Oikeusministeriön varjolainsäädäntö mitätöi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamisen

Tiistai 19.2.2019 klo 9:21 - Johannes Remy

Oikeusministeriön virkamiehillä on ikävä tapa piilottaa pitkiin hallituksen esityksiin merkityksellisiä lauseita, jotka olennaisesti vesittävät sen, mitä esityksellä tavoitellaan. Näin on valitettavasti ainakin osittain käymässä myös nyt eduskunnassa käsiteltävänä olevalle lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamiselle.

Tällä tavoin on aiemmin järjestelty lailliseksi seksuaalirikollisen palkkaaminen lapsityöhön, mitä ei moni tiedä. Olen kirjoittanut asiasta tämän linkin alta löytyvässä blogikirjoituksessani

Nyt kirjoitan siitä, miten merkityksellisillä lauseilla on torjuttu aiempia yrityksiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamiseksi ja miten sama torjunta jatkuu. 

Vuonna 2011 säädettiin laki, jolla pyrittiin siihen, että sukupuoliyhteys lapsen kanssa katsottaisiin aina törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Rikoslain 20 luvun 7 §:ssä lukee:

“1)Jos tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman…lapsen kanssa taikka

2) lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä

a) kohteena on lapsi, jolle rikos iän tai kehitystason vuoksion omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa,

b) rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai

c) rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä riippuvaisen aseman vuoksi,

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”  

Lakiteksti vaikuttaa ensi näkemältä oudolta. Sukupuoliyhteyden sisältävä teko on siis törkeä jos se on myös kokonaisuutena ottaen törkeä. Minkälainen on sitten teko, joka sisältää sukupuoliyhteyden lapsen kanssa mutta ei ole kokonaisuutena ottaen törkeä? Ensimmäisenä tulevat mieleen nuorten keskinäiset seurustelusuhteet, mutta kysymys ei olekaan vain niistä: myös lapsen ja aikuisen seurustelusuhde voi olla lieventävä asianhaara, joka tuolloisen hallituksen esityksen perusteluosan (Hallituksen esitys 282/2010, s. 102) mukaan poistaa törkeyden lapsen kanssa harjoitettavasta sukupuoliyhteydestä tai erityisen nöyryyttävällä tavalla tehdystä rikoksesta (lihavoimani kohta):

“7 §. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin tekotapana se, että tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa kuusitoista mutta ei kahdeksantoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa. Samalla momentti selvyyden vuoksi jaettaisiin kohtiin ja alakohtiin, jolloin sukupuoliyhteyttä koskeva tekotapa mainittaisiin 1 kohdassa. Momentin uuden 1 kohdan mukaan tekijä siis syyllistyisi siinä tarkoitetussa tapauksessa törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, jos rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvostelu ja sen lopputulos olisivat näissäkin tapauksissa riippuvaisia tapauskohtaisista tekoon, tekijään ja teon kohteeseen liittyvistä seikoista. Kokonaisarviointiin voivat vaikuttaa esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon asemesta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde, jonka osalta 7 a §:n rajoitussäännöksessä säädetyt edellytykset eivät kuitenkaan täyty.”

Mitä sitten sanotaan tuossa 7a §:ssa:

“Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7§:n momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”.  

Hallituksen esityksen perusteluosassa ei siis tarkoiteta tätä, vaan toisenlaista seurustelusuhdetta: sellaista, joka joko loukkaa lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä sekä henkisessä kypsyydessä on suuri ero. Tällaisen seurustelun vuoksi yhdyntä lapsen kanssa voidaankin katsoa vain lievemmäksi, perusmuotoiseksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, jonka vähimmäisrangaistus on vuoden vankeuden sijasta neljä kuukautta.

Näin heikosti muotoillulla lailla ja etenkin sen perusteluosalla jota lakitekstin lisäksi käytetään tuomioistuimissa oikeuslähteenä voi olla rajuja seurauksia: muistakaamme, että suurin osa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista oikeudenkäynneistä käydään suljetuin ovin.

Valitettavasti vuonna 2010 tehty “virhe” toistettiin 2014, kun raiskaus säädettiin törkeäksi uhrin ollessa alle 18-vuotias. Hallituksen esitystekstin perusteluosaan kirjoitettiin kohta, joka ainakin joissakin tapauksissa voi mitätöidä lain tavoitteen. Rikoslaki 2§:

“Jos raiskauksessa

3) kohteena on kahdeksaatoista vuotta nuorempi lapsi,…  

ja raiskaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”

Tuolloisessa Hallituksen esityksessä (216/2013, s. 42) täsmennetään kyseistä lainkohtaa seuraavasti:

“Uuden kvalifiointiperusteen soveltaminen edellyttäisi, että teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvioinnissa voidaan ottaa huomioon teko-olosuhteisiin, rikoksentekijään ja uhriin liittyviä seikkoja”.

Hämärää, mutta uhrin ja rikoksentekijän seurustelua ei sentään mainita.

Käytännössä suurin osa alle 18-vuotiaiden uhrien raiskauksista on ainakin poliisissa katsottu perusmuotoisiksi, ei törkeiksi raiskauksiksi jopa uhrin ollessa alle 15-vuotias. Tämä selviää nyt eduskunnan käsiteltävänä olevasta hallituksen esityksestä (212/2018), jonka julkilausuttuna tarkoituksena on koventaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten enimmäisrangaistuksia. Esityksen sivulla 16 kerrotaan nykytilanteesta:

“Poliisin tietoon vuonna 2017 tuli 135 alle 15-vuotiaisiin kohdistunutta epäiltyä raiskausrikosta. 15—17-vuotiaisiin kohdistuneita tekoja oli 271. Alle 15-vuotiaisiin kohdistuneista teoista törkeitä raiskauksia oli 40 ja 15—17-vuotiaisiin kohdistuneista 52”.

Vuosina 2010 ja 2014 tehdyillä omituisuuksilla on kerrannaisvaikutuksia nykyiseen hallituksen esitykseen, jonka perusteluosassa avoimesti hyväksytään se, ettei sukupuoliyhteyden sisältävä teko olekaan automaattisesti törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö eikä alle 18-vuotiaan raiskaaminen automaattisesti ole törkeä raiskaus. Aiemmin säädettyyn viitataan ja se jää edelleen voimaan, joten vahingosta ei ole kyse (lihavointi minun):

”Esityksessä ehdotetaan, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus korotetaan neljästä vuodesta kuuteen vuoteen vankeutta. Tällöin voitaisiin arvioida nykyistä ankarammin törkeimpiä mainitun rikoksen piirin kuuluvia tekoja, jotka eivät esimerkiksi rikoslain 20 luvun 7 §:n edellyttämän kokonaisarvostelun perusteella täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. Tällaisten tekojen piiriin voi kuulua nimenomaan sukupuoliyhteyden sisältäviä tekoja” (HE 212/2018, s. 26).

”Aikaisempaa laajempi rangaistusasteikko mahdollistaa sen, että erilaiset tekotavat ja niistä langetettavat rangaistukset voidaan aikaisempaa paremmin suhteuttaa tekojen vakavuuteen. Rangaistusasteikon muutoksen myötä on mahdollista arvioida nykyistä ankarammin esimerkiksi törkeimpiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön piirin kuuluvia tekoja, jotka kuitenkaan eivät esimerkiksi rikoslain 20 luvun 7 §:n edellyttämän kokonaisarvostelun perusteella täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. Näiden tekojen piiriin voidaan HE 212/2018 vp 40 ajatella kuuluvan nimenomaan sukupuoliyhteyden käsittäviä tekoja. Sukupuoliyhteys tekotapana ei kuitenkaan itsessään merkitse, että rangaistus olisi mitattava asteikon ankarimmasta päästä. Tarkoituksena ei ole muuttaa esimerkiksi sitä lähtökohtaa, jonka mukaan sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan arvioida verrattain lievästi”. (HE 212/2018, s. 39-40).

Rajoitussäännös ei aivan sovellu eli joko lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta on loukattu tai osapuolten kehityksessä on huomattava ero. On sinänsä hyvä, että nyt puhutaan nuorten välisistä suhteista, mutta käytännön merkitystä tällä ei ole, koska tuomari voi halutessaan viitata alkuperäiseen vuoden 2010 hallituksen esitykseen, jossa puhutaan vain yleisesti seurustelusuhteesta. Lisäksi nuorten välinen suhde jossa osapuolten kehitystasossa on huomattava ero ei sekään ole mikään hyvä asia. Jatkakaamme:

Sukupuoliyhteyden lisäksi kysymykseen voisi tulla myös pitkäaikainen koskettelu taikka sellainen lievä pakottaminen tai painostaminen, joka ei itsessään täytä raiskauksen tai seksuaaliseen tekoon pakottamisen tunnusmerkistöä”. (HE 212/2018, s. 40).

Eli kun lapsen pakottaminen on vain lievää, teko ei ole törkeä. Olisiko oikein jos oikeusministeriön virkamiehiä lievästi pakotettaisiin kertomaan, miksi he kirjoittelevat tällaista? Ehkä ei.

Pakottaminen sukupuoliyhteyteen on poistettu laista siksi, että kaikkia kyseisiä tekoja pidetään nykyään raiskauksina. Hallituksen esitys salakuljettaa sen uudestaan oikeuskäytäntöön, tosin nyt vain silloin kun se kohdistuu lapseen. 

Aiempien omituisuuksien kerrannaisvaikutukset ulottuvat nykyisen esityksen olennaisimpaan uudistukseen, uuteen rikosnimekkeeseen “Törkeä lapsenraiskaus”, joka perustuisi kokonaan nyt olemassa oleviin rikoksiin “Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö” ja “Törkeä raiskaus” silloin kun yksi ja sama teko täyttäisi molempien rikosten tunnusmerkit. Tämä on hyvä uudistus, koska se nostaa uuden rikoksen vähimmäisrangaistusta neljään vuoteen, kun näistä rikoksista annettava vähimmäismääräinen yhdistelmärangaistus on nyt noin 2 vuotta 4 kuukautta. Esityksessä sanotaankin, että uudistuksen on tarkoitus on koventaa lapsen raiskaamisesta annettavia tuomioita.  Nykyisessä esityksessä viitataan kuitenkin aiempien lakien porsaanreikään ja hyväksytään se, että sukupuoliyhteys lapsen kanssa ei välttämättä ole törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö eikä lapsen raiskaaminen välttämättä ole törkeä raiskaus (lihavointi minun):

”Törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä ei ole tarkoitus soveltaa niissä tilanteissa, joissa raiskaus- ja hyväksikäyttörikos yhtyvät, mutta törkeän tekomuodon tunnusmerkistö täyttyy vain toisen rikoksen osalta. Tällöin tekijä tuomitaan nykyisen käytännön mukaisesti erikseen kahdesta eri rikoksesta, esimerkiksi raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”. (HE 212/2018, s. 40).

Tämä on erittäin ongelmallista silloin kun aikuisen seurustelusuhdetta lapsen kanssa voidaan pitää törkeyden poistavana seikkana. Mutta se saattaa kenties olla tarkoituskin (lihavointi minun):

”Soveltaminen edellyttäisi, että teko täyttäisi rikosvastuun yleiset edellytykset kummankin säännöksessä viitatun rikoksen osalta. Jos esimerkiksi 2 §:ssä tai 7 §:ssä tarkoitettuun rikokseen soveltuu jokin anteeksianto- tai oikeuttamisperuste, ei myöskään törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä voida soveltaa” (HE 212/2018, s. 41).

Näin päädytään tilanteisiin, joissa lapsi on kiistatta raiskattu mutta tuomiota ei anneta törkeästä lapsenraiskauksesta (lihavointi minun):

Syytesidonnaisuuden ja vaihtoehtoisten syytteiden osalta voidaan vielä todeta, että jos rangaistusta on vaadittu törkeästä lapsenraiskauksesta, voidaan vastaaja vaihtoehtoisesti tuomita rangaistukseen muun muassa törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai törkeästä raiskauksesta taikka näiden lievemmistä tekomuodoista” (HE 212/2018, s. 42).

Sovellettaessa niin sanottua kokonaisarviointia siten, että teon törkeys katoaa, päädytäänkin yhden vuoden tuomioon raiskauksesta ja neljän kuukauden tuomioon lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, josta yhdistelmärangaistuksena tulee noin 13,5 kuukautta vankeutta. Näin lyhyt vankeusrangaistus suoritetaan ehdollisena. Samalla julkisuudessa väitetään, että lapsen raiskaamisesta saa nyt vähintään neljä vuotta ehdotonta vankeutta.  

Uskon suurimman osan kansanedustajista olevan tässä asiassa hyvää tarkoittavia. Se että huonoja esityksiä hyväksytään perusteluosaan piilotettuine omituisuuksineen ei johdu siitä, etteivät lainsäätäjämme haluaisi suojella lapsia vaan siitä, etteivät he aavista esitystekstiin piilotettua kavaluutta . Ehdotan kuitenkin harkittavaksi, pitäisikö oikeusministerön virkamiesten mahdolliset vierailut päiväkodeissa kieltää.  

Jos rangaistuksia oikeasti halutaan koventaa siihen on olemassa yksinkertainen keino: laista poistetaan sanat "ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä". Mitään ei tarvitse lisätä, koska nuorten välisiä suhteita koskeva poikkeus on lakiin jo kirjoitettu. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lainsäädäntö

Onko Suomessa kaksi suojaikärajaa? Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Suomelle lasta suojelleen äidin saamasta tuomiosta

Maanantai 14.1.2019 klo 4:00 - Johannes Remy

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin langetti 15.12.2016 Suomelle tuomion erään äidin sananvapauden loukkaamisesta: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-169522

Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta seksuaalisesti hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Tuomiosta ei ole kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.

 

Olen aiemmin kirjoittanut tästä tapauksesta lyhyesti toiseen asiaan liittyneessä kirjoituksessani. Kirjoitan nyt seikkaperäisemmin, koska EIT:n tuomiolauselma sisältää olennaisia tietoja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön puutteellisesta tutkimisesta maassamme. Rikos näet saatetaan jättää tutkimatta siksi, että lapsi on alle 4-vuotias. Onko Suomessa siis kaksi suojaikärajaa, suojeleeko laki vain 4-15-vuotiaita? Tuomiolauselmasta ilmenee myös viranomaisten kollektiivinen kilpikonnapuolustus: yhden viranomaisen tehdessä ilmeisen virheen kaikki muut saattavat silti puolustaa sen tekemää päätöstä.  

 

Suomalaiselle pariskunnalle syntyi tytär marraskuussa 2004. Keväällä 2006 äiti havaitsi outoja piirteitä isän käytöksessä lasta kohtaan. Lapsi ei halunnut jäädä kahden isänsä kanssa. Toukokuussa 2006 äiti muutti erilleen miehestä. Tuomiolauselmasta ei käy ilmi mistä ero johtui, mutta on luontevaa otaksua ainakin osasyynä olleen äidin epäily isän asiattomasta käytöksestä lasta kohtaan. Elokuussa 2006 Kouvolan käräjäoikeus antoi isälle oikeuden tavata lasta valvotusti kerran kahdessa viikossa. Kesäkuussa 2007 eli lapsen ollessa noin 2,5-vuotias sama tuomioistuin antoi isälle oikeuden myös valvomattomiin tapaamisiin. Syyskuussa lapselle määrättiin yhteishuoltajuus siten, että hän oli joka toisen viikonlopun isänsä luona.

 

Äidin kertoman mukaan lapsen käytös muuttui voimakkaasti elokuussa 2007 hänen tavattuaan isänsä kolmannen kerran ilman valvontaa. Lapsi puhui rivosti, oli levoton ja ahdistunut, sekä toistuvasti kertoi äidille asioista joita isä oli tehnyt hänelle. Äiti ilmoitti asiasta lastensuojeluviranomaisille, jotka 13 päivän kuluttua äidin ilmoituksesta tekivät rikosilmoituksen Helsingin poliisilaitokselle. Esitutkinta aloitettiin tästä viikon kuluttua, ja kumpaakin vanhempaa kuulusteltiin. 16 päivää rikosilmoituksen jälkeen eli vajaan kuukauden kuluttua äidin tekemästä lastensuojeluilmoituksesta poliisi pyysi virka-apua Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatriselta Osaamiskeskukselta Helsingissä. Tyttö oli tuolloin kahden vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen. Hänet tutkittiin fyysisesti 35 päivää äidin tekemän lastensuojeluilmoituksen jälkeen. Kehollisia merkkejä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei löytynyt, mikä ei ole ihme, koska viikon kuluttua rikoksesta niiden löytäminen olennaisesti vaikeutuu.

 

Osaamiskeskus kieltäytyi haastattelemasta lasta tai ylipäänsä tekemästä hänestä psykologista tutkimusta. Tässä on paras siteerata suoraan EIT:n tuomiolauselmaa, jottei minua epäillä asian vääntämisestä:

The Centre replied that children under three years old could not be interviewed within the forensic-psychological interview framework as it was not possible to obtain reliable information on possible sexual abuse from children under three years of age, especially in situations involving custody disputes. Such interviews became effective only in respect of children aged four years or more.

 

Lainauksesta käy ilmi kaksi olennaista seikkaa: 1. Osaamiskeskus kieltäytyi tutkimasta asiaa nojautuen omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, 2. Osaamiskeskus esitti lisäperusteena kieltäytymiselleen, että vanhemmat samaan aikaan kiistelivät lapsen huoltajuudesta. Tämä voisi ehkä olla argumentti asian lopullisessa oikeuskäsittelyssä, mutta perusteena psykologisen tutkimuksen tekemisestä kieltäytymiselle se on oudohko. Jos epäillyn syyttömyysolettamus on peruste tutkimatta jättämiselle, mitään rikoksia ei ylipäänsä voida tutkia.

 

Helsingin poliisilaitos lopetti esitutkinnan 15.10.2007 sillä perusteella, ettei merkkejä rikoksesta ollut löytynyt. Neljä päivää tämän jälkeen äiti kertoi lastensuojeluviranomaisille puhelimitse huolestaan, että lapsi oli vaarassa joutua hyväksikäytetyksi isän tapaamisten aikana. Isä sai myöhemmin juttua koskevat asiakirjat haltuunsa, kuten oikein olikin. Hän teki rikosilmoituksen äidin tekemästä kunnianloukkauksesta, josta äiti tuomittiin sakkoihin Helsingin käräjäoikeudessa syyskuussa 2009. Tässäkin kohtaa katson parhaaksi esittää suora lainaus EIT:n tuomiolauselmasta, joka taas puolestaan siteeraa suoraan käräjäoikeuden tuomiolauselmaa. Näillä sanoin käräjäoikeus ojensi äitiä:

 

When assessing whether one is guilty of defamation, it is irrelevant that the act has been committed by pursuing an earlier report to child welfare authorities and that it has been made to a public official who is bound by confidentiality. Even in a child welfare report one must not give untruthful and smearing information or insinuations about others. M.P. must have understood that the insinuation was of such a kind that in any event it would come to the knowledge of [the child’s father] and that its content, being almost of the worst kind, was bound to cause him suffering.

Näin siis tilanteessa, jossa poliisi ei ollut tavannut lasta eikä lapselle ollut suoritettu psykologista tutkimusta. Äiti valitti tuomiosta hovioikeuteen, joka piti käräjäoikeuden langettaman tuomion voimassa. Maaliskuussa 2010 isä vaati Helsingin käräjäoikeudessa, että lapsi muuttaisi hänen luokseen, ja tammikuussa oikeus määräsikin niin. Kummallakin vanhemmalla säilyi silti yhteishuoltajuus.

 

Äiti valitti Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrisen Osaamiskeskuksen toiminnasta Terveydenhuollon Oikeusturvakeskukselle. Oikeusturvakeskus siirsi asian Etelä-Suomen lääninhallitukselle. Lääninhallitus totesi, ettei lapsen kuulemiselle ole olemassa alaikärajaa, ja kolmen vuoden ikäraja lastenpsykiatrisen haastattelun tekemiselle on vain suositus. Lääninhallitus päätti olla tekemättä asiassa mitään. Tässä on syytä huomata Lääninhallituksen ja Osaamiskeskuksen mielipide-ero ikärajan suhteen:  Lääninhallituksen mukaan suositus kolmen vuoden ikärajasta, Osaamiskeskuksen mukaan ehdoton neljän vuoden ikäraja. Äiti kanteli myös eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei ryhtynyt asiassa mihinkään sillä perusteella, että asian viranomaiskäsittely muilla tahoilla oli vielä kesken. Äiti kanteli myös Poliishallitukseen, joka elokuussa 2012 totesi Helsingin poliisilaitoksen toimineen jutussa asianmukaisesti. Oikeutta äiti sai vasta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta, joka tuomitsi Suomen hänen sananvapautensa rikkomisesta.   

 

Olen aiemmin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäytöstä tehtävät rikosilmoituksen johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin isompiin lapsiin liittyvät ilmoitukset. Nyt tiedämme mistä tämä johtuu, ja asia on syytä pikaisesti korjata joko uudella ohjeistuksella tai lainsäädännöllä. Ei saa olla niin, että laki ja valtio suojelevat vain 4-15-vuotiaita. Toki tiedon hankkiminen pieneltä lapselta on vaikeampaa kuin varttuneemmalta. Silti on täysin mielivaltaista kokonaan kieltäytyä edes yrittämästä alle nelivuotiaan lapsen tutkimista ja vielä mielivaltaisempaa tällä perusteella syyttää lasta puolustavaa vanhempaa valehtelemisesta. Mikä on totuus? Kun vastakkain ovat kolmivuotiaan lapsen sana ja Helsingin poliisilaitoksen päätös, en ole vakuuttunut siitä, että jälkimmäinen on aina luotettavampi lähde.

Kiinnitän huomiota outoon notkahdukseen tilastoissa, jotka koskevat poliisin tietoon tulleita lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joissa uhrina on alle 5-vuotias lapsi. Vuonna 2015 tapauksia oli 104, 2016 tietoon tuli 98, mutta vuonna 2017 vain 53. Yli 45% pudotus yhdessä vuodessa herättää kysymyksiä. Lähde: Tilastokeskus http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__rpk/statfin_rpk_pxt_005.px/?rxid=963ac19b-0f66-4c1a-b659-92c6816e8a8a

EIT:n tuomio nostaa esiin kaksi muuta merkittävää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnan epäkohtaa. Ensimmäinen on tutkinnan aloittaminen viiveellä, joka olennaisesti haittaa asian selvittämistä. Toinen on oikeuspsykologisen tutkimuksen saama asema ensimmäisenä oikeusasteena, joka saattaa kokonaan pysäyttää enemmän tutkinnan. Myös lapsen muille kuin psykologeille tai psykiatreille puhumat asiat ovat todistusaineistoa. Totta kai niihin on suhtauduttava kriittisesti lapsen iän, mahdollisen johdattelun, väärinymmärrysten yms. vuoksi, mutta on väärin sivuuttaa ne kokonaan. Poliisin on tutkittava lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä samalla tavoin kuin se tutkisi vaikkapa suurta omaisuusrikosta, pyrkien aktiivisesti kartuttamaan todistusaineistoa. On ilmeistä, ettei näin aina tehdä.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Miksi vastustan Timo Harakkaa SDP:n puheenjohtajaksi

Maanantai 30.1.2017 klo 15:11 - Johannes Remy

Syyskuussa 2005 Suomi kohisi niin sanotun Toijalan pedofiiliskandaalin vuoksi. Paikallislehti Akaan Seutu uutisoi noin kymmenen teinitytön joutuneen hyväksikäytetyiksi. Akaan Seudun tietolähde oli Toijalan kaupungin sosiaalijohtaja Pirjo Kukkonen, joka puolestaan oli saanut tietonsa tytöiltä itseltään. Kukkonen kertoi asiaan liittyvän myös huumeita ja saatananpalvontaa.
Akaan Seudun jälkeen asian uutisoivat myös valtakunnalliset mediat. Ilta-Sanomille Kukkonen kertoi tekijöitä olevan enemmän kuin kaksi ja että tytöt sekä heidän vanhempansa pelkäsivät tekijöitä. Rikosasian käsittely siirrettiin Valkeakosken poliisilta Tampereen poliisille joka jo muutaman päivän kuluttua ilmoitti, että  23-vuotias epäilty oli vangittu. Poliisin mukaan hänellä oli kaksi uhria, 14-vuotias ja 15-vuotias.

Siihen aikaan poliisin sana oli Suomessa viimeinen totuuden kriteeri, kuten valitettavasti on monille yhä. Mediassa alettiin päivitellä, miten oli voitu uutisoida skandaali, joka näin nopeasti osoittautui suuresti liioitelluksi. Toimittajat eivät huomanneet sitä seikkaa, että asiassa olivat vastakkain vain Tampereen poliisin ja Toijalan sosiaalijohtajan sanat, eikä ollut mitään rationaalista perustetta uskoa automaattisesti juuri poliisia. Millä tavoin Tampereen poliisissa tuohon aikaan hoidettiin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä, voitte lukea aiemman kirjoitukseni ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus” loppuosasta: http://www.johannesremy.com/blogi/2013/04/07/30/?page2. Se kolmas tapaus tutkittiin ja tuomio langetettiin Tampereella. Niille, jotka eivät jaksa nyt lukea enempää, kerron, että lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt lastenlääkäri erittäin kyseenalaisin menetelmin tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Suomi sai myöhemmin tapauksen vuoksi langettavan tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.  

Mutta palatkaamme Toijalan tapahtumiin. Toisin kuin muut tiedotusvälineet, Akaan Seutu pysyi kannassaan, jonka mukaan sosiaalijohtajan antamat tiedot oli otettava vakavasti. Lehti tosin myös julkaisi Toijalan entisen kirkkoherran haastattelun, joka suhtautui skeptisesti saatananpalvonnan mahdollisuuteen ja epäili hyväksikäyttöön liittyneiden ritualististen piirteiden perustuneen siihen, mitä tekijät olivat sattuneet kuulemaan saatananpalvonnasta. Timo Harakka kutsui Akaan Seudun päätoimittaja Juha Kososen keskustelemaan asiasta tuolloin vetämäänsä Pressiklubiin. Ohjelma lähetettiin 23.9.2005. Harakka liitti ohjelmaan muutaman päivän vanhan poliisin haastattelun, jossa kerrottiin uhreja olevan vain yhden, vaikka sen jälkeen tutkinnanjohtaja oli ilmoittanut vangittua miestä epäiltävän myös toisen tytön hyväksikäytöstä. Näin Pressiklubin keskustelun pohjaksi tuli versio yhden tytön hyväksikäytöstä, vaikka se oli ohjelmaa lähetettäessä jo vanhentunut. Haastateltu poliisi korosti, ettei tapaukseen liittynyt huumeita tai saatananpalvontaa, ja kehotti suurta yleisöä panemaan jäitä hattuun.  Harakka kuumensi Kososta tapauksen uutisoinnista vain yhden lähden perusteella, mikä oli johtanut asian perusteettomaan paisutteluun. Harakka ei havainnut, ettei hänellä itselläänkään ollut kuin yksi lähde käsityksenä muodostamiseen: Tampereen poliisin lausunto. Kososen kyseenalaistaessa poliisin version tapahtumista Harakka nauroi hänelle.

Tämä ei olisi vielä kovin paha, koska jos kaikki poliisiin luottavat suomalaiset diskattaisiin SDP:n puheenjohtajakisasta, valinnanvaraa ei paljoa jäisi. Harakka kuitenkin myös kertoi näkemyksenään, ettei 23-vuotiaan tekijän ja 14-vuotiaan uhrin ikäero ollut kohtuuton. Kun ohjelmaan osallistunut Anna-Stina Nykänen kyseenalaisti tämän Harakan mielipiteen tuomalla esiin osapuolten täysin erilaisen elämäntilanteen, Harakka naurahti ja sanoi Nykäsen näkemyksen olevan toimittajan ennakkoluulo. Harakka myös viittasi nimeltä mainitsemattomaan kyyniseen ystäväänsä, joka oli tapauksen johdosta todennut, että jos jokainen teiniraskaus uutisoitaisiin, uutisoitavaa riittäisi vuoden jokaiselle päivälle.

Toijalan hyväksikäyttöjutun tuomiot annettiin kesäkuussa 2006: 23- ja 24-vuotiaat syylliset tuomittiin yhteensä neljän 12-14-vuotiaan tytön hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut vuosina 2003-2005. Toisella miehellä oli kolme uhria, toisella yksi. Poliisin mukaan kyse oli seurustelusuhteista. Tuomiota tuskin olisi koskaan annettu, elleivät Toijalan sosiaalijohtaja ja Akaan Seutu olisi tuoneet asiaa julkisuuteen.  

Miksi kaivan esiin yksitoista vuotta vanhan televisiokeskustelun? Lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan jättäminen rankaisematta ja tutkimatta on yksi Suomen pahimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Toki maassamme on muitakin ongelmia, kuten epävakaa turvallisuuspoliittinen tilanne, köyhyys, valtiontalouden epätasapaino ja fasististen aatteiden leviäminen. Silti lapsille kuuluvan lain turvan laiminlyönti on kerrannaisvaikutuksineen yksi vakavimmista Suomessa vinollaan olevista asioista. SDP:n puheenjohtajasta saattaa tulevaisuudessa tulla Suomen pääministeri, enkä puoluekannasta riippumatta halua siihen toimeen ketään, joka naureskelee lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle eikä aivan ymmärrä sitä vakavaksi rikokseksi.

Olen ollut politiikassa sen verran, että arvaan joidenkin paheksuvan sitä, että esitän näin kovaa kritiikkiä oman puolueen poliitikkoa kohtaan. SDP on perustettu vähäosaisten vapauttamiseksi sorrosta ja yhteiskunnan yleiseksi demokratisoimiseksi. Yhdysvaltojen itsenäistymisestä ja Ranskan vallankumouksesta alkanut vapautumisprosessi ulottui ensin varakkaisiin aatelittomiin, sitten kaikkiin miehiin, sitten naisiin ja lopulta lapsiin. Lapsilla on kansainvälisesti tunnustetut oikeutensa, joihin kuuluu oikeus elää turvassa seksuaaliselta väkivallalta. Tämän oikeuden vähättely on ristiriidassa sen SDP:n tarkoituksen kanssa, joka on kaiken puoluetoiminnan perimmäinen päämäärä. Esitän myös analogian: roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut paljon lapsen seksuaalisen hyväksikäytön peittelyä. Luultavasti hyvinkin usein sen motiivi ei ole ollut myötämielisyys pedofiilejä kohtaan, vaan lojaalius omaa organisaatiota kohtaan ja huoli sen julkisuuskuvasta. Onko ongelman lakaisemisesta maton alle ollut paljonkin hyötyä roomalaiskatoliselle kirkolle?

Varmuuden vuoksi vielä muutama lause väärinkäsitysten välttämiseksi: kirjoitukseni ei ole peräisin Antti Rinteen tai Tytti Tuppuraisen likaisten temppujen osastolta. Kummatkin ovat hyviä ehdokkaita enkä suosittele erityisesti kumpaakaan. Olen kerran lyhyesti maininnut facebook-keskustelussa suunnittelevani tätä kirjoitusta, mutta muuten en ole keskustellut asiasta yhdenkään puoluetoverini kanssa. En tunne Juha Kososta, joka ei vastannut tätä asiaa koskevaan sähköpostiviestiini, minkä hyvin ymmärrän. Minun on mahdotonta tietää, liittyikö Toijalan tapahtumiin vuosina 2003-2005 huumeita ja saatananpalvontaa. Jälkimmäinen ei edes kiinnosta minua kovin paljoa, koska saatananpalvonta ei ole rikos. En väitä Timo Harakan tehneen mitään laitonta. Olen valmis muuttamaan näkemykseni hänen puutteellisesta ymmärryksestään lapsen oikeuksien suhteen, jos hän toiminnallaan eduskunnassa osoittaa ottavansa ne vakavasti. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Timo Harakka, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, mediakritiikki, SDP

Lapsenhuoltolain uudistus ja niin sanottu vieraannuttamiskielto

Maanantai 9.1.2017 klo 15:03 - Johannes Remy

Oikeusministeriö valmistelee lapsenhuoltolain uudistusta. Prosessi alkoi vuoden 2015 lopulla julkaistusta muistiosta, jossa määriteltiin mahdolliset uudistustarpeet. Lausuntokierroksen jälkeen ministeriö asetti syyskuussa 2017 työryhmän valmistelemaan lakiesitystä.

Alkuperäisessä muistiossa on kolme lapsen oikeuksien kannalta huolestuttavaa kohtaa: ns. vieraannuttamisen tekeminen rangaistavaksi, tapaamisoikeuden laajentaminen koskemaan myös isovanhempia ja muita lapselle läheisiä ihmisiä, sekä lapsen kuuleminen edunvalvojan kautta hänen huoltoaan koskevassa oikeudenkäynnissä. Koska tapanani on kirjoittaa melko perusteellisesti, käsittelen nämä asiat kahdessa tai kolmessa blogikirjoituksessa. Tässä ensimmäisessä käsittelen niin sanotun vieraannuttamisen tekemistä rangaistavaksi.

Arvioin lakiuudistusta siltä kannalta, että lapsen suojeleminen perheen sisäiseltä seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja muulta perheen sisäiseltä väkivallalta on Suomessa heikolla tolalla. Olen perustellut väitteeni aiemmissa blogikirjoituksissani, etenkin seuraavissa: ”STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”, ”Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä” ja ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”. STAKESin ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseksi (Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: STAKES oppaita 55, 2003) kehottavat viranomaisia suhtautumaan skeptisesti tapauksiin, joissa yksi vanhempi tekee ilmoituksen toisen vanhemman harjoittamasta hyväksikäytöstä tai väkivallasta. Oppaan mukaan aiheettomia syytöksiä esitetään etenkin avioerotilanteissa. Näitä tilanteitahan ovat käytännössä kaikki tapaukset, joissa vanhempi huomaa puolisonsa pedofiiliksi, koska lasta ei voi tehokkaasti suojella, jos hän asuu edelleen hyväksikäyttäjän kanssa. Lasta suojelevalla vanhemmalla ei myöskään ole automaattista oikeutta vaikuttaa rikosprosessiin ja esimerkiksi tutkinnassa lapselle esitettäviin kysymyksiin, koska lapselle nimetään prosessiin edunvalvoja. Epäillyn vanhemman oikeudet rikostutkimuksessa ovat näin olennaisesti paremmat kuin epäilystä ilmoittaneen vanhemman. Olen kirjoittanut tästä epäkohdasta 2.1.2011 otsikolla ”Lasta puolustavan vanhemman oikeudet vaarassa perheen sisäisen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä”.

Suomi on kahdesti tuomittu Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa lasta suojeleville läheisille langetetuista kunnianloukkaustuomioista. Ensimmäisessä tapauksessa vuonna 2008 isoäiti oli saanut rangaistuksen kunnianloukkauksesta ilmoitettuaan viranomaisille epäilevänsä lapsen isän pahoinpidelleen lasta: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-89962

Kyseisessä tapauksessa epäilyä tukivat sekä lapsen oma kertomus että lääkärin lausunto. EIT katsoi Suomen siis toimineen väärin tuomitessaan isoäidin. Toinen EIT:n tuomio Suomelle langetettiin aivan äskettäin, 15.12.2016: http://hudoc.echr.coe.int/eng?i=001-169522

Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Äiti perusti epäilynsä lapsen puheisiin ja siihen, että lapsi pelkäsi isänsä tapaamista. Lastensuojeluviranomaiset tekivät epäillystä seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikosilmoituksen, mutta juttu raukesi, kun Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä ilmoitti näkemyksenään, ettei alle 4-vuotiaalle lapselle voida tehdä luotettavaa psykologista tutkimusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun äiti vielä tämän jälkeen kertoi sosiaalityöntekijälle puhelimessa huolensa, että isä saattaisi tapaamisten aikana käyttää lasta seksuaalisesti hyväkseen, äiti tuomittiin kunnianloukkauksesta. EIT katsoi Suomen loukanneen kunnianloukkaustuomiolla äidin sananvapautta, mutta lapsen oikeuksien kannalta saattaa olla olennaisempaa, että suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä äiti menetti lapsen huoltajuuden, joka siirrettiin isälle. Tätä olennaista tuomiota ei ole Suomessa lainkaan uutisoitu. Yhdessä tapaukset osoittavat, ettei lapsen suojeleminen väkivallalta ole Suomessa vielä täysin dekriminalisoitu, vaan siitä voi saada rikostuomion.

Oikeusministeriön muistiossa pohditaan, pitäisikö vieraannuttamisen kielto sisällyttää uuteen lapsenhuoltolakiin. Muistio ei määrittele vieraannuttamista, vaan viittaa Juho Eerolan (PS) ja 58 muun kansanedustajan kesäkuussa 2012 tekemään lakialoitteeseen, joka sisältääkin sangen selvää tekstiä:

https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=la+27/2012

”Pahimmissa eroriidoissa voi jopa esiintyä tilanteita, joissa lapsen henkinen tasapaino ja terveys joutuvat uhanalaisiksi. Lasta saattaa kohdata psykiatrinen terveysriski. Tapaava vanhempi saattaa joutua laajamittaisen ja pitkäaikaisen mustamaalauksen kohteeksi ja lapsi samalla psyykkisen manipuloinnin kohteeksi, kun lähivanhempi tahallisesti antaa lapselle valheellista negatiivista "tietoa" muualla asuvasta vanhemmasta.

Tahallisessa vieraannuttamisessa lapsi pyritään saamaan pelkäämään ja inhoamaan muualla asuvaa vanhempaa ja kieltäytymään tapaamasta tätä enää. Kuvatunlainen manipulaatio saattaa pahimmillaan aiheuttaa lapsessa sellaisia pelkotiloja ja sellaista henkistä pahoinvointia, että lähivanhemman menettely lähestyy rikoslain 21 luvun 5 ja 7 §:ssä rangaistavaksi säädettyä henkistä pahoinpitelyä.

Joissakin kansainvälisissä lapsipsykiatrian tutkimuksissa käytetään vieraannuttamisesta nimitystä Parental Alienation Syndrome (PAS). Vaikka PAS ei ole päässyt viralliseen sairausluokitukseen, riidatonta ja nyt olennaista on se, että monissa katkerissa erovanhempien riidoissa esiintyy hälyttävän paljon vieraannuttamista. Pahimmillaan lähivanhemman harjoittama vieraannuttaminen voi olla patologista koston luonteista toimintaa, jossa uhreina ovat sekä lapsi että tapaava vanhempi”.

Viittaus PAS:iin on erityisen mielenkiintoinen. Kuten aloitteentekijät itsekin toteavat, syndrooman olemassaolo on kiistanalainen. Sen väitti keksineensä nyt jo edesmennyt amerikkalainen lastenpsykiatri Richard E. Gardner. Hoitotoimenpiteenä olettamalleen syndroomalle Gardner ehdotti yhteyden katkaisemista ”vieraannuttavaan” vanhempaan ja lapsen sijoittamista asumaan yhdessä sen vanhemman kanssa, josta vieraannuttava vanhempi on kertonut perättömiä juttuja. Vaikka vieraannuttamista toki oikeastikin tapahtuu, PAS on teoriana herättänyt voimakasta kritiikkiä eikä sitä missään ole hyväksytty tautiluokitukseen. Gardnerilla oli myös muita melko omintakeisia ehdotuksia, joihin kuului mm. että seksuaalista hyväksikäyttöä havainneen vanhemman pitäisi pidättäytyä tekemästä rikosilmoitusta, koska oikeusprosessi aiheuttaisi lapselle enemmän vahinkoa kuin hyväksikäyttö: https://www.leadershipcouncil.org/1/res/dallam/2.html

Mahtoivatko 59 kansanedustajaa tietää, mitä he allekirjoittivat?

Lakialoitteen konkreettinen ehdotus on seuraava:

”Tapaamisoikeuden toteutumista 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti ei saa haitata eikä vaarantaa antamalla lapselle siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi ei asu, totuudenvastaisia kielteisiä tietoja tai mielikuvia, jotka ovat omiaan vieraannuttamaan lasta sanotusta vanhemmastaan (vieraannuttamiskielto). Jos toinen vanhempi tai muu henkilö, jolle lapsen huolto on uskottu, rikkoo vieraannuttamiskieltoa, voidaan soveltaa 12 §:ää”.

Mainittu 12§ kuuluu: Sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta tai tuomioistuimen päätöstä lapsen huollosta tai tapaamisoikeudesta voidaan muuttaa, jos olosuhteet ovat sopimuksen vahvistamisen tai päätöksen antamisen jälkeen muuttuneet taikka jos tähän muutoin on aihetta.

Selkokielellä tämä tarkoittaa, että mikäli huoltava vanhempi kertoo lapselle perättömiä juttuja toisesta, hän voi menettää lapsen huoltajuuden. Kuka määrittelee, mitkä ovat perättömiä juttuja? Samat suomalaiset viranomaiset, jotka kunnostautuivat EIT:n tuomioihin johtaneissa jutuissa? Jos totuuden kriteerinä pidetään langetettua rikostuomiota tai sen puuttumista, päädytään mahdottomaan tilanteeseen, jossa viranomaisen nyt melko usein harjoittama epäillyn suosinta johtaa huoltajuuden siirtämiseen lasta suojelleelta vanhemmalta epäillylle vanhemmalle. Vaikka epäiltyä ei suosittaisi, langettava näyttö saattaa viranomaisten parhaista pyrkimyksistä huolimatta jäädä löytymättä sellaisessakin tapauksessa, jossa hyväksikäyttö on tapahtunut. Toteutuessaan ehdotus käytännössä kriminalisoisi tuomioistuimen ja muiden viranomaisten tekemien päätösten arvostelun ja lisäisi Suomen EIT:sta saamien langettavien tuomioiden määrää. 

Lapsen oikeuksista välittävien on syytä välttää seuraavien lakialoitteen allekirjoittaneiden kansanedustajien äänestämistä:

  • Juho Eerola /ps
  • Pauli Kiuru /kok
  • Jussi Niinistö /ps
  • Kaj Turunen /ps
  • Ismo Soukola /ps
  • Pietari Jääskeläinen /ps
  • Jari Lindström /ps
  • Mika Niikko /ps
  • Anssi Joutsenlahti /ps
  • Timo Soini /ps
  • Vesa-Matti Saarakkala /ps
  • Reijo Hongisto /ps
  • Olli Immonen /ps
  • Jussi Halla-aho /ps
  • Anne Louhelainen /ps
  • Johanna Jurva /ps
  • Ritva Elomaa /ps
  • Kauko Tuupainen /ps
  • Reijo Tossavainen /ps
  • Lauri Heikkilä /ps
  • Martti Mölsä /ps
  • Lea Mäkipää /ps
  • Ari Jalonen /ps
  • Tom Packalén /ps
  • Pertti Virtanen /ps
  • Pentti Kettunen /ps
  • Pirkko Ruohonen-Lerner /ps
  • Hanna Mäntylä /ps
  • Eeva Maria Maijala /kesk
  • Kari Uotila /vas
  • Kari Tolvanen /kok
  • Aila Paloniemi /kesk
  • Mikko Savola /kesk
  • Elsi Katainen /kesk
  • Antti Lindtman /sd
  • Ilkka Kanerva /kok
  • Jukka Kopra /kok
  • Tapani Mäkinen /kok
  • Kalle Jokinen /kok
  • Teuvo Hakkarainen /ps
  • Pirkko Mattila /ps
  • Osmo Kokko /ps
  • Johanna Karimäki /vihr
  • Laila Koskela /ps
  • Juha Väätäinen /ps
  • Juha Sipilä /kesk
  • James Hirvisaari /ps
  • Jani Toivola /vihr
  • Jyrki Yrttiaho /vr
  • Eero Suutari /kok
  • Jaana Pelkonen /kok
  • Markus Mustajärvi /vr
  • Timo V. Korhonen /kesk
  • Markku Eestilä /kok
  • Sauli Ahvenjärvi /kd
  • Raimo Piirainen /sd
  • Petteri Orpo /kok
  • Suna Kymäläinen /sd
  • Aino-Kaisa Pekonen /vas
  • Markus Lohi /kesk

 

Nykyinen oikeusministeri Jari Lindström on allekirjoittaneiden joukossa. Myös Kokoomuksen Kari Tolvanen ansaitsee huomiota, koska julkisuudessa hän on pyrkinyt esiintymään lasten puolustajana väkivallalta. Tolvanen puhui eduskunnassa vuonna 2013 Tuomo Puumalan (Kesk.) lakialoitetta vastaan, jolla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö olisi säädetty vanhentumattomaksi rikokseksi:

https://www.eduskunta.fi/FI/Vaski/sivut/trip.aspx?triptype=ValtiopaivaAsiakirjat&docid=PTK+93/2013+ke+p+3

Vaikka kopioimani nimilista osoittaa vieraannuttamiskiellon ensisijaisesti Perussuomalaiseksi projektiksi, ei pidä luulla, ettei myös vasemmistossa olisi ongelmia seksuaalisen hyväksikäytön mieltämisessä rikokseksi. Ne vain ilmenevät toisella tavalla.

 Toteutuessaan vieraannuttamiskielto heikentäisi entisestään lasta suojelevan vanhemman asemaa. Oikeusministerin kanta asiassa antaa aihetta huoleen. Toisaalta nimenomaan vieraannuttamiskieltoa kritisoitiin lausuntokierroksella voimakkaasti. Vieraannuttamiskiellon lisäämistä lakiin eivät kannattaneet tai siihen suhtautuivat varauksellisesti Espoon käräjäoikeus, Helsingin käräjäoikeus, Oulun käräjäoikeus, Pirkanmaan käräjäoikeus, Espoon sosiaali- ja terveystoimi, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto, Julkiset oikeusavustajat ry, Väestöliitto ry, Lastenvalvojat ry, Lastensuojelun keskusliitto, Miessakit ry, Yhden Vanhemman Perheiden Liitto ry, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Asianajajaliitto. Vieraannuttamiskieltoa taas kannattivat Helsingin oikeusaputoimisto, Etävanhempien liitto ry, Isät lasten asialla ry ja Suomen isovanhemmat ry.

Varmuuden vuoksi mainitsen vielä, että pidän pahantahtoisia perusteettomia syytöksiä moraalisesti tuomittavina. Koska oikeussuojajärjestelmä ei nykyisellään pysty suojelemaan lapsia väkivallalta, vieraannuttamiskiellon säätäminen johtaisi rikollisten entistä voimakkaampaan suojelemiseen. Lainmukaisten tapaamisten estämisestä voidaan jo nykyisen lain mukaan langettaa uhkasakko. Hyvässä uskossa ilmaistun ja perustellun epäilyn esittämisen ei kuitenkaan pidä olla rankaistavaa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen oikeudet, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Juho eerola, Jari Lindström, Kari Tolvanen, ihmisoikeudet, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Lauantai 29.10.2016 klo 15:40 - Johannes Remy

Törkeä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaus Oulussa on herättänyt ansaittua huomiota. Isä käytti tytärtään hyväksi tämän ollessa 9-18-vuotias vuosina 1999-2008. Tytölle tehtiin ensimmäinen abortti hänen ollessaan 11-vuotias, ja 16-vuotiaana hän synnytti isänsä lapsen. Uhri oireili ja yritti monesti kertoa asiasta viranomaisille, mutta tuloksetta. Poliisille uhri kertoi rikoksesta ensimmäisen kerran vuonna 2010, mutta veti myöhemmin rikosilmoituksensa takaisin. Poliisi ei tuossa vaiheessa aloittanut esitutkintaa. 

Julkisuudessa on ihmetelty, miten on mahdollista, etteivät viranomaiset puuttuneet rikokseen aiemmin, kun se useampaan otteeseen tuli terveydenhoidon ja lastensuojelun tietoon. Poliisin toimimattomuus ensimmäisen rikosilmoituksen suhteen on tosin sivuutettu, koska Suomessa ei kuulu hyviin tapoihin epäillä poliisia mistään. 

Yksi selitys viranomaisten toimimattomuuteen löytyy virallisista lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle suunnatuista ohjeista, jotka sisältyvät teokseen Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: Stakes Oppaita 55, 2003. Ohjeet eivät jätä epäselväksi sitä, että henkilöstön odotetaan mieluummin laiminlyövän rikosilmoituksen kuin tekevän sen. Koska väitteeni vaikuttanee useimmista lukijoista uskomattomalta, perustelen sen sanatarkoin lainauksin kyseisestä oppaasta, jota käytetään edelleen paitsi niiltä osin kuin uudempi lainsäädäntö on ristiriidassa sen kanssa, mistä enemmän edempänä.  

”Sosiaali- ja terveydenhuoltoa on erityisesti kritisoitu siitä, että kaikkia lasten pahoinpitelyjen ja seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä ei ole ilmoitettu poliisille. Tämän on katsottu heikentävän kansalaisten yhdenvertaisuutta ja oikeusturvaa. On muistettava, että Suomessa ei ole tällaista ilmoitusvelvollisuutta, joskin viranomaisilla on oikeus saattaa asia poliisin tietoon, jos se on välttämätöntä lapsen edun tai erittäin tärkeän yleisen edun vuoksi”. (Sivu 6)

”Kun sosiaali- tai terveydenhuollon toimipaikassa ilmenee, että on perusteltua syytä epäillä lapsen pahoinpitelyä tai seksuaalista hyväksikäyttöä, siitä tehdään välittömästi lastensuojelulain 40.§:n mukainen ilmoitus lastensuojeluviranomaisille suullisesti tai kirjallisesti. Epäilyt on perusteltava. Lastensuojeluilmoituksesta ja sen sisällöstä ilmoitetaan lapsen huoltajille…”(s. 11)

Toisin sanoen terveydenhuoltoviranomaisten pitää ohjeiden mukaan tehdä ilmoitus vain lastensuojeluun, ei poliisille. Opas aktiivisesti varoittaa terveydenhuoltoa tekemästä rikosilmoituksia: 

”Terveydenhuollon viranomaisten oikeus ilmoittaa suoraan poliisille pahoinpitelyistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei ole täysin yksiselitteinen. Salassapitovelvollisuus kylläkin väistyy, jos epäillystä rikoksesta on mahdollista langettaa vähintään kuuden vuoden vankeustuomio. Lapsiin liittyvissä rikosepäilyissä  juridisesti kiistatonta on tehdä ilmoitus lastensuojelun kautta”. (s. 12)

Toisin sanoen viitataan salassapitovelvollisuuden olevan voimassa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksessa, joista enimmäisrangaistus oli oppaan ilmestyessä neljä vuotta. Näin ollen se olisi väistynyt vain törkeän hyväksikäytön tapauksessa. Tämä kyseenalainen laintulkinta toistetaan myöhemmin vielä ehdottomammassa muodossa: 

”Terveydenhuoltohenkilökunnan työssään saama tieto lapselta, vanhemmalta tai omiin havaintoihin perustuvana lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai pahoinpitelystä kuuluvat terveydenhuoltoa koskevien säännösten mukaan lähtökohtaisesti salassapitovelvollisuuden piiriin. 

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus väistyvät, mikäli kysymys on rikoksesta, jossa vähimmäisrangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta…Kysymys terveydenhuoltohenkilökunnan oikeudesta tehdä rikosilmoitus ei juridisesti ole ongelmaton. Suositeltava tapa toimia lapseen kohdistuneissa rikosepäilyissä onkin, että terveydenhuoltohenkilökunta tekee lastensuojeluilmoituksen, jossa voidaan pyytää sosiaaliviranomaista tekemään rikosilmoitus…(s. 30) Toimittaessa tällä tavoin sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon henkilöstö menettelee asianmukaisesti salassapitovelvollisuuttaan rikkomatta". (s. 31, viittaussuhde edelliseen lauseeseen selvä.)

Ennen kuin tehdään lastensuojeluilmoitus, sitä on kuitenkin työryhmän mukaan aina vakavasti porukalla harkittava, eikä yksittäisen työntekijän tule tehdä ilmoitusta. Vanhempien ollessa epäiltyinä asiasta on kerrottava heille. Tämä ohje koskee terveydenhuollon henkilöstön lisäksi jopa lastensuojelua itseään: 

”Lapsen joutuessa esim. lastensuojelun, perheneuvolan tai sairaalan tutkimuksiin muissa asioissa saattaa löydöksenä olla myös seksuaalinen hyväksikäyttö tai sen vahva epäily. Nämä tilanteet ovat osoittautuneet tavallistakin vaativammiksi hoitaa niin, että on voitu säilyttää yhteistyö vanhempien kanssa. Vanhemmat kokevat helposti, että heitä on petkutettu hakemaan lapselleen apua, mutta yllättäen he ovatkin joutuneet syytettyjen penkille. Erityisesti tällöin tarvitaan aina useamman henkilön (omien työtovereitten, konsultin tai paikkakunnan seri-työryhmän) kokonaisarvio ja varmasti tunnettujen tosiasioiden luettelointi sen varmistamiseksi, ettei lasta tutkinut työntekijä ole tehnyt ylitulkintoja. Tämän jälkeen hyväksikäyttöepäilystä tehdään lastensuojeluilmoitus, jonka perusteella sosiaaliviranomaiset tekevät rikosilmoituksen poliisille. Lastensuojeluilmoituksesta ja sen sisällöstä ilmoitetaan lapsen huoltajille”. (s. 53-54).  

Työryhmä suosittelee siis, että terveydenhuolto ilmoittaa epäilystä epäiltynä olevalle vanhemmalle, muttei poliisille.  

Terveydenhuoltohenkilökunnan ei pidä tehdä rikosilmoitusta vaan lastensuojeluilmoitus jopa niissä tapauksissa, joissa he ovat riidattomasti todenneet rikoksen tapahtuneeksi:

”Terveydenhuollon palveluksessa olevat henkilöt ovat kyseisissä tilanteissa salassapitovelvollisuuden estämättä velvollisia tekemään lastensuojeluilmoituksen tapauksissa, joissa he ovat todenneet esimerkiksi lapseen perhepiirissä kohdistuneen seksuaalirikoksen tai pahoinpitelyn ja pitävät lastensuojelun toimenpiteitä tarpeellisina”. (s. 31) 

Ilmaus näyttää jättävän sellaisen mahdollisuuden, että rikos on todettu, muttei lastensuojelun toimenpiteitä silti tarvitse välttämättä pitää tarpeellisina. 
Terveydenhuollosta asian pitää siis ohjeiden mukaan edetä lastensuojeluun eikä suinkaan poliisille. Siltä varalta, että se lastensuojelusta etenisi poliisille, terveydenhuoltohenkilökuntaa kuitenkin vielä varoitetaan liiasta yhteistyöstä poliisin tai tuomioistuimen kanssa: 

”Pääsäännön mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöt ovat vaitiolovelvollisia asiakkaidensa terveydentilaa koskevista tiedoista niin esitutkinnassa kuin oikeudenkäynnissäkin. Salassapito väistyy potilaan suostumuksella. Salassapito väistyy myös niissä tapauksissa, joissa tutkitaan rikosta, jonka enimmäisrangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta (esitutkintalaki 27.§ ja oikeudenkäymiskaari 17. luku, 23§). Tällaisia rikoksia ovat mm. törkeä pahoinpitely ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”. (s. 34)

Näin ollen työryhmän mielestä terveydenhuoltohenkilökunnalla ei ole oikeutta todistaa oikeudessa ns. tavallisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa, joista enimmäisrangaistus oli tuohon aikaan neljä vuotta vankeutta. 

Kuten terveydenhuoltohenkilökuntaa, myös päivähoidon ja koulun työntekijöitä neuvotaan tekemään rikosilmoituksen sijasta lastensuojeluilmoitus. Eikö siis terveydenhuollolle annettu samanlainen neuvo perustunutkaan terveydenhuollon salassapitovelvollisuuteen?

”Tavallisesti käytösoireita havaitsevat päivähoidon, koulun tai lastensuojelun työntekijät. Pahoinpitelyä ja tai seksuaalista hyväksikäyttöä epäillessään työntekijät ovat yleensä oikeutetun varovaisia ja haluavat neuvotella kysymyksestä jonkun toisen kanssa…Jos seurannan jälkeen tilanne pysyy samana tai pahenee, on syytä keskustella vanhempien kanssa siitä, että lapsen tilanne vaikuttaa jollain tavoin huolestuttavalta. Perhe ohjataan esim. perheneuvolaan, lasten ja nuorten mielenterveystoimistoon tai keskussairaalaan ongelmien selvittämiseksi. Tarvittaessa otetaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin”.  (s. 52)

Lastensuojelunkaan ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tehdä terveydenhuollosta saamansa lastensuojeluilmoituksen perusteella rikosilmoitusta:  

”Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa rikoksista poliisille. Sosiaalitoimella on kuitenkin oikeus tehdä poliisille ilmoitus lapsiin kohdistuvien rikosten epäilyistä. Sosiaaliviranomainen saa tehdä ilmoituksen rikoksista, joiden enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta (esim. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja törkeä pahoinpitely)…” (s. 11)

Rikosilmoituksen tekeminen poliisiin on siis lastensuojeluviranomaistenkin kohdalla harkinnanvaraista ja vapaaehtoista. 

”Työryhmä suosittelee, että lastensuojelu ilmoittaa välittömästi poliisille tietoonsa tulleet perustellut epäilyt seksuaalisesta hyväksikäytöstä…Epäilyt on perusteltava. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä vain, mikäli lapsen etu ja erittäin tärkeä yleinen etu eivät sitä vaadi. Jos tekijäksi epäillään esimerkiksi alaikäistä, ja perhe kykenee suojelemaan lasta, ei rikosilmoitus kaikissa tapauksissa ole välttämätön. Yleinen etu edellyttää kuitenkin, että toistuvista epäilyistä ja pedofiilin toiminnasta ilmoitetaan poliisille”. (s. 11)

Toisin sanoen kun hyväksikäytön epäillään tapahtuneen vain kerran, ei rikosilmoitusta työryhmän mielestä tarvitse välttämättä tehdä. 

”Myös sosiaalihuoltoa koskee tiukka salassapitovelvollisuus. Lapseen kohdistuneiksi epäiltyjen seksuaalirikosten ja pahoinpitelyjen osalta sosiaaliviranomaisilla on kuitenkin oikeus ilmoittaa asiasta poliisille”. (s. 31)

Rikosilmoituksen tekeminen on yleensäkin lastensuojeluviranomaisen omassa harkinnassa. Työryhmän mukaan on mahdollista, ettei lapsen etu vaadi rikosilmoituksen tekemistä: 

”Lastensuojelu tekee poliisille esitutkintapyynnön tai rikosilmoituksen joko omasta aloitteestaan tai jonkin lasta tutkivan yksikön tekemän ilmoituksen perusteella, kun epäillään lapseen kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä tai törkeää pahoinpitelyä. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä, jos jokin toinen taho on jo tehnyt rikosilmoituksen tai ellei ilmoitus ole tarpeen lapsen edun tai tärkeän yleisen edun vuoksi”. (s. 32)  

Näkemys toistetaan, joten mistään satunnaisesta lyöntivirheestä ei ole kysymys: 

”Hyväksikäytön epäilyissä lastensuojeluviranomaiset ilmoittavat asian heti poliisille, ellei perhe itse ole jo tehnyt rikosilmoitusta. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä vain, jos lapsen etu ja erittäin tärkeä yleinen etu eivät sitä vaadi”. (s. 48-49)

”Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa jo tapahtuneista rikoksista viranomaisille. Ainoastaan eräiden hankkeilla olevien törkeiden rikosten ilmoittamatta jättäminen on säädetty rangaistavaksi (rikoslaki, 15. luvun 10.§). Tällaisia rikoksia ovat muun muassa raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, henkirikokset, törkeä pahoinpitely ja törkeä tuhotyö. Jos tietää tällaisen rikoksen olevan hankkeilla, on siitä ilmoitettava viranomaiselle siinä vaiheessa, kun rikos olisi vielä estettävissä…Näissä tapauksissa viranomaisten vaitiolovelvollisuus väistyy. 
Tulevan rikoksen hankkeilla oleminen edellyttää yksilöityä ja konkreettista tietoa rikoksen toteuttamisesta. Pelkkä epäilys tulevasta rikoksesta tai tieto toisen henkilön yleisestä valmiudesta rikokseen ei riitä. Edellytykset eivät täyty, jos käsitys perustuu esimerkiksi yleisen tason tietoon siitä, että kyseisenlaiset rikokset yleensä toistuvat. Mikäli rikosilmoitus tehdään tällä perusteella, on vaitiolovelvollisten viranomaisten varauduttava todistamaan rikoksen hankkeilla olon olosuhteet”. (s. 122)

Sekä terveydenhuoltoa että lastensuojelua neuvotaan olemaan keräämättä liikaa rikosepäilyä koskevaa tietoa:  

”Poliisin näkökulmasta rikosprosessin alkuvaiheessa riittää, että terveydenhuolto kerää sen verran tietoa kuin on tarpeen lastensuojeluilmoituksen tekemiseksi, ja sosiaalitoimi kerää sen verran tietoa kuin on tarpeen sen päättämiseksi, tehdäänkö rikosilmoitus”. (s. 33) 

STAKESin oppaan valossa ei ole kummallista, että viranomaiset ovat useissa tapauksissa laiminlyöneet rikosilmoituksen tekemisen. Opas tekee selväksi, että tämä on heiltä odotettu asiantuntijoiden parhaaksi havaitsema toimintatapa. Näin ollen ei ole mikään ihme, että eri puolella Suomea ilmenee tällä alalla toistuvasti ongelmia ja lapset jäävät ilman sitä lain turvaa, joka kuuluu valtion perusvelvollisuuksiin kansalaisiaan kohtaan. Yksittäiset laiminlyönnit on tutkittava ja niihin syyllistyneitä on rankaistava, mutta ongelman korjaaminen vaatii sen mahdollisuuden hyväksymistä, että perusvika ja suuremmat kelmit ovat virkahierarkiassa ylempänä.

Oppaan laatineeseen työryhmään kuuluivat STAKESin tulosaluejohtaja Sirpa Taskinen, johtava psykologi Jorma Antikainen (Nokian perhekeskus), tuolloinen valtionsyyttäjä Päivi Hirvelä, ortopedian erikoislääkäri Pentti Kallio (HUS), professori Pekka Karhunen (Tampereen yliopisto), sosiaalityöntekijä Mirja Pulkkinen (Helsingin läntinen sosiaalikeskus), professori emerita Eila Räsänen, lastentautien erikoislääkäri Eeva Salo (HUS), erikoistutkija Pekka Santtila (Poliisiammattikorkeakoulu), rikosylikonstaapeli Marja Vuento (Helsingin surullisenkuuluisa poliisilaitos, myös vuoden poliisi 2003) sekä sihteerinä tutkija Heikki Sariola (Lastensuojelun keskusliitto).  Oppaan mukaan sen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaan osaan panostivat varsinkin Eila Räsänen ja Jorma Antikainen, ja lisäksi perehdyttiin Tytti Solantauksen HUS:lle tekemiin ohjeisiin. Oppaan kirjoitti kuitenkin pääasiassa Sirpa Taskinen. Siinä on rikosilmoituksen laiminlyöntiin kannustamisen lisäksi useita muita samasta perusasenteesta kumpuavia epäkohtia. Saatan palata niihin tulevaisuudessa.  

Lastensuojelulakiin on onneksi joulukuussa 2014 säädetty muutos, joka poistaa rikosilmoituksen tekemisen harkinnanvaraisuuden sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutoimen henkilöstöltä. Viranomaisilla on nyt velvollisuus ilmoittaa poliisille kaikki tapaukset, joissa he epäilevät tapahtuneen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Muilta osin STAKESin ohjeita kuitenkin edelleen pidetään olennaisina. Esimerkiksi Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen julkaisemassa Lastensuojelun käsikirjassa yhä suositellaan Sirpa Taskisen toimittamaa opasta:

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Sirpa Taskinen, STAKES

Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä

Maanantai 11.4.2016 klo 18:31 - Johannes Remy

Suomalaisia on äskettäin järkyttänyt uutinen, joka kertoi perhetutun käyttäneen toistuvasti seksuaalisesti hyväkseen 4-vuotiasta tyttöä. Äidin kuvaus tapahtumista on luettavissa täältä: http://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/4-vuotiaan-toistuvat-raiskaukset-jarkyttivat-suomea-aiti-mtv-lle-luotin-mieheen-taysin/5820018 Itse näen kammottavassa uutisessa jotain hyvääkin: syyllinen saatiin kiinni aktiivisen viranomaistoiminnan tuloksena ilman, että kukaan lapselle läheinen aikuinen teki rikosilmoitusta. Tämä on ensimmäinen tapaus, josta kuulen, vaikka toki niitä voi olla useampia. 2000-luvulla poliisi ei käsitellyt hyväksikäyttöepäilyjä muuten kuin saamiensa rikosilmoitusten perusteella. Toivottavasti tapahtunut kertoo viranomaistoiminnan yleisestä kohenemisesta.

Oikeuspsykiatri Jüri Ariloo Vantaan psykiatrisesta vankisairaalasta kertoo näkemyksenään, että tällainen tapaus on äärimmäisen harvinainen ja julma:  http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/4-vuotiaan-tyton-hyvaksikayttotapaus-pedofiileja-on-ainakin-kahdenlaisia/5824146 Valitettavasti tilastokeskuksessa laaditut rikosuhritilastot eivät tue väitettä tapauksen harvinaisuudesta: vuonna 2015 seksuaalisen hyväksikäytön tai törkeän seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutui kaikkiaan 99 ja vuonna 2014 110 0-4-vuotiasta lasta (Rikos- ja pakkokeinotilasto, eräiden rikosten uhrit iän mukaan maakunnittain 2009-2015): http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__rpk/045_rpk_tau_105.px/?rxid=43a0264f-2036-4770-accc-e9514a72b659 Jos jokainen rikosuhritilastoon kirjattu alle 5-vuotiaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö uutisoitaisiin, kuulisimme niistä 3-4 päivän välein. Rikosuhritilasto ei kerro, kirjataanko siihen kaikki poliisin tietoon tulleet tapaukset vai vain jokin tietty osa niistä. Ilmeisesti vain tietty osa, koska rikosuhritilastossa oleva lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrien kokonaismäärä, 1109 vuonna 2015, on pienempi kuin toisessa tilastossa ”Rikokset kuukausittain 2009-2015” http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__oik__rpk/010_rpk_tau_107.px/?rxid=43a0264f-2036-4770-accc-e9514a72b659 ilmoitettu 1237. Poliisille ilmoitettujen alle viisivuotiaiden seksuaalisen hyväksikäytön uhrien kokonaismäärä voi siis olla jonkin verran suurempi. Pystyn vain arvaamaan, mistä lukujen ero voi johtua: rikosuhritilastoon saatetaan kirjata vain tapaukset, joissa on aloitettu esitutkinta, tai siinä ei ole tapauksia, joissa poliisi on todennut rikosilmoituksen mielestään aiheettomaksi.

Emme kuule alle 5-vuotiaista uhreista joka kolmas päivä, koska vain pieni osa tapauksista johtaa tuomioon, ja vain tuomiot uutisoidaan. Valitettavasti uhrien iästä ei ole tilastotietoja annettujen tuomioiden osalta. Pystyn kuitenkin sanomaan jotain annettujen tuomioiden kokonaismäärän perusteella. 2014 näistä rikoksista langetettiin kaikkiaan 326 tuomiota, joiden uhrit olivat siis kaikenikäisiä lapsia 15-vuotiaisiin tai joissakin tapauksissa 17-vuotiaisiin saakka. Tämä on 28.2% rikosuhritilastossa olevien uhrien kokonaismäärästä, joka oli samana vuonna 1155. Tämä ei täsmälleen tarkoita, että kaikista tapauksista juuri tuo prosenttiluku johti tuomioon, koska tuomio langetetaan usein myöhempänä vuonna kuin se tulee poliisin tietoon.  Se kuitenkin antaa likimääräisen arvion.

Jos alle 5-vuotiaiden hyväksikäytöstä annettaisiin tuomio yhtä usein kuin kaikenikäisten lasten hyväksikäytöstä, 28.2% rikosuhritilastossa olevista tapauksista, vuonna 2014 tällaisia tuomioita olisi langetettu 31 eli useammin kuin kerran kahdessa viikossa. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että tuomioita on vähemmän, koska niistä uutisoidaan huomattavasti harvemmin kuin joka toinen viikko, ja juuri siksi äskettäin uutisoitu tapaus koetaan poikkeuksellisen järkyttävänä.

Johtopäätökseni ovat karuja: 1. Alle 5-vuotiaan seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole niin harvinaista kuin yleisesti ajatellaan, etenkin kun tapauksista vain murto-osa ilmoitetaan poliisille; 2. Poliisille ilmoitetut alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäyttötapaukset johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin vastaavat isompien lasten hyväksikäyttötapaukset.

Olen toisen alan tieteentekijä, joten en itse pääse tämän pitemmälle. Ehdotankin kriminologeille ja oikeusoppineille hyvää tutkimusaihetta. Takavuosina pienten lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnassa oli merkittäviä asenne- ym. ongelmia:  http://johannesremy.webs.com/apps/blog/

Olen ylläpitänyt tätä blogia nyt kahdeksan vuotta, ja käyntejä on sivuilleni kertynyt yli 45 000, joista suurin osa kahden viime vuoden aikana. Se ei tee keskimäärin kuin kolmisenkymmentä päivässä, joten mikään merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja en ole. Toisaalta se osoittaa, etten ponnistele tyystin turhaan, vaan on ihmisiä, joiden mielestä kirjoitan olennaisista asioista. Merkittävimpänä kirjoituksenani pidän kolmen vuoden takaista tekstiä ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”: http://www.johannesremy.com/blogi/2013/04/07/30/?page2 Sitä kolmatta tapausta koskevassa kuvauksessani täytän aukkoa, jonka ammattitoimittajat ovat häpeällisesti omalla laiminlyönnillään luoneet. Kaikki informaatio olisi luettavissa EIT:n tuomiolauselmasta, vaan kun ei. Kiitos teille, jotka kirjoituksiani luette.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rikollisuus, poliisi

Lastenpsykiatrin saama huomautus ja lasten turvallisuus

Maanantai 2.1.2012 klo 3:47 - Johannes Remy

Annan tarkempia tietoja lastenpsykiatrian epäkohtiin liittyneen kirjoitukseni 18.10.2008 aiheesta amerikkalaisella palvelimella sijaitsevassa kakkosblogissani osoitteessa

http://www.johannesremy.webs.com

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lastensuojelu, rikollisuus, Valvira, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Helsingin poliisilaitos

Helsinkiläisen päiväkoti Kolibrin tapauksesta

Maanantai 29.8.2011 klo 7:11 - Johannes Remy

Helsingin kaupunki on hankkinut ostopalveluna päivähoitoa yksityisestä päiväkoti Kolibrista Vuosaaressa. Nyt päiväkoti on suljettu, koska sen omistajaa epäillään törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkisuuteen ilmoitettiin aluksi ainoastaan, että omistajaa epäillään rikoksesta, mutta ei kerrottu, minkälaisesta. Ehkä siksi päiväkotilasten vanhempien keskuuteen ehti jo muodostua liike vastustamaan sulkemista. 
[Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lastensuojelu, rikollisuus, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Eduskunta ei poistanut lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskeneiden lakiesitysten epäkohtia

Tiistai 26.4.2011 klo 1:59 - Johannes Remy

Kirjoitin tammikuussa kahdesta lakiesityksestä, joihin sisältyi lapsen oikeuksien kannalta arveluttavia kohtia. Kyseessä olivat Hallituksen esitys 282/2010 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisemistä koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta sekä esitutkintalain uudistuksesta (HE 222/2010). Ensin mainitun esityksen osalta puutuin lapsityöhön pyrkivien rikostaustan tarkastamista koskeviin kohtiin. Niissä on ongelmana, ettei seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamista ole kielletty ja että hyvin suuri määrä lapsityössä toimivia asiantuntijoita jää rikostaustan tarkastamisen ulkopuolelle. Rikostaustaotetta ei tarkasteta esimerkiksi lastenlääkäreiltä, lastenpsykiatreilta tai sosiaalityöntekijöiltä, jotka tehtävissään usein käyttävät sangen merkittävää valta lapsiin nähden. Esitutkintalain osalta ongelmana on taas edunvalvojan automaattinen määrääminen aina silloin kun lapsen vanhempaa epäillään lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tämä johtaa siihen, että niissä perheen sisäisen hyväksikäytön tapauksissa, joissa toinen vanhempi tekee rikosilmoituksen toisesta, vain epäillyllä vanhemmalla on asianosaisen asema. Tarkemmat yksityiskohdat ovat luettavissa aiemmista kirjoituksistani eikä minun ole nyt mielekästä toistaa niitä kokonaisuudessaan.

Lakiesityksiin liittyen otin yhteyttä lakivaliokunnan sosialidemokraattisiin jäseniin. Ilkka Kantola ja Krista Kiuru vastasivat minulle myönteisessä hengessä. Lakiesitysten käsittelyä koskevista valtiopäiväasiakirjoista ei kuitenkaan näy, että esiin nostamistani epäkohdista olisi lainkaan

[Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]

 

 

 

Lue lisää »

4 kommenttia . Avainsanat: lastensuojelu, rikollisuus, eduskunta, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Lisäys koskien perhehoitoon sijoitettuja lapsia

Tiistai 18.1.2011 klo 0:22 - Johannes Remy

 

Viimeisissä kahdessa kirjoituksessani olen käsitellyt lapsen seksuaalisen hyväksikäytön torjuntaan liittyviä lakiesityksiä, jotka jättävät sangen paljon toivomisen varaa.

Noiden kirjoitusten jälkeen olen ollut yhteydessä savonlinnalaiseen Kimmo Käärmelahteen, joka kiinnitti huomiotani perhehoitoon lastensuojelullisena toimenpiteenä sijoitettujen lasten tilanteeseen. Perhehoidosta sopimisen yhteydessä vain yhden perheenjäsenen on esitettävä rikostaustaote. Näin ollen on laillista ja hyvinkin mahdollista, että huostaanotettuja lapsia sijoitetaan seksuaali- ja väkivaltarikollisten perheisiin, kunhan yhdellä aikuisella perheenjäsenellä ei ole tilillään rikoksia.

Suomessa tehdään väkilukuun suhteutettuna noin 50% enemmän huostaanottoja kuin Ruotsissa. Lastensuojelun rahoitusmalli suosii huostaanottoja: ns. lastensuojelukerroin, jonka mukaan kunta saa valtionosuutta, lasketaan kunnassa tehtyjen huostaanottojen määrän perusteella. Muut lastensuojelutoimet sen sijaan eivät vaikuta kunnan saamaan valtionosuuteen. Huostaanottojen määrä onkin kasvanut viime vuosina räjähdysmäisesti, eikä kasvulle näy loppua. Eduskunta on kahdesti ottanut kannan, jonka mukaan lastensuojelukerrointa olisi muutettava monipuolisemmaksi siten, ettei se johtaisi huostaanottojen määrän kasvuun. Mitään ei kuitenkaan näytä tapahtuvan.  

Nykyiset lait ja hallintokäytäntö mahdollistavat sen, että lapsi otetaan huostaan ja sijoitetaan seksuaali- tai väkivaltarikollisen kotiin. Ainakaan tällaisen lopputuloksen välttämiseksi ei ole olemassa minkäänlaista mekanismia. Toki kunnalla on velvoite tarkkailla perhehoidon asianmukaisuutta, mutta miten kunnan viranomaiset huolehtivat tästä, kun rikostaustaotetta ei kerran saa vaatia kaikilta perheenjäseniltä?

Onko Suomessa seksuaali- tai väkivaltarikollisten koteihin sijoitettuja lapsia? Jos on, kuinka paljon heitä on? Miten on mahdollista, ettei epäkohdan estämiseksi ole tehty mitään? Toivottavasti saamme vastaukset näihin kysymyksiin pian. Aion voimieni mukaan pitää tästä ääntä niin, että mahdollisimman harva päätöksentekijä voisi myöhemmin väittää, ettei tiennyt mitään.

Kimmo Käärmelahden blogi on luettavissa osoitteessa:

www.käärmelahti.fi

 

7 kommenttia . Avainsanat: lastensuojelu, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rikostaustaote

Seksuaalirikollisten palkkaaminen lapsityöhön jää lailliseksi

Maanantai 10.1.2011 klo 1:04 - Johannes Remy

Epäkohta hallituksen esityksessä 282/2010 lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen hyväksymiseksi ja siihen liittyviksi laeiksi

Hallituksen esitys on pääosin oikeansuuntainen eli se tehostaa lasten suojelua seksuaalirikoksilta. Esityksessä on kuitenkin merkittävä epäkohta, joka liittyy lasten kanssa työskentelemään pyrkiviltä vaadittavaan rikostaustaotteeseen. Rikostaustaotteen vaatimisella pyritään estämään lasta vastaan tehtyihin rikoksiin syyllistyneiden pääsy lapsityöhön. Jos esitys hyväksytään nykyisessä muodossaan, siihen jää kaksi merkittävää porsaanreikää, jotka heikentävät lain tehoa ja mahdollistavat seksuaalirikoksiin syyllistyneiden työskentelyn lasten kanssa. [Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]

 

Lue lisää »

5 kommenttia . Avainsanat: lastensuojelu, rikosrekisteri, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Lasta puolustavan vanhemman oikeudet vaarassa perheen sisäisen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä

Sunnuntai 2.1.2011 klo 0:32 - Johannes Remy

Edunvalvojan nimeämiseen alaikäiselle liittyvä epäkohta hallituksen esityksessä 222/2010 liittyen erityisesti perheen sisäisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyihin

Uusi esitutkintalaki on tätä kirjoitettaessa eduskunnan käsiteltävänä lakivaliokunnassa. Esityksen mukaan esitutkintalain 4. luvun 83§:n 1. momenttia uudistetaan siten, että tuomioistuimen on määrättävä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle esitutkintaa varten edunvalvoja, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja ei voi puolueettomasti valvoa asianosaisen etua asiassa, ja jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta.

Esityksen perusteluosan sivulla 196 todetaan:

Kuten yleisperusteluissa todetaan, pykälän keskeisiä soveltamistapauksia olisivat tilanteet, joissa lapsen huoltajan epäillään syyllistyneen rikokseen tai joissa lapsen epäillään syyllistyneen huoltajaan kohdistuneeseen rikokseen. Ristiriitatilanteen voi molempien huoltajien osalta katsoa syntyvän myös sellaisissa tapauksissa, joissa vain toista epäillään rikoksesta tai vain toinen on ollut epäillyn rikoksen kohteena…

Edunvalvojan tarve puolestaan olisi lähtökohtaisesti erityisesti silloin, kun lapsen toista huoltajaa epäillään lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta taikka lapsen epäillään surmanneen toisen vanhempansa tai vakavasti vahingoittaneen vanhempansa terveyttä.

Kyseisillä hallituksen esityksen kohdilla on kauaskantoisia seurauksia, joista lakivaliokunnan ja koko eduskunnan on syytä olla tietoisia.

Esityksessä ei lainkaan oteta huomioon niitä tilanteita, joissa lapsen yksi vanhempi tai huoltaja on esittänyt viranomaisille epäilyn toisen vanhemman tai huoltajan syyllistymisestä lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen. Jos esitys tulee hyväksytyksi nykyisessä muodossaan, lastaan seksuaaliselta hyväksikäytöltä puolustava vanhempi menettää oikeuden puhua lapsensa puolensa. Hän voi vaikuttaa rikosasian tutkimiseen korkeintaan edunvalvojan kautta, jos edunvalvoja suostuu ottamaan huomioon hänen toiveensa.

Epäillyn oikeudet on lailla melko hyvin turvattu. Tämä on toki oikein, mutta yhdessä edunvalvojan pakollisen nimeämisen kanssa se johtaa tilanteeseen, jossa epäillyn vanhemman oikeudet ovat huomattavasti vahvemmat kuin epäilyn esiin tuoneen vanhemman oikeudet. Epäilty vanhempi kykenee tuolloin vaikuttamaan esimerkiksi lapselle todistajan ominaisuudessa esitettyihin kysymyksiin, kun taas rikosilmoituksen tehneellä vanhemmalla ei tällaista oikeutta ole. Osapuolten epätasavertaisuus tulee koskemaan myös muutoksenhakua, johon oikeus on vain epäillyllä, muttei epäilyn viranomaisten tietoon tuoneella huoltajalla.

Vaara on torjuttava. Jos Suomi ei halua olla lastensuojelun kehitysmaa, rikosilmoituksen perheen sisäisestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä tehneellä vanhemmalla tulee säilyä oikeus käyttää puhevaltaa lapsensa puolesta, ellei hän itse halua edunvalvojan nimittämistä. Nyt esitetty toisenlainen käytäntö on syyttömyysolettaman vastainen: vanhemman esittämä epäily tulkitaan "puolueelliseksi" ennen kuin asiaa on mitenkään tutkittu. Seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn tuominen viranomaisten tietoon näyttäytyy tällöin ikään kuin arveluttavana tekona, joka automaattisesti johtaa kielteiseen seuraukseen, vanhemman oikeuksien rajoittamiseen. Perättömän ilmiannon epäilyt on käsiteltävä yksittäisinä rikostapauksina erikseen sen sijasta, että kaikkia toisen vanhemman tekemiä rikosilmoituksia pidetään implisiittisesti "lähtökohtaisesti" perusteettomina. 

Esitys on voimakkaassa ristiriidassa Lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen 12. artiklan 2. kappaleen kanssa, jonka mukaan ”Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädäntö- tai muihin toimenpiteisiin rohkaistakseen jokaista, joka tietää tai hyvässä uskossa epäilee lasten seksuaalista riistoa tai seksuaalista hyväksikäyttöä, ilmoittamaan näistä seikoista toimivaltaiselle taholle”. Sopimuksen hyväksymiseen liittyvä lakipaketti (HE 282/2010) on paraikaa eduskunnan käsiteltävänä.

Hallituksen esityksen mukaiseen esitutkintalain 4. luvun 83§:n 1 momenttiin on lisättävä kohta, jossa todetaan, ettei edunvalvojaa ole pakollisesti nimettävä silloin, kun toinen huoltaja on tuonut esiin toista koskevan seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn. Jos tätä ei pidetä mahdollisena, olisi hyvin toivottavaa, että eduskunta vastauksessaan hallitukselle kiinnittäisi huomiota seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikosilmoituksen tehneen vanhemman oikeuksiin.

Itse asiassa koko ilmaus lapsen edun ajamisesta "puolueettomasti" on oudohko. Vaaditaanko muissa rikosprosesseissa rikoksen uhrilta puolueettomuutta? Pitääkö asianajajien ajaa puolueettomasti päämiehensä asiaa? Miksi rikoksen uhreiksi joutuneiden lasten kohdalla halutaan tehdä poikkeus?

2 kommenttia . Avainsanat: Lastensuojelu, edunvalvoja, esitutkintalaki, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö