Oikeusministeriön työryhmän mietintö ei ole yksittäistapaus. Mitä nyt pitäisi tehdä?

Kirjoituksissani väitin työryhmän mietinnössä ilmenevän pyrkimyksen peitellä sen todellisia tavoitteita: vaikka lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista annettavia tuomioita aiotaan enemmän lieventää kuin koventaa, julkisuuteen väitetään päinvastaista. Jo aiemmin olen väittänyt lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevissa lakiesitysten perusteluosissa olleen olennaisia lauseita, joilla esityksen julkilausuttu tarkoitus on vesitetty. Joskus vesittävät lauseet on esitetty viittauksina toisiin asiakirjoihin, joita ainakaan useimmat kiireiset kansanedustajat eivät ehdi lukea. Tästä räikein esimerkki lienee rikostaustaotteen vaatimista lapsityöhön pyrkivältä koskeva laki, joka mahdollistaa lasta vastaan tehtyyn seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamisen. Kirjoitin tästä vuonna 2011: https://www.johannesremy.com/blogi/2011/01/10/17/?page2 Esitin perustelut sille, miksi tapahtunutta ei voi pitää huolimattomuudesta syntyneenä vahinkona. Silloisen hallituksen esityksen valmistelleisiin virkamiehiin luottaen eduskunta tuskin huomasi, mitä oli säätänyt. Toinen samanlainen esimerkki on lapsen ja aikuisen välisen seurustelusuhteen säätäminen rangaistuskäytännössä syyllisyyttä lieventäväksi asianhaaraksi, joka tapahtui 2011, mutta josta kirjoitin viime vuonna 2019: https://www.johannesremy.com/blogi/2019/02/19/28835

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että "Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli". Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyvät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta. 

Asiasta on syntymässä kohu. Kokoomuksen Antti Häkkänen, joka aikanaan nimitti oikeusministeriön työryhmän, vaatii hallitusta vastaamaan, onko se luopumassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten koventamisesta. Samaan suuntaan on puhunut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Saara-Sofia Siren: https://www.verkkouutiset.fi/kokoomus-lapsiin-kohdistuvien-rikosten-rangaistuksia-kovennettava/#c91d1c26 Kyseiset kokoomuspoliitikot eivät mielestäni ole kokonaan väärässä. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ja heitä puolustavien aikuisten puutteellinen oikeusturva on Suomen pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia ja on totta, etteivät nykyiset hallituspuolueet ole kiinnittäneet siihen riittävästi huomiota. Asiaa ei kuitenkaan ole syytä puoluepolitisoida, koska myöskään yksikään oppositiopuolue, Kokoomus mukaan lukien, ei ole edes havainnut ongelmaa, joka on näihin rikoksiin liittyvien lakien virkamiesvalmistelussa. 

Alan epäkohtien selvittämiseksi on ymmärrettävä, ettei äskeinen työryhmän mietintö ole yksittäistapaus. Suomen valtiokoneistossa on useaan eri otteeseen ilmennyt outoa suhtautumista lapsiin kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin. 

2000-luvun alussa kohistiin Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin pedofiiliringistä. Poliisin tiedossa olleita uhreja oli kaksitoista, mutta juttu pysäytettiin Helsingin poliisilaitoksella niin tehokkaasti, ettei se koskaan edennyt oikeussaliin. Myöhemmin toimittaja Janne Villan teoksessa Hengellinen väkivalta (2013) on käynyt ilmi uhreja olleen tuolloin 40. Kohusta huolimatta mitään ainakaan julkisuuteen tullutta selvitystä Helsingin poliisilaitoksen toiminnasta asiassa ei tehty. Taiwanin jutun tutkinnanjohtaja Markku Stenberg sai kaikessa rauhassa jatkaa Helsingin poliisilaitoksella lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkintojen johtamista. Sisäasiainministeriön poliisiosasto valitsi Taiwanin jutun tutkinnassa aktiivisesti mukana olleen Marja Vuennon vuoden poliisiksi 2003 julkilausutusti hänen ansioistaan lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tutkijana. Vaikka julkisuudessa ei kerrottu Vuennon osallistuneen Taiwanin jutun tutkimukseen, poliisissa asia oli tiedossa. Poliisiosasto lähetti siten vahvan implisiittisen viestin poliisilaitoksille siitä, että tämä oli tapa, jolla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt oli tutkittava. Toki väki poliisiosastolla on sen jälkeen vaihtunut, mutta on sinisilmäistä olettaa näin suurien ongelmien poistuvan itsestään sillä, että katsotaan muualle. 

Samoin 2000-luvun alussa Suomessa sattui tapaus, jossa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuneeksi epäillyt lastenlääkäri tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Tapahtui Tampereella. Tapauksen yksityiskohdat ovat luettavissa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle vuonna 2012 langettaman tuomion tuomiolauselmasta, johon on linkki englanninkielisessä kirjoituksessani https://www.johannesremy.com/blogi/2019/06/04/30421 Tämäkään tapaus ei päässyt julkisuuteen Suomessa, puhumattakaan että asianomaisten viranomaisten toimintaa olisi millään tavalla tutkittu. 

Vuonna 2016 Suomi sai jälleen EIT:stä langettavan tuomion siitä, että lapsensa seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt äiti oli tuomittu kunnianloukkauksesta puhuttuaan huolestaan sosiaalityöntekijälle. Tämä on se tapaus, johon viittaan yllä ja jonka tuomiolauselma todistaa ainakin Helsingissä noudatetun käytäntöä, jonka mukaan alle 4-vuotiaisiin kohdistuneita rikoksia ei tutkita. Tämäkään EIT:n tuomio ei ole johtanut edes kunnianloukkaustuomion purkamiseen, viranomaisten toiminnan tutkimisesta puhumattakaan. 

Näiden melko vanhojen tapausten lisäksi julkisuuteen tihkuu aika ajoin tietoa lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinnan ongelmien jatkumisesta. Maria Rossi Keskusrikospoliisista kertoi STT:n haastattelussa kesäkuussa 2020 Suomen saavan jatkuvasti ulkomailta vihjeitä näistä rikoksista, mutta että niitä kaikkia ei ennätetä käydä läpi. Vaikka suuri osa ongelmista on asenteissa, poliisin on siis myös saatava lisää resursseja näiden rikosten tutkimiseksi. 

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä, etten näe mitään perusteita olettaa valtiovallan olevan yleisesti pedofiilien miehittämä, kuten hörhöteoria Qanon väittää. Se ei demokratian oloissa ole edes periaatteessa mahdollista, koska vallanpitäjien valintaan vaikuttavat niin monet eri tahot ja intressit. Sekä poliitikkojen että virkamiesten valtaosa on Suomessa kunnollista hyvää tarkoittavaa väkeä. Kunnollisten ja hyvää tarkoittavien ihmisten ei kuitenkaan ole syytä jättää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia päätöksiä niiden haltuun, jotka eivät miellä hyväksikäyttöä vakavaksi rikokseksi. Asiat eivät korjaannu olettamalla automaattisesti kaikki asiantuntijat ja virkamiehet kunnollisiksi ja hyväntahtoisiksi. Ne eivät korjaannu myöskään sillä, että hyvää tarkoittavat ihmiset tämän ongelman kohdatessaan toteavat ”hui kauheaa” ja kääntävät sivua. Paasikiven sanoin, kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.