäkohta on, että lapsiuhrin fyysinen tutkinta toimitetaan usein olennaisella viiveellä, vaikka viikon kuluttua rikoksesta siitä on vaikea enää löytää fyysisiä jälkiä. Tämä johtuu tutkinnan liiallisesta keskittämisestä tiettyihin yksiköihin, joissa on ruuhkaa. Lakiin on saatava maininta siitä, että kuka hyvänsä asianmukaisesti erikoistunut lääkäri voi toimittaa fyysisen oikeuslääketieteellisen tutkimuksen.

Työryhmä esittää lievennyksiä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tuomioihin, vaikka se väittää esittävänsä niihin kovennuksia.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten nykyiset rangaistusasteikot ja työryhmän ehdotukset    

Rikosnimike	Nykyinen asteikko	Työryhmän ehdotus
Lapsenraiskaus	Uusi rikosnimike, aiemmin teot sisällytetty enimmäkseen nimikkeen ”Törkeä lapsenraiskaus” alle, josta 4-12 vuotta vankeutta	2-10 vuotta vankeutta
Törkeä lapsenraiskaus	4-12 vuotta vankeutta	4-12 vuotta vankeutta
Sukupuoliyhteys lapsen kanssa	Uusi rikosnimike, aiemmin enimmäkseen ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta 1-10 vuotta	4 kuukautta – 6 vuotta
Seksuaalinen kajoaminen lapseen	Uusi rikosnimike, aiemmin joko ”Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta 4 kuukautta – 6 vuotta vankeutta, tai ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta 1-10 vuotta.	4 kuukautta – 6 vuotta
Törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen	Uusi rikosnimike, aiemmin enimmäkseen ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, 1-10 vuotta.	2-10 vuotta
Lapseen kohdistuva seksuaalinen teko	Uusi rikosnimike, aiemmin ”Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, 4 kuukautta – 6 vuotta	4 kuukautta – 4 vuotta
Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin	Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi	Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi
Lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittäminen	Uusi rikosnimike, aiemmin ”Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen”, sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta	Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta
Törkeä lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittäminen	4 kuukautta – 6 vuotta	4 kuukautta – 6 vuotta
Lasta seksuaalisesti esittävän kuvan hallussapito	Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi	Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi
Lasta seksuaalisesti esittävän esityksen seuraaminen	Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta	Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta
Seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta	Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta	Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta
16-18-vuotiaan seksuaalinen hyväksikäyttö, uhri alisteisessa asemassa tekijään nähden	Osittain uudelleen määritelty rikosnimike, aiemmin joko ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö” josta 1-10 vuotta, tai ”Seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta sakkoa tai korkeintaan 4 vuotta.	4 kuukautta – 4 vuotta

 

Olen laatinut taulukon parhaan kykyni mukaan nykyisen lain rikoskuvausten ja työryhmän lakiuudistusehdotusten perusteella. Rikosnimikkeiden määrän lisäämisestä ja niiden epämääräisyydestä johtuu, että kunkin nimikkeen ala selviää vasta oikeuskäytännössä, jos ehdotukset toteutetaan. Erityisesti törkeiden ja perusmuotoisten rikosnimikkeiden välinen ero on sangen epämääräinen. Ehdotus kuitenkin sisällyttää tiettyjä vakavia rikoksia aiempaa lievempien nimikkeiden alle. Esimerkki: aikuinen on sukupuoliyhteydessä 12 vuotta täyttäneen lapsen kanssa käyttämättä suoraa väkivaltaa. Nykyisen lain mukaan tällainen teko on melko selkeästi törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta annetaan 1-10 vuotta vankeutta. Tosin tämä ei ole varmaa, koska teon on lain mukaan oltava ”myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”. Työryhmän ehdotuksen mukaan sama teko olisi nyt sukupuoliyhteys lapsen kanssa, josta rangaistus on 4 kuukautta – 6 vuotta. Ensikertalainen suorittaisi asteikon lievempää päätä lähellä olevan tuomionsa ehdonalaisena. Teko voisi kyllä työryhmän ehdotusten mukaan olla myös lapsenraiskaus, josta saisi 2 – 10 vuotta vankeutta, mutta sitä varten olisi oikeudessa todistettava, ettei lapsi ole ollut aloitteellinen, vaan aikuinen on saanut lapsen mukaan ”kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla”. Toinen esimerkki: 16-vuotiaan lapsen vanhempi on sukupuoliyhteydessä lapsensa kanssa. Nykyisen lain mukaan teko on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta rangaistus on 1-10 vuotta vankeutta. Työryhmän ehdotuksen mukaan se on pelkkä seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka rangaistus on 4 kuukautta – 4 vuotta vankeutta.

Vuonna 2011 tehtiin ensimmäisen kerran uudistus, jonka perusteella väitettiin sukupuoliyhdynnän lapsen kanssa vastaisuudessa aina johtavan ehdottomaan vankeustuomioon. Sama ehdotus kuitenkin vesitti julkilausutun pyrkimyksen lisäämällä rikoksen kriteereihin vaatimuksen, että teon on oltava ”myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”, jotta se voitaisiin lukea törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Hallituksen esitystekstiin piilotettiin lieventäväksi asianhaaraksi aikuisen ja lapsen välinen seurustelusuhde. Olen kirjoittanut siitä täällä: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/02/19/28835 . Elämme nyt vuotta 2020, mutta oikeusministeriön työryhmä yhä vielä ehdottaa ehdonalaista lapsen kanssa sukupuoliyhteydessä olevalle. Vuoden 2011 tavoitteet ovat matkan varrella unohtuneet. Työryhmä on sisällyttänyt ehdotuksiinsa kokonaisarvioinnin kaikkien törkeiden rikosnimikkeiden kohdalle. Ei esimerkiksi riitä, että lapsen raiskaaja uhkaa käyttää vakavaa väkivaltaa tai aiheuttaa lapselle vakavan ruumiinvamman, vaan lisäksi on arvioitava, onko teko myös kokonaisuutena arvioiden törkeä, jotta siitä voitaisiin tuomita törkeänä lapsenraiskauksena. Esitän suoran sitaatin työryhmän ajatuksenjuoksusta[lisätty 3.8.2020]:

”Sukupuoliyhteys 12-15-vuotiaan lapsen kanssa olisi 12 §:n 1 momentin 2 alakohdan c nojalla jo sellaisenaan lapsenraiskaus, jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden. Tällaisissa tapauksissa lapsenraiskaus olisi momentin 13 §:n 6 kohdan nojalla törkeä, jos rikos on omiaan aiheuttamaan lapselle erityistä vahinkoa tai se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Edellytys erityisen vahingon aiheutumisesta täyttyy yleensä jo sillä perusteella, että tekijänä on lapsen vanhempi tai siihen rinnastettavassa asemassa oleva. Näin ollen vanhemman tai siihen rinnastettavissa olevan tekemä lapsenraiskaus olisi varsin usein arvioitava törkeänä lapsenraiskauksena. Tällainen lapsenraiskaus voisi jäädä perusmuotoiseksi esimerkiksi tapauksessa, jos kyseessä on yksittäinen lyhytkestoinen teko eikä se osapuolten suhde, lapsen ikä, teon luonne ja muut olosuhteet huomioon ottaen olisi omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle tai jos tekoa ei olisi pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä” (s. 192, lihavointi minun).   

Työryhmä ehdottaa, että yhdynnästä alle 12-vuotiaan kanssa tuomittaisiin vastaisuudessa aina lapsenraiskauksesta. Tämä on olennainen parannus, koska aiemmin on Suomessa tutkittu jopa, oliko 6-vuotias yhdynnässä vapaaehtoisesti vai ei (s. 74). Esitys jää kuitenkin puolitiehen, koska työryhmän ehdotuksen mukaan 12-15-vuotiaiden uhrien vapaaehtoisuutta olisi tutkittava. Se vaikuttaisi ratkaisevasti siihen, tuomittaisiinko tekijä törkeästä lapsenraiskauksesta, lapsenraiskauksesta vai sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa. Viimeksi mainittuun lievimpään ja ehdonalaisella rangaistavaan nimikkeeseen päädytään, jos tekijä ei ole käyttänyt kehottelua, taivuttelua tai houkuttelua. Kotimaassani Kanadassa aikuisen yhdyntä alle 16-vuotiaan kanssa tulkitaan automaattisesti lapsen raiskaukseksi. Ei ole mitään järkevää syytä, miksi näin ei voida tehdä myös Suomessa. 12-15-vuotiaiden uhrien vapaaehtoisuuden tutkiminen on heille erittäin raskas kokemus. Tieto tällaisesta lakiin sisällytettävästä kohdasta on omiaan vähentämään rikosilmoitusten tekemistä.

Näkemys, jonka mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavia rangaistuksia on lievennettävä, on sinänsä aivan mahdollinen, vaikka olen asiasta eri mieltä. Erittäin ikävä tästä pyrkimyksestä tulee vasta sitten, kun se piilotetaan erilaisten sivulauseiden taakse ja julkisesti väitetään tavoitteena olevan koventaa rangaistuksia. Toivon poliitikkojen nyt ottavan ohjat virkamiehiltä käsiinsä. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön seuraamukset ja kyseisten rikosten tutkinta ovat poliittisia kysymyksiä, jotka on parasta käsitellä avoimessa poliittisessa keskustelussa eduskunnassa. Asioista on viimein puhuttava niiden oikeilla nimillä. Toivon eri puolueista löytyvän kansanedustajia tai edes heidän avustajiaan lukemaan työryhmän selvityksen yhtä huolellisesti kuin itse olen tehnyt ja keskustelemaan asiasta keskenään hyvissä ajoin ennen hallituksen esityksen tuloa eduskuntaan. Parasta olisi, jos hallituksen esitys ei lainkaan perustuisi nyt tehtyyn selvitykseen.

Tämä tällä erää. Jatkan työryhmän ehdotusten ruotimista mahdollisimman pian toisessa blogikirjoituksessani. [Kirjoitusta on muokattu noin kaksi tuntia sen julkaisun jälkeen vaihtamalla asiavirheen sisältänyt esimerkki toiseen. Huomasin virheen vasta tarkastusluennassa.]

Does Finland have two limits of the age of consent?

Perjantai 10.5.2019 klo 8.23 - Johannes Remy

Finnish media have not reported this sentence. Finland sentenced the mother for defamation, because she told to authorities about her concern that the father might abuse their somewhat less than three-year old daughter. The mother feared that this might happen during the visits which were based on the father’s contact rights.

The case merits attention, because the ECHR’s sentence indicates the existence of several systemic flaws in the protection of children from child abuse in Finland. Child sexual abuse may be left uninvestigated because the victim is younger than four years of age. The legal age of consent in Finland is sixteen years. Does the administrative practice establish also another, lower age limit? Does the law protect only children between 4 and 15 years of age? Furthermore, once the first civil servants committed a mistake, the whole administrative machinery protected them.

A daughter was born to a Finnish couple in November 2004. In the spring of 2006 the mother observed that the child’s father was behaving strangely with the child and that the child did not want to stay at home alone with her father. She also started to fear for her own and her child’s safety as the father was, in her view, violent. Fearing for her child’s safety, the mother in May 2006 together with the child moved away from the father.

In August 2006 the Kouvola District Court gave an interim decision that the father was to meet his daughter for two hours every other weekend under supervision. In June 2007 the same court gave another interim decision according to which the father had a right to meet with his daughter for 2 to 4 hours at a time without supervision. The child was at that time about two and a half years old. On 4 September 2007 the court gave both parents joint custody of the child. She was to live with her mother and to meet her father every other weekend from Friday to Sunday and during the holidays, unsupervised.

According to the mother, after the third unsupervised visit with the father in August 2007, the daughter’s behaviour changed radically and she was showing strong symptoms. She was using vulgar language and was restless and anxious. The child had told her mother about things that her father did to her. The mother contacted the child welfare authorities in Helsinki reporting her suspicions of sexual abuse. Thirteen days after the mother’s report, the child welfare authorities reported the case to the Helsinki Police Department.  The pre-trial investigation began one week after the welfare authorities’ report that is 20 days after the mother’s initial report to the child welfare authorities. Both parents were questioned. Sixteen days after the child welfare authorities’ report that is 29 days after the mother’s initial report, the Police Department requested assistance from the Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre in Helsinki. The child was then two years and ten months old. 35 days after the mother’s initial report to the authorities, a physiological examination was carried out to determine whether the child showed any signs or symptoms of the alleged abuse, but no such external signs were revealed. This is not surprising, because it is rare to find such signs more than one week after the abuse.

The Forensic Child and Adolescent Psychiatry Centre refused to interview the child or conduct a psychological examination. Here, I find it best to quote the ECHR’s sentence in verbatim, in order not to be suspected of twisting the matter:

The Helsinki Police Department closed the pre-trial investigation on 15 October 2007 as it found no appearance of any crime. Four days after that, the mother in a telephone conversation expressed to a social worker her fear that her child continued to be at risk of being subjected to sexual abuse when meeting her father and insisted on another investigation. She was concerned that the pre-trial investigation by the police had not been complete.

As a concerned party, the suspected father later gained access to all documents of the case, including the social worker’s notes of this telephone conversation. He filed a report for defamation against the mother. In September 2009 the Helsinki District Court convicted the mother of defamation and sentenced her to pay a fine of 630 euros. She was ordered to pay the father 1,000 euros in non‑pecuniary compensation and his costs and expenses. Again, I quote verbatim the District Court’s sentence:

In March 2010 the father of the child requested the Helsinki District Court to order that the child live with him, and in January 2011 the court ordered that the child was to live with her father in Kouvola. To be sure, the mother retained a shared custody of the child.

Lapsenhuoltolain uudistus ja niin sanottu vieraannuttamiskielto

Maanantai 9.1.2017 klo 15.03 - Johannes Remy

Oikeusministeriö valmistelee lapsenhuoltolain uudistusta. Prosessi alkoi vuoden 2015 lopulla julkaistusta muistiosta, jossa määriteltiin mahdolliset uudistustarpeet. Lausuntokierroksen jälkeen ministeriö asetti syyskuussa 2017 työryhmän valmistelemaan lakiesitystä.

Alkuperäisessä muistiossa on kolme lapsen oikeuksien kannalta huolestuttavaa kohtaa: ns. vieraannuttamisen tekeminen rangaistavaksi, tapaamisoikeuden laajentaminen koskemaan myös isovanhempia ja muita lapselle läheisiä ihmisiä, sekä lapsen kuuleminen edunvalvojan kautta hänen huoltoaan koskevassa oikeudenkäynnissä. Koska tapanani on kirjoittaa melko perusteellisesti, käsittelen nämä asiat kahdessa tai kolmessa blogikirjoituksessa. Tässä ensimmäisessä käsittelen niin sanotun vieraannuttamisen tekemistä rangaistavaksi.

Arvioin lakiuudistusta siltä kannalta, että lapsen suojeleminen perheen sisäiseltä seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja muulta perheen sisäiseltä väkivallalta on Suomessa heikolla tolalla. Olen perustellut väitteeni aiemmissa blogikirjoituksissani, etenkin seuraavissa: ”STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”, ”Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä” ja ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”. STAKESin ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseksi (Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: STAKES oppaita 55, 2003) kehottavat viranomaisia suhtautumaan skeptisesti tapauksiin, joissa yksi vanhempi tekee ilmoituksen toisen vanhemman harjoittamasta hyväksikäytöstä tai väkivallasta. Oppaan mukaan aiheettomia syytöksiä esitetään etenkin avioerotilanteissa. Näitä tilanteitahan ovat käytännössä kaikki tapaukset, joissa vanhempi huomaa puolisonsa pedofiiliksi, koska lasta ei voi tehokkaasti suojella, jos hän asuu edelleen hyväksikäyttäjän kanssa. Lasta suojelevalla vanhemmalla ei myöskään ole automaattista oikeutta vaikuttaa rikosprosessiin ja esimerkiksi tutkinnassa lapselle esitettäviin kysymyksiin, koska lapselle nimetään prosessiin edunvalvoja. Epäillyn vanhemman oikeudet rikostutkimuksessa ovat näin olennaisesti paremmat kuin epäilystä ilmoittaneen vanhemman. Olen kirjoittanut tästä epäkohdasta 2.1.2011 otsikolla ”Lasta puolustavan vanhemman oikeudet vaarassa perheen sisäisen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä”.

Suomi on kahdesti tuomittu Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa lasta suojeleville läheisille langetetuista kunnianloukkaustuomioista. Ensimmäisessä tapauksessa vuonna 2008 isoäiti oli saanut rangaistuksen kunnianloukkauksesta ilmoitettuaan viranomaisille epäilevänsä lapsen isän pahoinpidelleen lasta: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-89962

Kyseisessä tapauksessa epäilyä tukivat sekä lapsen oma kertomus että lääkärin lausunto. EIT katsoi Suomen siis toimineen väärin tuomitessaan isoäidin. Toinen EIT:n tuomio Suomelle langetettiin aivan äskettäin, 15.12.2016: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-169522

Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Äiti perusti epäilynsä lapsen puheisiin ja siihen, että lapsi pelkäsi isänsä tapaamista. Lastensuojeluviranomaiset tekivät epäillystä seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikosilmoituksen, mutta juttu raukesi, kun Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä ilmoitti näkemyksenään, ettei alle 4-vuotiaalle lapselle voida tehdä luotettavaa psykologista tutkimusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun äiti vielä tämän jälkeen kertoi sosiaalityöntekijälle puhelimessa huolensa, että isä saattaisi tapaamisten aikana käyttää lasta seksuaalisesti hyväkseen, äiti tuomittiin kunnianloukkauksesta. EIT katsoi Suomen loukanneen kunnianloukkaustuomiolla äidin sananvapautta, mutta lapsen oikeuksien kannalta saattaa olla olennaisempaa, että suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä äiti menetti lapsen huoltajuuden, joka siirrettiin isälle. Tätä olennaista tuomiota ei ole Suomessa lainkaan uutisoitu. Yhdessä tapaukset osoittavat, ettei lapsen suojeleminen väkivallalta ole Suomessa vielä täysin dekriminalisoitu, vaan siitä voi saada rikostuomion.

Oikeusministeriön muistiossa pohditaan, pitäisikö vieraannuttamisen kielto sisällyttää uuteen lapsenhuoltolakiin. Muistio ei määrittele vieraannuttamista, vaan viittaa Juho Eerolan (PS) ja 58 muun kansanedustajan kesäkuussa 2012 tekemään lakialoitteeseen, joka sisältääkin sangen selvää tekstiä:

https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=la+27/2012

”Pahimmissa eroriidoissa voi jopa esiintyä tilanteita, joissa lapsen henkinen tasapaino ja terveys joutuvat uhanalaisiksi. Lasta saattaa kohdata psykiatrinen terveysriski. Tapaava vanhempi saattaa joutua laajamittaisen ja pitkäaikaisen mustamaalauksen kohteeksi ja lapsi samalla psyykkisen manipuloinnin kohteeksi, kun lähivanhempi tahallisesti antaa lapselle valheellista negatiivista "tietoa" muualla asuvasta vanhemmasta.

Tahallisessa vieraannuttamisessa lapsi pyritään saamaan pelkäämään ja inhoamaan muualla asuvaa vanhempaa ja kieltäytymään tapaamasta tätä enää. Kuvatunlainen manipulaatio saattaa pahimmillaan aiheuttaa lapsessa sellaisia pelkotiloja ja sellaista henkistä pahoinvointia, että lähivanhemman menettely lähestyy rikoslain 21 luvun 5 ja 7 §:ssä rangaistavaksi säädettyä henkistä pahoinpitelyä.

Joissakin kansainvälisissä lapsipsykiatrian tutkimuksissa käytetään vieraannuttamisesta nimitystä Parental Alienation Syndrome (PAS). Vaikka PAS ei ole päässyt viralliseen sairausluokitukseen, riidatonta ja nyt olennaista on se, että monissa katkerissa erovanhempien riidoissa esiintyy hälyttävän paljon vieraannuttamista. Pahimmillaan lähivanhemman harjoittama vieraannuttaminen voi olla patologista koston luonteista toimintaa, jossa uhreina ovat sekä lapsi että tapaava vanhempi”.

Viittaus PAS:iin on erityisen mielenkiintoinen. Kuten aloitteentekijät itsekin toteavat, syndrooman olemassaolo on kiistanalainen. Sen väitti keksineensä nyt jo edesmennyt amerikkalainen lastenpsykiatri Richard E. Gardner. Hoitotoimenpiteenä olettamalleen syndroomalle Gardner ehdotti yhteyden katkaisemista ”vieraannuttavaan” vanhempaan ja lapsen sijoittamista asumaan yhdessä sen vanhemman kanssa, josta vieraannuttava vanhempi on kertonut perättömiä juttuja. Vaikka vieraannuttamista toki oikeastikin tapahtuu, PAS on teoriana herättänyt voimakasta kritiikkiä eikä sitä missään ole hyväksytty tautiluokitukseen. Gardnerilla oli myös muita melko omintakeisia ehdotuksia, joihin kuului mm. että seksuaalista hyväksikäyttöä havainneen vanhemman pitäisi pidättäytyä tekemästä rikosilmoitusta, koska oikeusprosessi aiheuttaisi lapselle enemmän vahinkoa kuin hyväksikäyttö: https://www.leadershipcouncil.org/1/res/dallam/2.html

Mahtoivatko 59 kansanedustajaa tietää, mitä he allekirjoittivat?

Lakialoitteen konkreettinen ehdotus on seuraava:

”Tapaamisoikeuden toteutumista 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti ei saa haitata eikä vaarantaa antamalla lapselle siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi ei asu, totuudenvastaisia kielteisiä tietoja tai mielikuvia, jotka ovat omiaan vieraannuttamaan lasta sanotusta vanhemmastaan (vieraannuttamiskielto). Jos toinen vanhempi tai muu henkilö, jolle lapsen huolto on uskottu, rikkoo vieraannuttamiskieltoa, voidaan soveltaa 12 §:ää”.

Mainittu 12§ kuuluu: Sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta tai tuomioistuimen päätöstä lapsen huollosta tai tapaamisoikeudesta voidaan muuttaa, jos olosuhteet ovat sopimuksen vahvistamisen tai päätöksen antamisen jälkeen muuttuneet taikka jos tähän muutoin on aihetta.

Selkokielellä tämä tarkoittaa, että mikäli huoltava vanhempi kertoo lapselle perättömiä juttuja toisesta, hän voi menettää lapsen huoltajuuden. Kuka määrittelee, mitkä ovat perättömiä juttuja? Samat suomalaiset viranomaiset, jotka kunnostautuivat EIT:n tuomioihin johtaneissa jutuissa? Jos totuuden kriteerinä pidetään langetettua rikostuomiota tai sen puuttumista, päädytään mahdottomaan tilanteeseen, jossa viranomaisen nyt melko usein harjoittama epäillyn suosinta johtaa huoltajuuden siirtämiseen lasta suojelleelta vanhemmalta epäillylle vanhemmalle. Vaikka epäiltyä ei suosittaisi, langettava näyttö saattaa viranomaisten parhaista pyrkimyksistä huolimatta jäädä löytymättä sellaisessakin tapauksessa, jossa hyväksikäyttö on tapahtunut. Toteutuessaan ehdotus käytännössä kriminalisoisi tuomioistuimen ja muiden viranomaisten tekemien päätösten arvostelun ja lisäisi Suomen EIT:sta saamien langettavien tuomioiden määrää. 

Lapsen oikeuksista välittävien on syytä välttää seuraavien lakialoitteen allekirjoittaneiden kansanedustajien äänestämistä:

• Juho Eerola /ps
• Pauli Kiuru /kok
• Jussi Niinistö /ps
• Kaj Turunen /ps
• Ismo Soukola /ps
• Pietari Jääskeläinen /ps
• Jari Lindström /ps
• Mika Niikko /ps
• Anssi Joutsenlahti /ps
• Timo Soini /ps
• Vesa-Matti Saarakkala /ps
• Reijo Hongisto /ps
• Olli Immonen /ps
• Jussi Halla-aho /ps
• Anne Louhelainen /ps
• Johanna Jurva /ps
• Ritva Elomaa /ps
• Kauko Tuupainen /ps
• Reijo Tossavainen /ps
• Lauri Heikkilä /ps
• Martti Mölsä /ps
• Lea Mäkipää /ps
• Ari Jalonen /ps
• Tom Packalén /ps
• Pertti Virtanen /ps
• Pentti Kettunen /ps
• Pirkko Ruohonen-Lerner /ps
• Hanna Mäntylä /ps
• Eeva Maria Maijala /kesk
• Kari Uotila /vas
• Kari Tolvanen /kok
• Aila Paloniemi /kesk
• Mikko Savola /kesk
• Elsi Katainen /kesk
• Antti Lindtman /sd
• Ilkka Kanerva /kok
• Jukka Kopra /kok
• Tapani Mäkinen /kok
• Kalle Jokinen /kok
• Teuvo Hakkarainen /ps
• Pirkko Mattila /ps
• Osmo Kokko /ps
• Johanna Karimäki /vihr
• Laila Koskela /ps
• Juha Väätäinen /ps
• Juha Sipilä /kesk
• James Hirvisaari /ps
• Jani Toivola /vihr
• Jyrki Yrttiaho /vr
• Eero Suutari /kok
• Jaana Pelkonen /kok
• Markus Mustajärvi /vr
• Timo V. Korhonen /kesk
• Markku Eestilä /kok
• Sauli Ahvenjärvi /kd
• Raimo Piirainen /sd
• Petteri Orpo /kok
• Suna Kymäläinen /sd
• Aino-Kaisa Pekonen /vas
• Markus Lohi /kesk

 

Nykyinen oikeusministeri Jari Lindström on allekirjoittaneiden joukossa. Myös Kokoomuksen Kari Tolvanen ansaitsee huomiota, koska julkisuudessa hän on pyrkinyt esiintymään lasten puolustajana väkivallalta. Tolvanen puhui eduskunnassa vuonna 2013 Tuomo Puumalan (Kesk.) lakialoitetta vastaan, jolla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö olisi säädetty vanhentumattomaksi rikokseksi:

https://www.eduskunta.fi/FI/Vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=PTK+93/2013+ke+p+3

Vaikka kopioimani nimilista osoittaa vieraannuttamiskiellon ensisijaisesti Perussuomalaiseksi projektiksi, ei pidä luulla, ettei myös vasemmistossa olisi ongelmia seksuaalisen hyväksikäytön mieltämisessä rikokseksi. Ne vain ilmenevät toisella tavalla.

 Toteutuessaan vieraannuttamiskielto heikentäisi entisestään lasta suojelevan vanhemman asemaa. Oikeusministerin kanta asiassa antaa aihetta huoleen. Toisaalta nimenomaan vieraannuttamiskieltoa kritisoitiin lausuntokierroksella voimakkaasti. Vieraannuttamiskiellon lisäämistä lakiin eivät kannattaneet tai siihen suhtautuivat varauksellisesti Espoon käräjäoikeus, Helsingin käräjäoikeus, Oulun käräjäoikeus, Pirkanmaan käräjäoikeus, Espoon sosiaali- ja terveystoimi, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto, Julkiset oikeusavustajat ry, Väestöliitto ry, Lastenvalvojat ry, Lastensuojelun keskusliitto, Miessakit ry, Yhden Vanhemman Perheiden Liitto ry, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Asianajajaliitto. Vieraannuttamiskieltoa taas kannattivat Helsingin oikeusaputoimisto, Etävanhempien liitto ry, Isät lasten asialla ry ja Suomen isovanhemmat ry.

Varmuuden vuoksi mainitsen vielä, että pidän pahantahtoisia perusteettomia syytöksiä moraalisesti tuomittavina. Koska oikeussuojajärjestelmä ei nykyisellään pysty suojelemaan lapsia väkivallalta, vieraannuttamiskiellon säätäminen johtaisi rikollisten entistä voimakkaampaan suojelemiseen. Lainmukaisten tapaamisten estämisestä voidaan jo nykyisen lain mukaan langettaa uhkasakko. Hyvässä uskossa ilmaistun ja perustellun epäilyn esittämisen ei kuitenkaan pidä olla rankaistavaa. 

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio vuodelta 2006

Lauantai 20.2.2016 klo 21.57 - Johannes Remy

Tietoni ovat muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiolauselmasta:

http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-75337

Sveitsiläinen mies ja suomalainen nainen avioituivat ja asuivat Sveitsissä. Heille syntyi kaksi lasta, poika vuonna 1987 ja tyttö 1989. Vuonna 1993, pojan ollessa 6- ja tytön 5-vuotias, vaimo muutti yhdessä lasten kanssa uuden lesbokumppaninsa luo Suomeen. Sveitsiin jäänyt mies haki avioeroa ja lasten huoltajuutta. Oikeuden päätöstä odotellessa vanhemmat solmivat väliaikaisen sopimuksen, jonka mukaan lapset olisivat toistaiseksi Suomessa, mutta isä saisi tavata heitä kolmesti. Prosessin ollessa kesken mies sai tietää anoppinsa ilmoittaneen Suomen sosiaaliviranomaisille epäilevänsä äidin lesbokumppanin käyttäneen lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Seksuaalisen hyväksikäytön epäily meni aina hovioikeuteen saakka, missä se kaatui äänestyspäätöksellä.

Vuonna 1996 tuomioistuin antoi äidille lasten yksinomaisen huoltajuuden, minkä päätöksen ylemmät oikeusasteet myöhemmin vahvistivat. Isä sai tapaamisoikeuden. Äiti kuoli vuonna 1999, jolloin isä saapui heti Suomeen ja vaati itselleen lasten huoltajuutta. Kuitenkin myös äidin kumppani haki itselleen lasten huoltajuutta. Joulukuussa 1999 suomalainen tuomioistuin myönsi huoltajuuden isälle. Seuraavana päivänä hovioikeus kuitenkin keskeyttiu tuomion täytäntöönpanon äidin kumppanin tekemän valituksen perusteella, ja lapset jäivät äidin kumppanin luo. Tämän jälkeen isä ei enää pääsi enää kerran tapaamaan lapsiaan toukokuussa 2001. Maaliskuussa 2001 hovioikeus vahvisti aiemman alioikeuden päätöksen ja määräsi lapset muuttamaan isän luo muutaman kuukauden siirtymäajan jälkeen elokuussa 2001. Kesäkuussa 2001 Korkein oikeus kuitenkin keskeytti hovioikeuden päätöksen toimeenpanon. Lokakuussa 2001 Korkein oikeus antoi äidin kumppanille lasten yksinomaisen huoltajuuden käyttäen perusteena lasten omaa mielipidettä ja sitä, että lapset olivat tottuneet asumaan Suomessa. Lasten mielipiteen perusteella isältä evättiin myös tapaamisoikeus. Näin isä menetti lapsensa, vaikka hänen sopivuuttaan lastensa huoltajaksi ei missään vaiheessa ollut kiistetty. Korkein oikeus myös hylkäsi isän vaatimuksen psykologisista tutkimuksista, jotka olisivat voineet selvittää äidin kumppanin vaikutusta lasten ilmaisemaan mielipiteeseen.  

Kantelussaan Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen isä korosti, miten äidin kumppani oli katkaissut lasten kaikki yhteydet isäänsä, eikä lasten mielipidettä selvitettäessä oltu tutkittu, missä määrin lasten mielipide oli heidän omansa ja missä määrin se oli äidin kumppanin aktiivisen vaikutuksen tulosta. Asiaan ei ollut vaikuttanut myöskään se, että äidin kumppanilla oli todettu alkoholiin liittyviä mielenterveydellisiä ongelmia. Isän mukaan lapset eivät olleet vapaita ilmaisemaan mielipidettään, vaan he olivat joutuneet äidin kumppanin manipuloimiksi. Ennen lasten äidin kuolemaa isän välit lapsiinsa olivat olleet erittäin hyvät, ja lapset olivat kahdesti vierailleet hänen luonaan Sveitsissä. Isän mukaan äidin kumppani oli pelotellut lapsia sillä, että isä sijoittaisi heidät Sveitsissä lastenkotiin. Isä valitti myös, etteivät suomalaiset viranomaiset olleet toimeenpanneet niitä tuomioistuimen päätöksiä, joiden perusteella huoltajuus oli myönnetty hänelle. Isä korosti biologisen isyytensä merkitystä: huoltavan vanhemman kuollessa huoltajuus on myönnettävä toiselle vanhemmalle, ellei toisenlaiseen menettelyyn ole erityisen painavia perusteita. Koska isän sopivuutta lastensa huoltajaksi ei ollut kiistetty, sellaisia painavia perusteita ei ollut. Sen sijaan äidin kumppanin oli todettu sopivan huoltajaksi, vaikka hänellä oli vakavia ja pitkäkestoisia mielenterveydellisiä ongelmia, joihin kuului lasten isään ja heidän äidinpuoleiseen isoäitiinsä liittyviä väkivaltaisia harhoja (violent delusional thoughts concerning the applicant and the maternal grandmother). Kumotessaan alempien oikeusasteiden päätökset Korkein Oikeus ei ollut millään tavoin huolehtinut edes isän tapaamisoikeudesta, joten se oli käytännössä vahvistanut äidin kumppanin aikaansaaman lainvastaisen tilanteen.

Vuonna 2006 EIT totesi Suomen rikkoneen ihmisoikeussopimuksen seuraavia kohtia:

8. Oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta

1. Jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta.

2. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Suomi määrättiin maksamaan isälle 10 000 euroa korvauksia sekä korvaamaan 56 000 euroa hänen oikeudenkäyntikulujaan. Tässä vaiheessa äidin kuolemasta oli kuitenkin jo seitsemän vuotta. Vanhempi lapsi oli tuolloin 19- ja nuorempi 17-vuotias. Lapset ovat aikuisina solmineet uudestaan yhteyden isäänsä, mutta he eivät ole yhteydessä äitinsä entiseen kumppaniin, jonka luona kasvoivat.

Tämä on tietysti melko vanha tapaus. Siitä on kuitenkin syytä kirjoittaa, koska korkeimman oikeuden tuomio silloin tällöin yhä mainitaan myönteisenä esimerkkinä siitä, miten lapsen oikeutta vanhempaansa erityisesti kunnioitettiin. Nettikeskusteluissa tapaus myös joskus käännetään tyystin päälaelleen esittäen se esimerkkinä siitä, miten viranomaiset muka huoltoriitojen yhteydessä suosivat äitien tekemiä isiä koskevia perättömiä ilmiantoja. Epäiltynä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstähän oli äidin entinen kumppani lasten äidinpuoleisen isoäidin tekemän rikosilmoituksen vuoksi.

Olennaisin opetus tapahtuneesta on, ettei laki tässä tapauksessa ole ollut kaikille sama. Erityisen vaikuttavaa on, miten hovioikeus seuraavana päivänä alioikeuden päätöksen jälkeen keskeyttää sen toimeenpanon. Jostain syystä toista osapuolta suosittiin. Tällaisia tapauksia varten Suomessa pitäisi olla elin, jolla olisi valtuudet nopeasti puuttua lasten oikeuksia loukkaaviin viranomaispäätöksiin. Ei voi riittää, että vääryyttä kärsineet mahdollisesti saavat EIT:sta asianmukaisen ratkaisun. Lapsuus on siihen liian lyhyt ja liian tärkeä aikakausi ihmisen elämässä.  

Suomi, EU ja NATO

Sunnuntai 24.1.2016 klo 20.59 - Johannes Remy

Pakolaisongelman hoitaminen EU:n päätöksin ja jäsenmaiden yhteisvoimin on Suomen edun mukaista. Samoin on Suomen etu luopua Dublinin sopimuksesta periaatteesta, jonka mukaan pakolaisen asian hoitaa se EU-maa, johon hän ensiksi saapuu.

 

Itärajamme on EU:n ulkoraja, jonka toisella puolella on Venäjä. Venäjän hallitus voi halutessaan avata Lähi-Idästä tulevilla pakolaisille reitin alueensa läpi Suomeen. Näi saattaa juuri nyt olla käymässä, mihin viittaavat toistaiseksi vahvistamattomat tiedot Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n osallisuudesta pakolaisten kuljettamiseen Suomen rajalle. Koska Venäjän hallitsija Vladmir Putin on johtamassa kansaansa suureen onnettomuuteen, tulevaisuudessa rajan yli saattaa pakolaisina ryöpsähtää suuria määriä myös Venäjän kansalaisia. Jos hylkäämme EU:n yhteisen päätöksenteon tässä asiassa, suostumme samalla hoitamaan pakolaisongelmamme yksin. Jos taas sitoudumme EU:n yhteiseen päätöksentekoon, voimme odottaa muiden jäsenmaiden auttavan Suomea ottamalla vastaan osan itärajan yli tulevista pakolaisista.

 

Yllä kuvaamani asiantila on niin ilmeinen, ettei sen ymmärtämisen pitäisi olla vaikeaa riippumatta siitä, olemmeko nuivia vai ns. suvakkeja. Ulkoministeri Timo Soini yrittää silti yhä paeta todellisuutta pitäytymällä kansallisessa päätöksenteossa ja puhumalla rajan sulkemisesta:  http://yle.fi/uutiset/soini_valayttaa_kovia_keinoja_itarajalle__jopa_rajan_sulkeminen_mahdollista/8617471

Toki rajan voi sulkea, mutta se johtaa vain siihen, että epätoivoiset maahanpyrkijät lakkaavat käyttämästä rajanylityspaikkoja ja tulevat rajan yli mistä vain pääsevät. Rajan todellinen sulkeminen vaatisi vanhan DDR:n esimerkin seuraamista varustamalla raja asianmukaisin helvetinkonein. Ymmärrän ihmisoikeuksien olevan nuiville vain suvakkien keksimä harmittava este heidän ajamansa politiikan toteuttamiselle. Siksi lisään vielä, että DDR:n mallin seuraaminen aiheuttaisi huomattavia kustannuksia. On parempi pysyä läntisten demokratioiden joukossa ja kannattaa pakolaisongelman hoitamista EU:n yhteisellä päätöksenteolla.

 

Blogikirjoituksessani “Ukraina, Venäjä ja Suomi” kirjoitin harkitsevani mielipidettäni Suomen mahdollisesta liittymisestä NATOon. Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että NATO-jäsenyyden hakeminen on vähiten huono vaihtoehto. On epätodennäköistä, että vanhalla kunnon suomettumispolitiikalla voitaisiin nykytilanteessa turvata Suomen asema. Euroopan Unionin jäsenmaana Suomi Venäjän näkökulmasta jo kuuluu länsileiriin. Ne myönnytykest, joita tästä asemasta käsin voimme tehdä Venäjälle, eivät olisi riittäviä palauttamaan asemaamme liittoutumien ulkopuolella olevana Venäjälle ystävällismielisenä rajamaana. Ottaen huomioon Venäjän nykyinen ulkopolitiikka, siinä valinnassa olisi myös liian suuria moraaliin ja demokratian ylläpitämiseen liittyviä riskejä.

 

Päätyminen NATO-jäsenyyden kannattajaksi ei ole ollut minulle helppoa, koska suhteeni venäläiseen kulttuuriin on läheinen ja myönteinen. En missään tapauksessa kannata näkemystä Venäjästä jonain perivihollisena, joka aina olisi uhkaamassa meitä. Tulevaisuudessa Venäjän ja sen länsinaapurien välille on mietittävä järjestelyä, joka pysyvästi poistaisi vastakkainasettelun samaan tapaan kuin EU on poistanut vihollisuuden Saksan ja Ranskan väliltä. Valitettavasti se on mahdotonta juuri nyt.  

SDP:n eurovaaliehdokkaat ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Keskiviikko 14.5.2014 klo 19.46 - Johannes Remy

Kolme SDP:n eurovaaliehdokasta on osoittanut oikeaa asennetta suhtautumisessaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Johannes Koskinen kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin poliitikkoihin, jotka ovat puuttuneet oikeussuojajärjestelmämme lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeviin ongelmiin. Toimiessaan oikeusministerinä vuonna 2002 Koskinen puuttui julkisuudessa Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin juttuun. Hän sai aikaan uuden esitutkinnan, joka valitettavasti suoritettiin jälleen Helsingin rikospoliisissa Markku Stenbergin johdolla. Ei ollut Koskisen vika, ettei yli kymmenen lapsen hyväksikäyttö toisellakaan kerralla edennyt syyteharkintaan.  Puuttuminen yhteen tapaukseen ei sinänsä ole paljon, mutta se on enemmän kuin useimmat suomalaiset poliitikot tekevät. Yleensäkin Koskisen toiminta oikeusministerinä osoitti hänen olevan avoin sille mahdollisuudelle, että oikeussuojajärjestelmässä voidaan tehdä virheitä.
SDP:n nykyisistä eurovaaliehdokkaista kaksi, Miapetra Kumpula-Natri ja Mikael Jungner, allekirjoittivat viime vuonna Keskustan Tuomo Puumalan lakialoitteen, jonka mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei rikoksena vanhenisi koskaan. Aloite sai puolelleen eduskunnan enemmistön, mutta oikeusministeriön virkamiehet tyrmäsivät sen. Kuuluu suomalaisen poliittisen kulttuuriin omituisuuksiin, että he saivat asiassa viimeisen sanan.  
Voi olla, että muillakin demariehdokkailla on ansioita tässä suhteessa, mutta nämä kolme ovat ainoat, joista minulla on tietoa. Otan mielelläni vastaan lisätietoja.
Pahoittelen pitkää taukoa blogikirjoituksissani. Olen samanaikaisesti kirjoittanut kahta historiateosta, joista toinen on jätetty kustantajalle ja toinen on loppusuoralla. Aikaa on jäänyt vähänlaisesti. En ole vaiennut, vaan jatkan kirjoittamista, etenkin kun huomaan blogillani pitkästä tauosta huolimatta olevan lukijoita. Kiitos teille.

Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus

Sunnuntai 7.4.2013 klo 6.56 - Johannes Remy

Kaksi lasten kaltoinkohteluun liittyvää skandaalia on viime aikoina noussut esiin Suomessa. Ensimmäinen on 8-vuotiaan Vilja Eerikan murhan oikeudenkäynti, toinen viime viikolla ilmestynyt Janne Villan kirja Hengellinen väkivalta, joka nostaa uudelleen esiin Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodissa tapahtuneen jäjestelmällisen lasten seksuaalisen hyväksikäytön. Kirjoitan tänään myös kolmannesta tapauksesta, erään lastenlääkärin psykiatrisesta pakkohoidosta ja Suomelle tämän johdosta langetetusta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta. Viimeksi mainittu tapaus ei ole Suomessa skandaali, vaikka sen pitäisi olla.

[Kirjoitus jatkuu alla olevan linkin alla]

Lue lisää »

YK:n Lapsen Oikeuksien Komitean huomautukset Suomelle

Sunnuntai 6.11.2011 klo 23.08 - Johannes Remy

Suomi on vuonna 1991 allekirjoittanut vuonna 1989 solmitun YK:n Lapsen Oikeuksien Sopimuksen. Sopimus löytyy kokonaisuudessaan verkosta: http://www.finlex.fi/sopimukset/sopsteksti/1991/1991/19910060

 Sopimukseen kuuluu seuranta, jossa määrävuosin tarkkaillaan sopimusvaltion edistymistä sopimuksen toteuttamisessa. Seurannasta vastaa YK:n pysyvä elin, Lapsen Oikeuksien Komitea.

Komitea antoi viime kesäkuussa kommenttinsa ja huomautuksensa sopimuksen toteuttamisesta Suomessa:

http://www.unicef.fi/files/unicef/pdf/LOS_Komitean_Paatelmat_2011.pdf

On huomionarvoista, että tämä arvovaltainen taho on sangen kriittinen Suomen tilanteen suhteen. Komitean havainnoissa ja suosituksissa on paljon sellaista, mikä Suomessa yhä helposti leimataan traumatisoituneiden hörhöjen höpinäksi. Ei olekaan ihme, ettei Komitean kriittinen näkemys juuri välittynyt suomalaisiin viranomaislähteisiin perustuneessa uutisoinnissa. Huomautuksia oli niin paljon, etten tässä edes yritä tuoda esiin kaikkea, vaan keskityn mielestäni olennaisimpiin kohtiin.

[Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]

Lue lisää »

Lapsen oikeuksia ei puolusteta suoltamalla jargonia

Perjantai 30.5.2008 klo 16.30 - Johannes Remy

 

Suomessa on vuodesta 2005 ollut lapsiasiavaltuutetun virka, jossa on nyt entinen Keskustapuolueen poliitikko Maria Kaisa-Aula. Perustamisen yhteydessä lapsiasiavaltuutetun toimenkuva ja toimivaltuudet ovat jääneet torsoiksi: hänellä ei ole oikeutta puuttua yksittäisiin tapauksiin, joissa lapsen oikeuksia on loukattu. Tämän kummallisen rajauksen vuoksi lapsiasiavaltuutetun tehtäviin kuuluu nyt vain sangen yleisluontoinen lapsen edun ja oikeuksien edistäminen muun muassa lainsäädännön tasolla. Lapsiasiavaltuutetun sivuilla http://www.lapsiasia.fi/ erityisesti korostetaan, että valtuutettu ei ota kantaa yksittäistapauksiin.

 

Lapsiasiavaltuutetun toimenkuvan rajaaminen on herättänyt kansainvälistä huomiota. Suomi on allekirjoittanut vuonna 1989 solmitun YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen. Sen toteutumista valvoo YK:n Lapsen Oikeuksien Komitea, joka tutkii allekirjoittajamaiden tilanteen määrävuosin. Viimeisin Suomea koskeva raportti laadittiin syyskuussa 2005. Komitea suositteli, että lapsiasiavaltuutetun toimivaltuuksia laajennetaan siten, että hän saa mahdollisuuden ottaa vastaan ja tutkia lasten tekemiä valituksia. (Komitean suositukset ovat luettavissa ulkoministeriön nettisivuilla http://www.formin.fi.finland.fi/public, edelleen linkkien "voimassa olevat ihmisoikeussopimukset", "yleissopimus lasten oikeuksista" alle, edelleen siellä olevasta taulukosta 3. raportin "päätelmät ja suositukset")

 

Puolueosastoni Vallilan Sosialidemokraattinen Työväenyhdistys on tehnyt SDP:n puoluekokoukselle aloitteen, jossa esitetään lapsiasiavaltuutetun toimenkuvan muuttamista siten, että hän saa valtuudet käsitellä ja antaa lausuntoja yksittäistapauksista, joissa lapsen oikeuksia on loukattu. Puoluehallitus torjuu aloitteen väittäen, että yhteiskuntapolitiikkaan vaikuttamista ja yksittäistapauksiin puuttumista on vaikea yhdistää. Aloite ja puoluehallituksen vastaus siihen löytyvät SDP:n sivuilta http://www.sdp.fi/fi/puoluekokous /aloitteet, edelleen linkki "Sosiaali- ja terveysvaliokunta", siellä aloite 231. Puoluehallitus viittaa myös siihen, että kaikkien lasten kanssa tekemisissä olevien viranomaisten tehtävä on valvoa lapsen oikeuksien toteutumista.

 

Lapsiasiavaltuutettu Aula ei itse halua oikeutta puuttua yksittäistapauksiin.  Hänen mukaansa "Vaikuttamalla aktiivisesti ja ennakoivasti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja lainsäädäntöön sekä lisäämällä viranomaisten tietoisuutta lasten oikeuksista voidaan parhaiten luoda lapsille sellaiset elinolosuhteet, että aiheita valitusten tekemiseen on mahdollisimman vähän". (http://www.lapsiasia.fi/, edelleen linkit "ajankohtaista" ja "lausunnot", "Lausunto YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen täytäntöönpanosta 7.3.2008")

 

Itse olen sitä mieltä, että lapsen oikeuksia suojellaan paremmin puuttumalla niiden loukkaamiseen kuin suoltamalla jargonia.  On erittäin naiivia ajatella kaikkien viranomaisten aina toimivan lapsen oikeuksien puolesta, kunhan he saavat niistä riittävästi tietoa. Se ei ole yhtään sen realistisempaa kuin uskoa kaikkien vanhempien aina toimivan lastensa parhaaksi. Jo apostoli Paavali pani merkille, että ihminen voi tehdä väärin vaikka hän tietääkin, mikä on oikein.

 

Julkisuuteen tihkuu silloin tällöin tietoja ja väitteitä esimerkiksi huostaan otettujen lasten epäasianmukaisista oloista ja viranomaisten vastentahtoisuudesta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseen. Esimerkkeinä mielipidekirjoitus Kaikki ei ole kunnossa lastensuojelun kulissien takana Länsiväylässä 23.5.2008, sivu 11, (www.lansivayla.fi/nakoislehti, edelleen "Siirry näköislehteen tästä" ja "arkisto") sekä Neloskanavan uutinen 19.5.2008 Miksi tyttäreni hyväksikäyttöä ei tutkita? (katsottavissa www.nelonen.fi/uutisvideot). En tiedä niissä esitellyistä tapauksista sen enempää kuin mitä asianomaiset mediat kertovat, joten en rupea väittämään niistä mitään varmaa. Sen valossa mitä muuten tiedän, tapaukset eivät kuitenkaan ole luonteeltaan mitenkään uskomattomia. Yksittäistapauksiin puuttuvalta lapsiasiavaltuutetulta ei puuttuisi töitä.

 

Myös kunnallispolitiikalla voidaan puolustaa lapsen oikeuksia. Neloskanavan uutisessa poliisi perustelee toimimattomuuttaan nimeltä mainitsemattoman Keski-Uudenmaan kunnan sosiaalijohtajan lausunnolla. Tällaisessa tapauksessa kunnallisten luottamushenkilöiden velvollisuus on paneutua itsenäisesti asiaan ja tarvittaessa ohjata sosiaalijohtajan toimintaa omilla päätöksillään.