Supreme Court of Finland rules a romantic relationship between an adult and a child a mitigating circumstance

Lauantai 26.12.2020 klo 2:34 - Johannes Remy

In November 2020, the Supreme Court of Finland made a precedent ruling in a case of child sexual abuse: (in Finnish). At the time when the crime was committed, the defendant was 29 years of age and his victim a 14-15 -year-old girl. The Court found it a mitigating circumstance that the defendant did not just have sex with the victim but had with her a romantic relation which lasted five months.  That is why the Court changed the classification of the offence: while the court of first instance found the defendant guilty of aggravated sexual abuse of a child, the Supreme Court deemed the crime only a “regular” sexual abuse of a child. The Supreme Court sentenced the defendant to one year and four months of conditional imprisonment. The all-male Supreme Court accepted the ruling by three votes against two: judges Jukka Sippo, Pekka Koponen and Mika Huovila supported it, while Tuomo Antila and Mika Välimaa opposed it, proposing instead to maintain the classification of the offence as aggravated sexual abuse of the child.

The ruling has evoked attention in Finland. In Finland, any criticism of the authorities is not customary, and the news media has reported the ruling mainly in a neutral tone. The bewilderment about the ruling is, at most, implied. The news media has concentrated in the details of the crime, without paying attention to the legal background which facilitated the strange sentence. The offender and his victim met each other on a dating site for adults where the girl claimed to be 19. Later, the offender met the victim’s mother, from who he learned about the girl’s real age, but all the same continued the relationship. The victim’s mother accepted the relationship. The offender did not use a condom, and the relationship resulted in victim’s pregnancy at the age of 15. The child was born already after the end of the relationship.

   How did the Supreme Court of Finland pass so strange and even inappropriate sentence? While there are grounds to criticize the judges who formed the majority, the broader view on the legal background reduces their responsibility. There are wider problems in the general preparation of bills for the Finnish parliament, politicians’ insufficient textual criticism of bills, and excessive trust in the civil servants of the Ministry of Justice who write the bills.  

   On the first glance, the Finnish criminal code seems unequivocal: intercourse with a minor makes sexual abuse of a child an aggravated case (Criminal Code chapter 20, section 7). However, the law then also stipulates an additional condition for the crime to be aggravated: “and the offence is aggravated also when assessed as a whole.” An additional important clause is in Chapter 20, section 7a: “An act that does not violate the sexual self-determination of the subject and where there is no great difference in the mental and physical maturity of the parties shall not be deemed sexual abuse of a child, or the aggravated sexual abuse of a child referred to in section 7, subsection 1, paragraph 1.” This restrictive clause was enacted to protect the relationships between the young. 

  The law itself does not define what must be considered in the assessment of an offense as aggravated as a whole. It also does not tell, exactly how the restriction enacted in the section 7a must be applied. The answers to these questions are to be found in the explanatory statements of the government bills for the relevant laws. The explanatory statements, too, are used as a source of law, because it is thought that they reveal the parliament’s intention how the law should be interpreted and applied. The parliamentary committees’ decisions are an additional similar source for the application of laws. An additional source of law are the precedents of court rulings, like the one I am now writing about.  In this case, the Supreme Court of Finland referred to the explanatory statement of the Government Bill 282/2010 (in Finnish). The statement is 169 pages long, and we can safely assume that very few MPs read it from its beginning to the end, especially because several other bills of similar length were being discussed at the same time. In its decision, the Supreme Court refers to the explanatory statement’s page 105 where it is stated:

“For instance, the relationship between the offender and the child, the differences in their ages and the child’s age and level of development may impact on the assessment [of whether the offense is aggravated as a whole]. For instance, the act could be deemed a regular [sexual] abuse [of a child] instead of its classification as aggravated, if between the offender and the child there is a relationship which does not satisfy the conditions stipulated in the restrictive provision of the Section 7a.

(in Finnish).

 What does this mean in practice? It means that courts may deem a mitigating circumstance a relationship in which there is a great difference in the mental and physical maturity of the parties, or which violates the sexual self-determination of the subject. In other words, an adult’s romantic relationship with a child is a mitigating circumstance. By passing this bill, the Finnish parliament undermined or even nullified the explicit clause of the law which stipulates that intercourse with a minor under 16 years of age must always be considered a case of aggravated child sexual abuse. To be sure, hardly any MPs acted knowingly when they did this. The real responsibility lays with the anonymous civil servants in the Ministry of Justice who wrote the page 105. In this case, they are the real law-makers.

This is something which is extremely unlikely to be admitted in Finland, even though the precedent ruling of the Supreme Court of Finland now proves it beyond reasonable doubt. This is the reason why I write this in English. The Supreme Court’s precedent ruling and the government bill on which it is based must gain the international attention which they fully deserve. I will be deeply grateful to everyone who shares this blog text or otherwise disseminates information about the Supreme Courts’ precedent ruling outside Finland. Children in Finland need your help.  

As it happens, I have written about this bill and the very same sentence on its page 105 to which the Supreme Court refers in my previous blog text in Finnish, published on February 19, 2019. I called attention to what it means. Although I say this myself, now the Supreme Court of Finland has proven me right.

On the constructive side, the question is: what should be done to remove this manifest injustice? Technically, it is straightforward: it is enough to remove from the law just one single sentence: “and the offence is aggravated also when assessed as a whole.” Another matter is that it may be difficult to find the political will to enact such a reform. This is not because the Finnish politicians would be friends of child-abusers, most of them are not, but because they are not accustomed to disagree with the civil servants.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Supreme Court of Finland, Child sexual abuse, Finland, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Korkein Oikeus, lainvalmistelu, Oikeusministeriö, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Mika Huovila

Lasta vastaan tehdyt seksuaalirikokset vanhenevat Suomessa nopeammin kuin muualla Euroopassa

Maanantai 14.12.2020 klo 8:18 - Johannes Remy

Jokin aika sitten kritisoin oikeusministeriön työryhmän esityksiä seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistukseksi. Toteutuessaan työryhmän esitykset näet enemmän heikentäisivät kuin kohentaisivat seksuaalirikosten uhreiksi joutuvien lasten asemaa.
Yksi työryhmän esitysten epäkohdista on, että lasta vastaan tehtyjen rikosten vanhenemisaika aiotaan pitää ennallaan. Useimmat niistä vanhenevat nyt uhrin täyttäessä 28 vuotta tai 20 vuodessa rikoksen tekohetkestä, riippuen siitä kumpi näistä on myöhempi ajankohta. Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin tosin vanhenee jo uhrin täyttäessä 23 vuotta ja seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta rikosten yleisten vanhenemissäädösten mukaisesti viidessä vuodessa. Kirjoitin siitä, miten 28 vuoden iässä monilla uhreilla ei ole resursseja, itseluottamusta ja riittävän paksua nahkaa hakea oikeutta. Olennainen lisäperuste vanhenemisajan pidentämiselle on myös se, että näiden rikosten tutkimistapa on pitkään ollut Suomessa erittäin heikkoa ja on odotettavissa, että se ajan myötä kohenee.

Viimeisten kirjoitusteni jälkeen olen tutkinut lasta vastaan tehtyjen rikosten vanhenemista Pohjoismaissa, Saksassa ja Alankomaissa. Niissä kaikissa näiden rikosten vanhenemisaika on pitempi kuin Suomessa. Norjassa (Almindelig Borgerlig Straffelov, §66) ja Tanskassa (Straffeloven §93b) lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ei vanhene, riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei. Ruotsissa astui kuluvan vuoden toukokuussa voimaan laki, jonka mukaan yhdynnän lapsen kanssa sisältävä rikos ei pääsääntöisesti vanhene (Brottsbalk 35 kap. §2,). Rikosnimekkeenä on lapsenraiskaus riippumatta siitä, onko uhri niin sanotusti suostunut yhdyntään vai ei. Ruotsin uudistus jää kuitenkin osittaiseksi, koska lieventävien asianhaarojen vallitessa tekijä voidaan lapsenraiskauksen sijasta tuomita lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka vanhenee uhrin täyttäessä 28 vuotta. Rikos, johon ei liity yhdyntää, vanhenee jopa aiemmin kuin Suomessa eli uhrin täyttäessä 23 vuotta.

Ruotsin lapsenraiskauksen vanhenemista koskeva lakiuudistus on toteutettu siten, että se koskee kaikkia niitä rikoksia, jotka eivät olleet vanhentuneet uuden lain astuessa voimaan. Ruotsissa on siis ajateltu toisin kuin ajatteli Suomen oikeusministeriön asiantuntijatyöryhmä, jonka mielestä ”rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, että vanhentumissäädöksiä ei voida rikoksentekijän vastuuta pidentävästi muuttaa takautuvasti koskemaan rikoksia, jotka on tehty ennen muutettujen vanhentumissäännösten voimaantuloa”(124).  Arkijärjellä ajatellen Ruotsin valtion näkökanta vaikuttaa näistä kahdesta perustellummalta, koska vielä vanhentumattoman rikoksen vanhenemisajan pidentäminen ei ole takautuvaa.  Takautuvaa se olisi vain siinä tapauksessa, että jo kerran vanhentunut rikos saatettaisiin uudelleen syyteoikeuden piiriin. Tämä ero on erittäin merkittävä, koska se ratkaisee jopa yli 20 vuoden ajanjakson aikana tehtyjen rikosten käsittelyn: voidaanko niistä vielä syyttää vai ei.

Saksan rikoslain 78. luvun mukaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vanhenemisajan laskeminen alkaa uhrin täyttäessä 30 vuotta. Tästä ja rikosten yleisistä vanhentumissäännöistä seuraa, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vanhenee uhrin täyttäessä 40 vuotta. Näin on riippumatta siitä, onko rikokseen liittynyt yhdyntä vai ei.  

Alankomaiden rikoslain (Wetboek van Strafrecht) 70. pykälän perusteella rikos ei vanhene, jos siihen on kuulunut yhdyntä lapsen kanssa. Jos rikokseen ei liity yhdyntää, se vanhenee uhrin täyttäessä 30 vuotta.

Suomalaiset lapset ovat siis näiden maiden keskinäisessä vertailussa kaikkein suojattomimpia, minkä asiantilan jatkumista oikeusministeriön työryhmä voimakkaasti kannatti vaieten siitä, mitä muissa maissa on tehty.

Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä on otettava tavoitteeksi Suomen lapsiuhrien aseman saattaminen tanskalaisten ja norjalaisten kohtalotoverien tasolle: hyväksikäytön ei pidä vanheta koskaan, riippumatta siitä, onko siihen kuulunut yhdyntä vai ei.

Kanadan demaripuolue NDP:n edesmenneen ja yli puoluerajojen arvostetun johtajan Jack Laytonin lempilausahduksia oli: ”Don’t let them tell you that it can’t be done,” älkää antako niiden kertoa teille ettei niin voida tehdä.  Lasten turvallisuutta tärkeänä pitävien poliitikkojen on syytä omaksua juuri tämä asenne. Niitä, jotka yrittävät kertoa ettei niin voida tehdä ei ole kovin paljon, mutta heillä on merkittävä asema lainvalmistelussa. Haluan tällä kansainvälisellä vertailulla osoittaa, miten tyhjän päällä heidän väitteensä ovat. Keisarilla ei ole vaatteita.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus, seksuaalirikosten vanheneminen

Oikeusministeriön työryhmän mietintö ei ole yksittäistapaus. Mitä nyt pitäisi tehdä?

Sunnuntai 18.10.2020 klo 22:43 - Johannes Remy

Viimeksi kirjoittamissani teksteissä kritisoin oikeusministeriön asiantuntijatyöryhmän esityksiä seksuaalirikoslainsäädännön uudistamiseksi. Väitin niissä olevan selvän pyrkimyksen lieventää lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista annettavia rangaistuksia. Nyt huomaan, etten ole väitteissäni yksin, vaan työryhmän esitysten sisällöstä ovat huolissaan myös muut ja minua arvovaltaisemmat tahot. Susanna Reinbothin kirjoittamassa Helsingin Sanomien artikkelissa kritiikin esittäjinä mainitaan Suomen Amnesty International, Pohjois-Suomen syyttäjäalue, Itä-Suomen syyttäjäalue, Turun yliopiston oikeustieteen professori Johanna Niemi, Oulun käräjäoikeus, Raiskauskriisikeskus Tukinainen sekä Helsingin Käräjäoikeus. HS:n artikkeli ei mainitse Naisjärjestöjen Keskusliittoa, jonka lausunto työryhmän esityksistä on suorastaan murskaava. Enää ei ole mahdollista muitta mutkitta väittää uudistusehdotusten parantavan lapsiuhrien asemaa, koska oikeusministeriön tiedotteissa lukee niin. 

Kirjoituksissani väitin työryhmän mietinnössä ilmenevän pyrkimyksen peitellä sen todellisia tavoitteita: vaikka lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista annettavia tuomioita aiotaan enemmän lieventää kuin koventaa, julkisuuteen väitetään päinvastaista. Jo aiemmin olen väittänyt lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia koskevissa lakiesitysten perusteluosissa olleen olennaisia lauseita, joilla esityksen julkilausuttu tarkoitus on vesitetty. Joskus vesittävät lauseet on esitetty viittauksina toisiin asiakirjoihin, joita ainakaan useimmat kiireiset kansanedustajat eivät ehdi lukea. Tästä räikein esimerkki lienee rikostaustaotteen vaatimista lapsityöhön pyrkivältä koskeva laki, joka mahdollistaa lasta vastaan tehtyyn seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamisen. Kirjoitin tästä vuonna 2011: Esitin perustelut sille, miksi tapahtunutta ei voi pitää huolimattomuudesta syntyneenä vahinkona. Silloisen hallituksen esityksen valmistelleisiin virkamiehiin luottaen eduskunta tuskin huomasi, mitä oli säätänyt. Toinen samanlainen esimerkki on lapsen ja aikuisen välisen seurustelusuhteen säätäminen rangaistuskäytännössä syyllisyyttä lieventäväksi asianhaaraksi, joka tapahtui 2011, mutta josta kirjoitin viime vuonna 2019:

Äsken mietintönsä jättänyt oikeusministeriön työryhmä haluaa säilyttää molemmat mainitsemani epäkohdat ja jopa suoraan puolustaa aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen pitämistä lieventävänä asianhaarana (työryhmän mietintö, sivut 122, 189-191. Ks. kirjoitukseni 10.8.2020, Lisää siitä, miksi oikeusministeriön työryhmän ehdotukset ovat huonoja). Työryhmä tosin puhuu nyt nuorten välisestä seurustelusta, mutta se tahtoo katsoa sellaisiksi myös suhteita, joissa osapuolten iässä on huomattava ero. 
Professori Johanna Niemen analyysi työryhmän esityksistä on esittämieni perusteltujen väitteiden kannalta olennainen. Niemi kirjoittaa

Uutta ikäerosääntelyä perustellaan sivulla 54 mainituilla tutkimuksilla, joiden perusteella todetaan, että "Joidenkin tutkimusten mukaan seksipartnereiden suuren ikäeron vaikutus riskikäyttäytymiseen näyttää kuitenkin häviävän osittain tai lähes kokonaan, kun analyyseissa huomioidaan parisuhteeseen liittyvä väkivalta, ja päihteidenkäyttö ja antisosiaalinen elämäntyyli". Tutustumalla mainittuihin amerikkalaisiin tutkimuksiin voi todeta, että varhain aloitetut seksisuhteet vanhempien partnereiden (yleensä miesten) kanssa liittyvät muita nuorten seksisuhteita useammin teiniraskauksiin, vähäiseen kondomin käyttöön ja sukupuolitauteihin sekä ei-toivottuun, jopa pakotettuun seksiin. Näillä nuorilla (yleensä tytöillä) on taustallaan kaoottisia kotioloja, itsemurhayrityksiä, päihteiden käyttöä, aiempia teiniraskauksia sekä psyko-sosiaalisia rajoitteita. Tutkimusten johtopäätös on yleensä se, että rikosoikeuden ikärajasäännösten tiukka soveltaminen ei näitä ongelmia ratkaise, vaan tarvitaan sosiaalisen tuen toimenpiteitä. Näissä pääosin amerikkalaisissa tutkimuksissa ei ehdoteta ikärajojen poistamista. Sen sijaan ne korostavat muiden toimenpiteiden tarpeellisuutta. Mielestäni tutkimukset korostavat haavoittuvassa asemassa olevien lasten suojelemisen tarpeellisuutta. 

Niemi siis löytää tutkimuksista joihin työryhmä viittaa muuta kuin mitä työryhmä väittää. 

Asiasta on syntymässä kohu. Kokoomuksen Antti Häkkänen, joka aikanaan nimitti oikeusministeriön työryhmän, vaatii hallitusta vastaamaan, onko se luopumassa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten koventamisesta. Samaan suuntaan on puhunut Kokoomuksen Naisten Liiton puheenjohtaja Saara-Sofia Siren: Kyseiset kokoomuspoliitikot eivät mielestäni ole kokonaan väärässä. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten ja heitä puolustavien aikuisten puutteellinen oikeusturva on Suomen pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia ja on totta, etteivät nykyiset hallituspuolueet ole kiinnittäneet siihen riittävästi huomiota. Asiaa ei kuitenkaan ole syytä puoluepolitisoida, koska myöskään yksikään oppositiopuolue, Kokoomus mukaan lukien, ei ole edes havainnut ongelmaa, joka on näihin rikoksiin liittyvien lakien virkamiesvalmistelussa. 

Mitä nyt pitäisi tehdä? Oikeusministeriön on nimitettävä uusi työryhmä, jonka toimeksiannon on oltava edellistä laajempi. Aiemman työryhmän tehtävien lisäksi uuden työryhmän on selvitettävä lainvalmistelussa esiintyviä ongelmia sekä sitä, miten näiden rikosten tutkintaa voidaan tehostaa. Työryhmän on selvitettävä, miten tutkinnassa ilmenevät lain- ja Suomen kansainvälisten velvoitteiden vastaiset viranomaiskäytännöt voidaan poistaa. Näitä ovat esimerkiksi alle 4-vuotiaisiin kohdistuvien rikosten jättäminen tutkimatta ja lastenpsykiatrisen tutkimuksen asema ensimmäisenä oikeusasteena, josta ei ole valitusoikeutta. Näiden epäkohtien olemassaolosta on vastaansanomaton näyttö: Suomen vuonna 2016 Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta saama langettava tuomio, josta parhaan tietoni mukaan vain minä olen Suomessa kirjoittanut: Työryhmän kokoonpanon on oltava olennaisesti toinen kuin äskettäin työnsä valmiiksi saaneen työryhmän. Sen on syytä hyödyntää työssään ulkomaisia asiantuntijoita.      

Alan epäkohtien selvittämiseksi on ymmärrettävä, ettei äskeinen työryhmän mietintö ole yksittäistapaus. Suomen valtiokoneistossa on useaan eri otteeseen ilmennyt outoa suhtautumista lapsiin kohdistuneisiin seksuaalirikoksiin. 

2000-luvun alussa kohistiin Suomen Lähetysseuran Taiwanin oppilaskodin pedofiiliringistä. Poliisin tiedossa olleita uhreja oli kaksitoista, mutta juttu pysäytettiin Helsingin poliisilaitoksella niin tehokkaasti, ettei se koskaan edennyt oikeussaliin. Myöhemmin toimittaja Janne Villan teoksessa Hengellinen väkivalta (2013) on käynyt ilmi uhreja olleen tuolloin 40. Kohusta huolimatta mitään ainakaan julkisuuteen tullutta selvitystä Helsingin poliisilaitoksen toiminnasta asiassa ei tehty. Taiwanin jutun tutkinnanjohtaja Markku Stenberg sai kaikessa rauhassa jatkaa Helsingin poliisilaitoksella lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkintojen johtamista. Sisäasiainministeriön poliisiosasto valitsi Taiwanin jutun tutkinnassa aktiivisesti mukana olleen Marja Vuennon vuoden poliisiksi 2003 julkilausutusti hänen ansioistaan lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tutkijana. Vaikka julkisuudessa ei kerrottu Vuennon osallistuneen Taiwanin jutun tutkimukseen, poliisissa asia oli tiedossa. Poliisiosasto lähetti siten vahvan implisiittisen viestin poliisilaitoksille siitä, että tämä oli tapa, jolla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyt oli tutkittava. Toki väki poliisiosastolla on sen jälkeen vaihtunut, mutta on sinisilmäistä olettaa näin suurien ongelmien poistuvan itsestään sillä, että katsotaan muualle. 

Samoin 2000-luvun alussa Suomessa sattui tapaus, jossa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuneeksi epäillyt lastenlääkäri tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Tapahtui Tampereella. Tapauksen yksityiskohdat ovat luettavissa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Suomelle vuonna 2012 langettaman tuomion tuomiolauselmasta, johon on linkki englanninkielisessä kirjoituksessani Tämäkään tapaus ei päässyt julkisuuteen Suomessa, puhumattakaan että asianomaisten viranomaisten toimintaa olisi millään tavalla tutkittu. 

Vuonna 2016 Suomi sai jälleen EIT:stä langettavan tuomion siitä, että lapsensa seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt äiti oli tuomittu kunnianloukkauksesta puhuttuaan huolestaan sosiaalityöntekijälle. Tämä on se tapaus, johon viittaan yllä ja jonka tuomiolauselma todistaa ainakin Helsingissä noudatetun käytäntöä, jonka mukaan alle 4-vuotiaisiin kohdistuneita rikoksia ei tutkita. Tämäkään EIT:n tuomio ei ole johtanut edes kunnianloukkaustuomion purkamiseen, viranomaisten toiminnan tutkimisesta puhumattakaan. 

Näiden melko vanhojen tapausten lisäksi julkisuuteen tihkuu aika ajoin tietoa lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinnan ongelmien jatkumisesta. Maria Rossi Keskusrikospoliisista kertoi STT:n haastattelussa kesäkuussa 2020 Suomen saavan jatkuvasti ulkomailta vihjeitä näistä rikoksista, mutta että niitä kaikkia ei ennätetä käydä läpi. Vaikka suuri osa ongelmista on asenteissa, poliisin on siis myös saatava lisää resursseja näiden rikosten tutkimiseksi. 

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon vielä, etten näe mitään perusteita olettaa valtiovallan olevan yleisesti pedofiilien miehittämä, kuten hörhöteoria Qanon väittää. Se ei demokratian oloissa ole edes periaatteessa mahdollista, koska vallanpitäjien valintaan vaikuttavat niin monet eri tahot ja intressit. Sekä poliitikkojen että virkamiesten valtaosa on Suomessa kunnollista hyvää tarkoittavaa väkeä. Kunnollisten ja hyvää tarkoittavien ihmisten ei kuitenkaan ole syytä jättää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia päätöksiä niiden haltuun, jotka eivät miellä hyväksikäyttöä vakavaksi rikokseksi. Asiat eivät korjaannu olettamalla automaattisesti kaikki asiantuntijat ja virkamiehet kunnollisiksi ja hyväntahtoisiksi. Ne eivät korjaannu myöskään sillä, että hyvää tarkoittavat ihmiset tämän ongelman kohdatessaan toteavat ”hui kauheaa” ja kääntävät sivua. Paasikiven sanoin, kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus

Lisää siitä, millä tavoin oikeusministeriön työryhmän esitykset seksuaalirikoksia koskevien lakien uudistamiseksi ovat huonoja

Maanantai 10.8.2020 klo 1:40 - Johannes Remy

Oikeusministeriön seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön kokonaisuudistusta valmistelleen työryhmän selvityksen pahimpia puutteita on siinä esitettyjen rikosnimikkeiden epämääräisyys. Nykyisessä laissa on kolme eri rikosnimikettä tyypillisimmille lapsia vastaan tehdyille seksuaalirikoksille: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä törkeä lapsenraiskaus. Näistä viimeksi mainittua on alettu soveltaa vasta 2019. Kolme nimikettä aiotaan nyt korvata peräti kuudella: lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus, sukupuoliyhteys lapsen kanssa, seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen sekä lapseen kohdistuva seksuaalinen teko. Näiden määrittelyssä vain yksi jako on selvä: lapsenraiskaus, törkeä lapsenraiskaus ja sukupuoliyhteys lapsen kanssa ovat rikoksia, joissa tekijä on yhdynnässä lapsen kanssa, kun taas seksuaalinen kajoaminen lapseen, törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen ja lapseen kohdistuva seksuaalinen teko ovat niitä rikoksia, joihin ei liity yhdyntää. Muuten rikosten väliset rajat ovat äärimmäisen epäselviä, mitä vielä korostaa törkeisiin tekomuotoihin liitetty kokonaisarviointi, jonka mukaan teon on oltava myös ”kokonaisuutena arvioiden törkeä”, jotta se olisi törkeä. Tapauskohtaista harkintaa, joka voi kumota lakitekstissä esitetyt rikoksen tunnusmerkit, esitetään kuuluvaksi myös kaikkiin muihin yllä mainittuihin rikosnimikkeisiin, vaikka sitä ei olekaan suoraan mainittu varsinaisten lakiehdotusten teksteissä. Uhrin ollessa 12 vuotta täyttänyt, perusmuotoisesta lapsenraiskauksesta tuomitsemisen edellytyksenä on, että tekijä on käyttänyt ”kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua”. Tekijän puolustautuessa oikeudessa kysymys lapsen mahdollisesta aloitteellisuudesta tulee tämän ehdon myötä automaattisesti käsiteltäväksi. Johtuen syytetyn oikeuksista todistustaakka on tässä tapauksessa lapsella, jonka on järkevä epäilys poissulkien osoitettava tekijän käyttäneen kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua. Näin ollen hyvin suuri osa aikuisen sukupuoliyhteyksistä lapsen kanssa tulee rangaistuksi lievimmän nimikkeen mukaisesti, sukupuoliyhteytenä lapsen kanssa, josta langetettava neljän kuukauden vähimmäistuomio suoritetaan ehdonalaisena.  

Vielä rajumpaan lopputulokseen johtaa lapsenraiskausta, sukupuoliyhteyttä lapsen kanssa, seksuaalista kajoamista lapseen ja seksuaalisen teon tekemistä lapselle koskevien lakiehdotusten ehto, jonka mukaan ”osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero”. Kuten Amnesty on selvitykseen jättämässään eriävässä mielipiteessä todennut, olennainen on tässä maininta henkisestä kypsyydestä, joka mahdollistaa sen, että uhria huomattavastikin vanhempi rikoksentekijä puolustautuessaan vetoaa tähän lauseeseen. Olen kyllä työryhmän kanssa samaa mieltä siitä, ettei nuorten keskinäisten seksuaalisuhteiden pidä olla rikoksina rangaistavia. Tämän poikkeuksen on kuitenkin perustuttava selvästi määriteltyyn ikäeroon, minkä puolesta puhuu myös kansalaisten yleinen oikeusturva. Ihmisillä on oikeus tietää, mitkä teot ovat rangaistavia ja mitkä eivät. Nyt ainoa yksiselitteinen ikäeroa koskeva maininta on selvityksen perusteluosassa (s. 189), missä todetaan, että 23-vuotiaan ja 14-vuotiaan välisen sukupuoliyhteyden on oltava aina rangaistavaa. Entä 22-vuotiaan ja 14-vuotiaan, voidaanko niistä siis jättää tuomitsematta vähäisen ikä- ja kypsyyseron vuoksi? Tarvittaessa rikoksentekijään voidaan soveltaa rikoslain yleisiä ehtoja teon tekemisestä vailla täyttä ymmärrystä. Ei ole syytä vaatia tekijän ja uhrin kypsyystason tutkimista jokaisen oikeustapauksen yhteydessä, mihin lakiehdotuksen teksti johtaisi. Ikää ja kypsyystasoa koskeva maininta vastaa muuten nykyistä lakitekstiä paitsi, että nykyisessä laissa se rajataan koskemaan rikoksia, joissa uhrin seksuaalista itsemääräämisoikeutta ei loukata. Työryhmän ehdotuksessa on poistettu maininta uhrin seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta, ja ehto koskee myös perusmuotoista lapsenraiskausta, jossa 12 vuotta täyttänyt uhri on saatu mukaan kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla.

Oikeusministeriön aiemman käytännön mukaisesti työryhmä pitää aikuisen ja lapsen välistä seurustelusuhdetta seikkana, joka voi vaikuttaa tuomiota lieventävästi. Ajatus sisältyy perusmuotoista lapsenraiskausta koskevan lakiehdotuksen perusteluihin:

”Arvioitaessa edellä todetuissa tapauksissa sitä, onko osapuolten henkisessä kypsyydessä olennainen ero, tulisi huomion kohdistua erityisesti siihen, ovatko osapuolet muuten olleet sukupuoliyhteyteen osallistumisen kannalta epätasavertaisessa asemassa. Tämä arvio olisi tehtävä tapauskohtaisesti. Merkitystä olisi annettava tällöin myös osapuolten ominaisuuksille, heidän väliselleen suhteelle ja sukupuoliyhteyden olosuhteille. Lisäksi merkitystä tulisi tässä arvioinnissa antaa myös nuoremman osapuolen omalle käsitykselle siitä, onko hän kokenut olleensa sukupuoliyhteydessä omasta halustaan, mutta tämä ei yksin olisi ratkaisevaa teon arvostelun kannalta. Merkitystä voi olla esimerkiksi sillä, onko osapuolilla seurustelusuhde tai muu läheinen suhde vai ovatko he tutustuneet esimerkiksi saman illan aikana. Muutamaa vuotta toista osapuolta nuoremmalle 12-15-vuotiaalle lyhyt tuttavuus ennen sukupuoliyhteyteen ryhtymistä ei anna mahdollisuutta rakentaa keskinäistä luottamusta tai muita edellytyksiä päättää riittävän tasavertaisesti sukupuoliyhteyteen osallistumisesta. Seurustelusuhde tai muu läheinen suhdekaan ei kuitenkaan sellaisenaan merkitse, että vahingon riski nuoremmalle osapuolelle on pienempi. Tällaisten suhteiden laatu ja merkitys voivat vaihdella eivätkä ne välttämättä poissulje asianosaisten epätasavertaista asemaa ja teon vahingollisuutta lapsen kannalta vaan pidempi suhde voi myös tarjota vanhemmalle osapuolelle puitteet painostaa toista seksuaalisiin tekoihin” (s. 189-190).

Tämä kuulostaa tasapainoiselta pohdinnalta, mutta se antaa mahdollisuuden esittää aikuisen ja lapsen välinen seurustelusuhde lieventävänä asianhaarana. Syytetyn oikeuksien ja syyttäjän todistamistaakan vuoksi paine tulkita seurustelusuhde myönteiseksi seikaksi on kova. Jotta seurustelusuhde ei olisi lieventävä asianhaara, oikeudenkäynnissä on aukottomasti todistettava, että se on ollut epätasavertainen. Kannatan lämpimästi syytetyn oikeuksia ja syyttäjän todistustaakkaa, mutta juuri niiden vuoksi aikuisen ja lapsen välisen seurustelusuhteen luonteen ei pitäisi olla tapauskohtaisen pohdinnan kohteena tuomioistuimessa.

Tässä yhteydessä olennainen on muuan yksittäinen lause työryhmän selvityksessä: ”Lakivaliokunta on katsonut, että sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin nykyinen rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi” (s. 122). Työryhmä viittaa lakivaliokunnan mietintöön 43/2018, sivulle 16. Koska näin numeroitua mietintöä ei ole olemassa, tarkoitettaneen hallituksen esitykseen 212/2018 liittyvää lakivaliokunnan mietintöä LaVM 24/2018 vp, joka koskee lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia ja jonka sivulla 16 sanotaan:

”Toisaalta lakivaliokunta korostaa sitä hallituksen esityksestäkin ilmenevää seikkaa (s. 40), että sukupuoliyhteys tekotapana ei vielä itsessään merkitse sitä, että rangaistus tulisi mitata asteikon ankarimmasta päästä. Esimerkiksi sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan lähtökohtaisesti arvioida varsin lievästi”.

Tämä on sangen raju lausunto lakivaliokunnalta, koska mainittu rajoitussäännös kuuluu seuraavasti:

”Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7 §:n pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”.

Lakivaliokunta on siis katsonut, että nuorten välinen seurustelusuhde, joka joko loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä tai henkisessä tai ruumiillisessa kypsyydessä on suuri ero, on tuomioita langetettaessa katsottava lieventäväksi asianhaaraksi.

Valistunut arvaukseni on, että lakivaliokunnan jäseninä olevat kansanedustajat ovat enimmäkseen täysijärkisiä ihmisiä. Mainittu kannanotto on tuskin heidän aito aktiivisesti ilmaistu mielipiteensä. Luultavammin on kyse siitä, että he ovat antaneet virkamiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Maininnat kyseisestä lakivaliokunnan kannasta ja ylipäänsä seurustelusuhteesta rikosta lieventävänä asianhaarana on tarpeen saada poistettua selvityksen tekstistä ennen kuin se muuttuu hallituksen esitykseksi. Muussa tapauksessa 22-vuotias rikoksentekijä voi oikeudessa puolustautua sillä, että hänellä oli seurustelusuhde 14-vuotiaan kanssa. Näin on, koska tuomioistuimissa myös hallituksen esitysten tekstejä eikä vain varsinaista lakitekstiä käytetään oikeuslähteenä. Muistakaamme, että lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia koskevat oikeudenkäynnit käydään enimmäkseen suljetuin ovin.   

Vielä yksi sudenkuoppa sisältyy seksuaalista kajoamista lapseen ja seksuaalisen teon tekemistä lapselle koskeviin lakiehdotuksiin. Niistä tuomitseminen edellyttää näet, että teko on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Nämä ovat rikoksia, joihin ei sisälly yhdyntää, mikä jättää loputtomasti tilaa teon luonnetta koskevalle argumentoinnille. Jos tekoa ei saada tuomituksi näiden rikosnimikkeiden alla, se voidaan käsitellä tavallisena seksuaalisena ahdisteluna eli saman nimikkeen alla kuin aikuisiin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu. Tämä on työryhmän selkeä kanta:

”Seksuaalista ahdistelua koskeva säännös soveltuisi myös alle 16-vuotiaisiin kohdistuneisiin tekoihin. Koska seksuaaliset teot, jotka ovat omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä, rangaistaisiin ankarammin seksuaalisena kajoamisena lapseen, seksuaalinen ahdistelu soveltuisi yleensä alle 16-vuotiaaseen kohdistettuna vain vähäisimpien seksuaalisten tekojen osalta, esimerkiksi kun tekijän ja kohteen välinen ikäero ei ole olennainen. Kun seksuaalisen ahdistelun kohteena on 16 vuotta nuorempi lapsi, kynnys teon katsomiseksi seksuaaliseksi kajoamiseksi lapseen olisi matala jo senkin vuoksi, että tunnusmerkistössä mainitaan erikseen koskettelu”.

Tämäkin kuulostaa järkeenkäyvemmältä kuin se on. Jotta teko olisi seksuaalinen kajoaminen lapseen, on näet aukottomasti todistettava, että tekijä käytti kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua, että osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on olennainen ero ja että teko oli omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Kaikkien näiden ehtojen on täytyttävä. Jos ei käytetty kehottamista, taivuttelua tai houkuttelua, mutta muut ehdot täyttyvät, kyseessä on lapseen kohdistuva seksuaalinen teko, josta saa vähintään neljä kuukautta käytännössä ehdonalaista vankeutta. Jos muutkaan ehdot eivät täyty, lapsen seksuaalinen koskettelu tuomitaan vain seksuaalisena ahdisteluna, josta saa sakkoa.

Työryhmän selvityksen sisältöä on vaikea selittää ilman oletusta, että sen takana on pyrkimys yleisesti lieventää ainakin 12-15-vuotiaisiin lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista langetettavia tuomioita. Tämä ei suinkaan tarkoita, että kaikki työryhmän jäsenet pyrkisivät tähän tavoitteeseen. Joku on kirjoittanut tekstin käsittelyn pohjaksi, ja muut tai osa heistä eivät ehkä ole havainneet mitä tuon tekstin sanamuodoista seuraa. Eduskunnan lakivaliokuntakaan tuskin huomasi esittäneensä lieventäväksi asianhaaraksi seurustelusuhdetta, joka loukkaa toisen osapuolen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä tai henkisessä kypsyydessä on olennainen ero.

Amnesty Internationalin Suomen osasto vastustaa eriävässä mielipiteessään niitä työryhmän esityksiä, jotka johtavat lapsen aloitteellisuuden tutkimiseen rikosprosessin yhteydessä eli kehottamisen, houkuttelun ja taivuttelun selvittämistä. Amnestyn mukaan myös vaatimus, jonka mukaan osapuolten iässä ja henkisessä kypsyydessä on oltava olennainen ero, johtaa siihen, että huomattavastikin uhria vanhempi rikoksentekijä voi kiistää rikoksen uhrin väitetyn kypsyyden perusteella, jota on sitten oikeusprosessissa tutkittava. Amnesty ehdottaakin, että iän ja henkisen kypsyyden eron sijasta puhuttaisiin erosta iässä tai henkisessä kypsyydessä. Näin toisaalta uhria huomattavasti vanhempi rikoksentekijä ei voisi puolustautua lauseen perusteella ja toisaalta iältään lähellä toisiaan olevien nuorten välisen seksin rangaistavuus putoaisi pois ilman eri tutkintaa heidän henkisen kypsyytensä eroista.    

Valmisteltavassa uudistuksessa on kyse seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistuksesta. Työryhmä ei kuitenkaan esitä muutoksia lasta vastaan tehtyjen seksuaalirikosten vanhentumiseen eikä lasten kanssa työskenteleviltä vaadittavaan rikostaustaotteeseen. Lapsia vastaan tehdyt seksuaalirikokset vanhenevat nyt uhrin täyttäessä 28 vuotta. Törkeimpien tekomuotojen osalta vaihtoehtoinen vanhentumisaika on 20 vuotta siten, että sovelletaan näistä kahdesta myöhäisempää vanhentumista. 28 vuoden iässä monilla uhreilla ei ole resursseja, itseluottamusta ja riittävän paksua nahkaa hakea oikeutta. Näin on etenkin omien vanhempiensa uhrien kohdalla. Vuonna 2013 eduskunnan enemmistö kannatti Tuomo Puumalan (Kesk.) ja Timo Heinosen (Kok.) aloitetta, jonka mukaan lapsia vastaan tehtävät seksuaalirikokset eivät vanhenisi koskaan. Näin on kotimaassani Kanadassa. Eduskunnan enemmistön ilmaisema tahto ei johtanut mihinkään oikeusministeriöstä tulleen kielteisen lausunnon vuoksi. Työryhmän selvityksessä nykyistä vanhentumisaikaa pidetään hyvänä:

”Mitä pidempi aika rikoksesta kuluu, sitä vaikeampaa on yleensä hankkia luotettavaa näyttöä tapahtuneesta. Useita vuosikymmeniä vanhojen tapahtumisen selvittäminen on erityisen vaikeaa tapauksissa, joissa selvitystä on saatavissa lähinnä asianosaisten kertomuksista ja joissa asianomistajan kertomus perustuu lapsuudenaikaisiin tapahtumiin. Kun puhutaan vakavista rikoksista, tekijän mahdollisen tunnustuksen lisäksi rikoksen lukeminen syyksi edellyttää muutakin luotettavaa selvitystä syytteen tueksi.

Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta seuraa, että vanhentumissäädöksiä ei voida rikoksentekijän vastuuta pidentävästi muuttaa takautuvasti koskemaan rikoksia, jotka on tehty ennen muutettujen vanhentumissäännösten voimaantuloa. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhentumisajan pidentämisen tai sen poistamisen vaikutukset tuntuisivat käytännössä pitkän ajan, aikaisintaan muutaman vuosikymmenen kuluttua lainmuutoksen voimaantulosta.

…Lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulevat nykyisin aiempaa todennäköisemmin ja nopeammin ilmi”(s. 124-125).

Yksikään työryhmän perusteista vanhenemisajan pidentämistä vastaan ei ole kestävä. Kun asianomistajan ja syytetyn näkemykset tapahtumista ovat yhtenevät ja teko on tunnettujen olosuhteiden puolesta mahdollinen, on vaikea nähdä, mitä lisänäyttöä vielä tarvittaisiin. Tunnustusten lisäksi on usein saatavissa muuta todistusaineistoa, esimerkiksi lapsipornokuvia. Vuosikymmenten takaisista rikoksista tuomitseminen on englanninkielisissä maissa yleistä etenkin silloin, kun kyseessä on krooninen lasten hyväksikäyttäjä, joka on jatkanut tekojaan pitkän ajan. En ole varma, onko työryhmän näkemys rikoksentekijän vastuun pidentämisestä vedenpitävä. Vaikka se olisikin, on outoa perustella nykyisen vanhentumisajan ylläpitämistä sillä, että uuden vanhentumisajan vaikutukset tuntuvat vasta pitkän ajan kuluttua. Se voisi paremminkin olla peruste vanhentumisajan mahdollisimman pikaiseksi muuttamiseksi. Vaikka lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulevat nykyisin aiempaa todennäköisemmin ilmi, on kiistaton tosiasia, että suurin osa niistä ei tule. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten erityisluonteen vuoksi on hyvin perusteltua pidentää niiden vanhenemisaikaa.

Työryhmä ei halua muuttaa myöskään lakia lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä. Nykyisen lain sisältö on surrealistinen: työnantajan velvollisuus on vaatia lapsityöhön tulevalta rikostaustaote, mutta henkilön saa palkata lapsityöhön riippumatta rikostaustaotteen sisällöstä. On rikos olla vaatimatta rikostaustaotetta työhön tulevalta tai kertoa sen sisällöstä muille kuin työhönotosta päätöstä tekeville, mutta on sallittua palkata rikoksen lasta vastaan tehnyt lapsityöhön. Seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistus olisi oiva hetki korjata tämä ilmeinen epäkohta, vaan kun ei. Poliitikkojen on nyt aika osoittaa itsenäisyyttä suhteessa virkamiehiin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus

Oikeusministeriön työryhmä esittää lapsia vastaan tehtyjen seksuaalirikosten rangaistusten lieventämistä

Sunnuntai 2.8.2020 klo 23:14 - Johannes Remy

Oikeusministeriön asettama työryhmä on saanut valmiiksi selvityksensä seksuaalirikoksia koskevien lakien kokonaisuudistukseksi. Jollei asiaan saada aktiivisella toiminnalla muutosta, selvitys muodostaa pohjan myöhemmin tulossa olevalle hallituksen esitykselle. Työryhmän puheenjohtaja oli lainsäädäntöneuvos Sami Kiriakos oikeusministeriöstä, jäseniä poliisitarkastaja Miia Lehtinen (Sisäministeriö), käräjätuomari Riikka Rask (Helsingin käräjäoikeus), erikoissyyttäjä Yrjö Reenilä (valtakunnansyyttäjän toimisto),  asianajaja Liisa Tarvainen (Suomen Asianajaliitto), rikosoikeuden professorit Sakari Melander (Helsingin yliopisto) ja Minna Kimpimäki (Lapin yliopisto), oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman ja Amnesty Internationalin Suomen osaston edustajana Otava Piha. Amnesty on jättänyt selvitykseen ansiokkaan eriävän mielipiteen, josta kirjoitan myöhemmässä jatko-osassa tähän blogikirjoitukseeni. Kirjoitan selvityksestä nyt vain siltä osin kuin se koskee lapsiin kohdistuvia rikoksia. Siltäkin osin huomautettavaa on niin paljon, että minun on jaettava se kahteen osaan. Ne, jotka eivät itse ole joutuneet tätä ongelmaa kohtaamaan, eivät hevin jaksa lukea yli kymmenen sivun mittaisia bloggauksia.

Työryhmä sai toimeksiannossaan tehtäväkseen muun muassa ”valmistella muutokset, joilla nuoriin lapsiin kohdistuneet sukupuoliyhteydet säädetään rangaistaviksi raiskausrikoksina ja tehdä tässä yhteydessä ehdotus rangaistusten kiristämiseksi”. Työryhmä ei tältä osin ole täyttänyt tehtäväänsä, koska se esittää etupäässä lievennyksiä lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tuomioihin. Samalla työryhmä väittää esittävänsä rangaistusten koventamista. Sangen ikävä on työryhmän ehdotus, jonka mukaan jopa 12-vuotiaan uhrin suostumusta sukupuoliyhteyteen on tutkittava sen sijasta, että teko määriteltäisiin suoraan uhrin iän perusteella raiskaukseksi, kuten monissa maissa on tapana. Ehkä pahin vika selvityksessä kuitenkin on, ettei siinä kiinnitetä huomiota tapauksiin, joiden viranomaiskäsittely keskeytetään ennen oikeudenkäyntiä. 

Työryhmä ei havaitse ongelmaa siinä, että noin kolme neljäsosaa poliisille ilmoitetuista lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyistä ei johda tuomioon. Tuomioon johtavien rikosilmoitusten pieni osuus on lasten turvallisuuden ja yleisen lainkuuliaisuuden kannalta pahempi epäkohta kuin lievät tuomiot, joista puhutaan julkisuudessa huomattavasti enemmän. Poliisi päättää tekeekö se esitutkintaa ja ilmoittaako se asiasta syyttäjälle, syyttäjä päättää nostaako hän syytteen ja tuomioistuin päättää, langetetaanko tuomio. Jokaisessa näistä vaiheista juttu voi lakata etenemästä. Selvityksessä ei mainita tuomioon johtamattomien rikosilmoitusten suurta määrää, vaan kehutaan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimistavan kehittyneen huomattavasti viimeisten 30 vuoden aikana:

”Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten osalta kontrollijärjestelmä on merkittävästi tehostunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Rikosprosessiin päätyvien asioiden määrä on moninkertaistunut. Esimerkiksi poliisin tietoon tulleiden lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten määrä on noin kuusinkertaistunut vuosina 1980-2019…Tietoisuus lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten luonteesta (rikoksen vahingolliset vaikutukset sekä piiloon jäämisen ja myöhäisen ilmitulon riski) on lisääntynyt, mikä on ilmennyt paitsi ilmoitusalttiuden lisääntymisenä (mukaan lukien tietyille viranomaisille asetettu ilmoitusvelvollisuus) myös näiden rikosten selvittämistapojen tehostumisena. Rikollisuustilanteeseen perustuen ei ole aihetta ankaroittaa rangaistuskäytäntöä yleisesti kaiken tyyppisten lapsiin kohdistuvien rikosten osalta” (86-87).

Kanadalaisen sijaintini vuoksi en pysty tarkastamaan, pitääkö työryhmän näkemys tutkinnan tehostumisesta 30 vuoden aikana paikkansa. Tilastot poliisille ilmoitetuista rikoksista ja tuomioista ovat saatavissa verkossa vasta vuodesta 2009 alkaen. Niiden valossa pientä kohenemista todella on tapahtunut. Kun 2009-2011 poliisin tietoon tuli 3852 tapausta, joista annettiin 853 tuomiota, 2016-2018 vastaavat luvut olivat 3783 tapausta ja 920 tuomiota (Suomen virallinen tilasto, Rikos- ja pakkokeinotilasto sekä Syytetyt, tuomiot ja rangaistukset, Tuomioiden määrä suhteessa poliisille ilmoitettuihin tapauksiin oli 2009-2011 22.1% ja 2016-2018 24.3%. Vuonna 2018 tuomioiden määrä suhteessa poliisille ilmoitettuihin rikoksiin oli peräti 28.9%, mutta yhden vuoden perusteella on vielä aikaista sanoa, jatkuuko tämä myönteinen kehitys. Koska rikos usein käsitellään tuomioistuimessa myöhempänä vuotena kuin se ilmoitetaan poliisille, poliisin tietoon tulleiden rikosten ja tuomioiden määrän suhde on vain suuntaa antava. Joka tapauksessa valtaosa poliisille ilmoitetuista rikoksista ei johda tuomioon. Joukossa on syyttömistä tehtyjä ilmoituksia ja niitä, joihin ei parhaista pyrkimyksistä huolimatta saada riittävästi todistusaineistoa tuomiota varten. Tutkintaa tehostamalla olisi silti mahdollista lisätä tuomion saavien osuutta vaarantamatta epäiltyjen oikeusturvaa.  

Ehkä pahin epäkohta lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tutkinnassa on oikeuspsykiatrisen tutkimuksen saama epävirallinen asema ensimmäisenä oikeusasteena, josta ei ole valitusoikeutta. Työryhmä mainitsee huomionarvoisena seikkana Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen Bulgarialle vuonna 2003 langettaman tuomion jutussa M.C. vastaan Bulgaria (s. 60). 14-vuotiaaseen kohdistuneen raiskauksen tutkinta oli Bulgariassa lopetettu, koska rikoksesta ei ollut fyysistä näyttöä eikä sillä ollut silminnäkijöitä. Bulgaria tuomittiin uhrin ihmisoikeuksien loukkaamisesta, koska EIT katsoi, että viranomaisten olisi pitänyt tutkia suostumuksen puutetta ottaen huomioon kaikki tapauksen olosuhteet ja tosiasiat. Työryhmä mainitsee myös eräitä muita EIT:n muille maille langettamia tuomioita. Se vaikenee Suomen kannalta olennaisesta tuomiosta jutussa M.P. vastaan Suomi, joka on osittain analoginen mainitun bulgarialaisen tapauksen kanssa. EIT antoi vuonna 2016 Suomelle langettavan tuomion vajaat 3 vuotta vanhan tytön äidin sananvapauden loukkaamisesta. Tapauksesta kirjoittamani teksti, jossa on linkki EIT:n tuomiolauselmaan on luettavissa täällä: Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä kieltäytyi tutkimasta lasta tämän iän perusteella vedoten omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita. Helsingin poliisilaitos puolestaan lopetti esitutkinnan sillä perusteella, ettei lastenpsykiatrista asiantuntijalausuntoa tapauksesta ollut saatavissa. Kun äiti tämän jälkeen ilmaisi sosiaalityöntekijälle huolensa, että lapsen isä saattaisi käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen tapaamisten aikana, äiti tuomittiin Helsingin käräjäoikeudessa lapsen isän kunnian loukkaamisesta. Kunnianloukkaustuomiota ei ole purettu edes EIT:n Suomelle langettaman tuomion jälkeen.

Perusteeton sääntö, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, on itsessään vakava epäkohta. Samalla tapaus tuo esiin lastenpsykiatrisen tutkimuksen epäterveen aseman. Kun sen tuloksia ei ole poliisin saatavissa tai sen tulos on epäselvä, poliisi voi lopettaa esitutkinnan kiinnittämättä huomiota muuhun todistusaineistoon. Kuitenkin juuri tällainen tietyntyyppisen todistusaineiston puuttumiseen takertuminen on seikka, josta EIT yllä mainitussa tapauksessa tuomitsi Bulgarian. Tämä asiantila on korjattava lisäämällä lakiin määräys, jonka mukaan lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinnassa on lapsiuhrin oikeuspsykiatrisen tutkimuksen tuloksesta tai sen puuttumisesta riippumatta otettava huomioon kaikki käsillä oleva todistusaineisto. Kaiken todistusaineiston huomioon ottamisen periaate tosin sisältyy jo kaikkien rikosten esitutkintaa koskevaan lakiin, mutta koska poliisin käytäntö lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa on nyt toinen, asia on parasta täsmentää lailla. Tätä koskeva maininta on luontevaa sisällyttää Lakiin Lapseen Kohdistuneen Seksuaali- tai Pahoinpitelyrikoksen Selvittämisen Järjestämisestä, joka käsittelee sairaanhoitopiirien asemaa näiden rikosten selvittämisessä. Toinen oikeuslääketieteelliseen tutkimukseen liittyvä epäkohta on, että lapsiuhrin fyysinen tutkinta toimitetaan usein olennaisella viiveellä, vaikka viikon kuluttua rikoksesta siitä on vaikea enää löytää fyysisiä jälkiä. Tämä johtuu tutkinnan liiallisesta keskittämisestä tiettyihin yksiköihin, joissa on ruuhkaa. Lakiin on saatava maininta siitä, että kuka hyvänsä asianmukaisesti erikoistunut lääkäri voi toimittaa fyysisen oikeuslääketieteellisen tutkimuksen.

Työryhmä esittää lievennyksiä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tuomioihin, vaikka se väittää esittävänsä niihin kovennuksia.

Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten nykyiset rangaistusasteikot ja työryhmän ehdotukset    


Nykyinen asteikko

Työryhmän ehdotus


Uusi rikosnimike, aiemmin teot sisällytetty enimmäkseen nimikkeen ”Törkeä lapsenraiskaus” alle, josta 4-12 vuotta vankeutta

2-10 vuotta vankeutta

Törkeä lapsenraiskaus

4-12 vuotta vankeutta

4-12 vuotta vankeutta

Sukupuoliyhteys lapsen kanssa

Uusi rikosnimike, aiemmin enimmäkseen ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta 1-10 vuotta

4 kuukautta – 6 vuotta

Seksuaalinen kajoaminen lapseen

Uusi rikosnimike, aiemmin joko ”Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta 4 kuukautta – 6 vuotta vankeutta, tai ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta 1-10 vuotta.

4 kuukautta – 6 vuotta

Törkeä seksuaalinen kajoaminen lapseen

Uusi rikosnimike, aiemmin enimmäkseen ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, 1-10 vuotta.

2-10 vuotta

Lapseen kohdistuva seksuaalinen teko

Uusi rikosnimike, aiemmin ”Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”, 4 kuukautta – 6 vuotta

4 kuukautta – 4 vuotta

Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin

Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi

Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi

Lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittäminen

Uusi rikosnimike, aiemmin ”Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen”, sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta

Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta

Törkeä lasta seksuaalisesti esittävän kuvan levittäminen

4 kuukautta – 6 vuotta

4 kuukautta – 6 vuotta

Lasta seksuaalisesti esittävän kuvan hallussapito

Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi

Sakkoa tai korkeintaan 1 vuosi

Lasta seksuaalisesti esittävän esityksen seuraaminen

Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta

Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta

Seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta

Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta

Sakkoa tai korkeintaan 2 vuotta

16-18-vuotiaan seksuaalinen hyväksikäyttö, uhri alisteisessa asemassa tekijään nähden

Osittain uudelleen määritelty rikosnimike, aiemmin joko ”Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö” josta 1-10 vuotta, tai ”Seksuaalinen hyväksikäyttö”, josta sakkoa tai korkeintaan 4 vuotta.

4 kuukautta – 4 vuotta


Olen laatinut taulukon parhaan kykyni mukaan nykyisen lain rikoskuvausten ja työryhmän lakiuudistusehdotusten perusteella. Rikosnimikkeiden määrän lisäämisestä ja niiden epämääräisyydestä johtuu, että kunkin nimikkeen ala selviää vasta oikeuskäytännössä, jos ehdotukset toteutetaan. Erityisesti törkeiden ja perusmuotoisten rikosnimikkeiden välinen ero on sangen epämääräinen. Ehdotus kuitenkin sisällyttää tiettyjä vakavia rikoksia aiempaa lievempien nimikkeiden alle. Esimerkki: aikuinen on sukupuoliyhteydessä 12 vuotta täyttäneen lapsen kanssa käyttämättä suoraa väkivaltaa. Nykyisen lain mukaan tällainen teko on melko selkeästi törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta annetaan 1-10 vuotta vankeutta. Tosin tämä ei ole varmaa, koska teon on lain mukaan oltava ”myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”. Työryhmän ehdotuksen mukaan sama teko olisi nyt sukupuoliyhteys lapsen kanssa, josta rangaistus on 4 kuukautta – 6 vuotta. Ensikertalainen suorittaisi asteikon lievempää päätä lähellä olevan tuomionsa ehdonalaisena. Teko voisi kyllä työryhmän ehdotusten mukaan olla myös lapsenraiskaus, josta saisi 2 – 10 vuotta vankeutta, mutta sitä varten olisi oikeudessa todistettava, ettei lapsi ole ollut aloitteellinen, vaan aikuinen on saanut lapsen mukaan ”kehottamalla, taivuttelemalla tai houkuttelemalla”. Toinen esimerkki: 16-vuotiaan lapsen vanhempi on sukupuoliyhteydessä lapsensa kanssa. Nykyisen lain mukaan teko on törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta rangaistus on 1-10 vuotta vankeutta. Työryhmän ehdotuksen mukaan se on pelkkä seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka rangaistus on 4 kuukautta – 4 vuotta vankeutta.

Vuonna 2011 tehtiin ensimmäisen kerran uudistus, jonka perusteella väitettiin sukupuoliyhdynnän lapsen kanssa vastaisuudessa aina johtavan ehdottomaan vankeustuomioon. Sama ehdotus kuitenkin vesitti julkilausutun pyrkimyksen lisäämällä rikoksen kriteereihin vaatimuksen, että teon on oltava ”myös kokonaisuutena arvioiden törkeä”, jotta se voitaisiin lukea törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Hallituksen esitystekstiin piilotettiin lieventäväksi asianhaaraksi aikuisen ja lapsen välinen seurustelusuhde. Olen kirjoittanut siitä täällä: . Elämme nyt vuotta 2020, mutta oikeusministeriön työryhmä yhä vielä ehdottaa ehdonalaista lapsen kanssa sukupuoliyhteydessä olevalle. Vuoden 2011 tavoitteet ovat matkan varrella unohtuneet. Työryhmä on sisällyttänyt ehdotuksiinsa kokonaisarvioinnin kaikkien törkeiden rikosnimikkeiden kohdalle. Ei esimerkiksi riitä, että lapsen raiskaaja uhkaa käyttää vakavaa väkivaltaa tai aiheuttaa lapselle vakavan ruumiinvamman, vaan lisäksi on arvioitava, onko teko myös kokonaisuutena arvioiden törkeä, jotta siitä voitaisiin tuomita törkeänä lapsenraiskauksena. Esitän suoran sitaatin työryhmän ajatuksenjuoksusta[lisätty 3.8.2020]:

”Sukupuoliyhteys 12-15-vuotiaan lapsen kanssa olisi 12 §:n 1 momentin 2 alakohdan c nojalla jo sellaisenaan lapsenraiskaus, jos tekijä on lapsen vanhempi tai vanhempaan rinnastettavassa asemassa lapseen nähden. Tällaisissa tapauksissa lapsenraiskaus olisi momentin 13 §:n 6 kohdan nojalla törkeä, jos rikos on omiaan aiheuttamaan lapselle erityistä vahinkoa tai se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Edellytys erityisen vahingon aiheutumisesta täyttyy yleensä jo sillä perusteella, että tekijänä on lapsen vanhempi tai siihen rinnastettavassa asemassa oleva. Näin ollen vanhemman tai siihen rinnastettavissa olevan tekemä lapsenraiskaus olisi varsin usein arvioitava törkeänä lapsenraiskauksena. Tällainen lapsenraiskaus voisi jäädä perusmuotoiseksi esimerkiksi tapauksessa, jos kyseessä on yksittäinen lyhytkestoinen teko eikä se osapuolten suhde, lapsen ikä, teon luonne ja muut olosuhteet huomioon ottaen olisi omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle tai jos tekoa ei olisi pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä” (s. 192, lihavointi minun).   

Työryhmä ehdottaa, että yhdynnästä alle 12-vuotiaan kanssa tuomittaisiin vastaisuudessa aina lapsenraiskauksesta. Tämä on olennainen parannus, koska aiemmin on Suomessa tutkittu jopa, oliko 6-vuotias yhdynnässä vapaaehtoisesti vai ei (s. 74). Esitys jää kuitenkin puolitiehen, koska työryhmän ehdotuksen mukaan 12-15-vuotiaiden uhrien vapaaehtoisuutta olisi tutkittava. Se vaikuttaisi ratkaisevasti siihen, tuomittaisiinko tekijä törkeästä lapsenraiskauksesta, lapsenraiskauksesta vai sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa. Viimeksi mainittuun lievimpään ja ehdonalaisella rangaistavaan nimikkeeseen päädytään, jos tekijä ei ole käyttänyt kehottelua, taivuttelua tai houkuttelua. Kotimaassani Kanadassa aikuisen yhdyntä alle 16-vuotiaan kanssa tulkitaan automaattisesti lapsen raiskaukseksi. Ei ole mitään järkevää syytä, miksi näin ei voida tehdä myös Suomessa. 12-15-vuotiaiden uhrien vapaaehtoisuuden tutkiminen on heille erittäin raskas kokemus. Tieto tällaisesta lakiin sisällytettävästä kohdasta on omiaan vähentämään rikosilmoitusten tekemistä.

Näkemys, jonka mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettavia rangaistuksia on lievennettävä, on sinänsä aivan mahdollinen, vaikka olen asiasta eri mieltä. Erittäin ikävä tästä pyrkimyksestä tulee vasta sitten, kun se piilotetaan erilaisten sivulauseiden taakse ja julkisesti väitetään tavoitteena olevan koventaa rangaistuksia. Toivon poliitikkojen nyt ottavan ohjat virkamiehiltä käsiinsä. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön seuraamukset ja kyseisten rikosten tutkinta ovat poliittisia kysymyksiä, jotka on parasta käsitellä avoimessa poliittisessa keskustelussa eduskunnassa. Asioista on viimein puhuttava niiden oikeilla nimillä. Toivon eri puolueista löytyvän kansanedustajia tai edes heidän avustajiaan lukemaan työryhmän selvityksen yhtä huolellisesti kuin itse olen tehnyt ja keskustelemaan asiasta keskenään hyvissä ajoin ennen hallituksen esityksen tuloa eduskuntaan. Parasta olisi, jos hallituksen esitys ei lainkaan perustuisi nyt tehtyyn selvitykseen.

Tämä tällä erää. Jatkan työryhmän ehdotusten ruotimista mahdollisimman pian toisessa blogikirjoituksessani. [Kirjoitusta on muokattu noin kaksi tuntia sen julkaisun jälkeen vaihtamalla asiavirheen sisältänyt esimerkki toiseen. Huomasin virheen vasta tarkastusluennassa.]

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, oikeusministeriö, lainvalmistelu, seksuaalirikokset, seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistus

Noin joka viides rikosilmoitus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtaa tuomioon

Torstai 16.5.2019 klo 7:43 - Johannes Remy

Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ongelmasta keskusteltaessa huomio kiinnitetään useimmiten siitä annettuihin lieviin tuomioihin. Se on toki ongelma, mutta suurempi epäkohta on se, että vain runsas viidennes poliisille ilmoitetuista lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista johtaa tuomioon.
Poliisille ilmoitetut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaukset (Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä niiden yritykset) ja niistä annetut tuomiot:

                                    Ilmoitetut                Tuomiot

2015 1230 301 24.5%
2016 1242 260 20.9%
2017 1168 263 22.5%


(Lähde: Tilastokeskus, tietoon tulleet rikokset, sekä ensimmäisessä oikeusasteessa langetetut tuomiot.)

Prosenttiluvut ovat suuntaa-antavia, koska rikos usein käsitellään tuomioistuimessa myöhempänä vuotena kuin se on ilmoitettu poliisille. Poliisi päättää ilmoittaako se tapauksesta syyttäjälle, syyttäjä harkitsee nostaako syytteen ja tuomioistuin päättää langettaako se tuomion.
Rangaistusten koventaminenkin on toki tarpeen, mutta suurempi ongelma on, ettei useimmiten mitään rangaistusta tule. Tärkeintä on näiden rikosten tutkimisen tehostaminen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Mitäs minä sanoin lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten kokonaisarvioinnista?

Lauantai 27.4.2019 klo 7:11 - Johannes Remy

Kaksi äskettäistä rikostuomiota vahvistavat viimeisimmässä blogikirjoituksessani esittämäni kritiikin lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia koskevia lakeja kohtaan. Lakien julkilausuttu tarkoitus on langettaa kovennettu tuomio törkeästä rikoksesta aina aikuisen oltua yhdynnässä lapsen kanssa tai raiskattua alle 18-vuotiaan, mutta käytännössä niiden sanamuoto mitätöi tämän tavoitteen. Jotta tällaiset teot olisivat törkeitä niiden on näet lakitekstin mukaan oltava myös “kokonaisuutena arvostellen” törkeitä. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan lain perusteluosassa mainitaan aikuisen ja lapsen seurustelusuhde törkeyden poistavana seikkana.

Oulun käräjäoikeus tuomitsi 26.3. 2019 Abdullhadi Barhumin kahden vuoden ja kuuden kuukauden ehdottomaan vankeuteen 14-vuotiaan tytön raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä: Käräjäoikeus määritteli törkeäksi vain lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, mutta ei raiskausta. Oikeuden mukaan raiskaus ei ollut törkeä, koska tytölle ei aiheutettu vakavaa ruumiinvammaa tai mielenterveyden häiriötä, tekoa ei tehty erityisen raa’alla tai julmalla tavalla, siinä ei käytetty asetta, siihen ei liittynyt vapaudenriistoa eikä se ajoittunut pitkälle aikavälille.

Raiskaukseen ei siis liittynyt vapaudenriistoa. Hmm.

Toisessa tapauksessa lähihoitaja raiskasi työpaikallaan palvelukeskuksessa kesätöissä olleen 17-vuotiaan lievästi kehitysvammaisen tytön: Helsingin käräjäoikeus tuomitsi uhriaan 30 vuotta vanhemman miehen yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Oikeuden mielestä raiskaus ei ollut törkeä, koska se tehtiin sormella, väkivalta oli vähäistä ja tapahtuma kesti lyhyen ajan. Tässä tapauksessa jää ihmetyttämään se, ettei tuomiota langetettu myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka tekijä oli uhrin työhön opastajana.

Toinen asia jota jään ihmettelemään on se, miksi säädetään lakeja jotka eivät täytä niiden julkilausuttua tarkoitusta. Epäkohta voidaan poistaa ja laki saattaa vastaamaan julkista tarkoitustaan poistamalla laista sanat “ja teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä”. Tosin niin voidaan tehdä vain jos niin halutaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Seksuaalirikokset, Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Raiskaus, Lainvalmistelu

Oikeusministeriön varjolainsäädäntö mitätöi lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamisen

Tiistai 19.2.2019 klo 9:21 - Johannes Remy

Oikeusministeriön virkamiehillä on ikävä tapa piilottaa pitkiin hallituksen esityksiin merkityksellisiä lauseita, jotka olennaisesti vesittävät sen, mitä esityksellä tavoitellaan. Näin on valitettavasti ainakin osittain käymässä myös nyt eduskunnassa käsiteltävänä olevalle lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamiselle.
Tällä tavoin on aiemmin järjestelty lailliseksi seksuaalirikollisen palkkaaminen lapsityöhön, mitä ei moni tiedä. Olen kirjoittanut asiasta tämän linkin alta löytyvässä blogikirjoituksessani
Nyt kirjoitan siitä, miten merkityksellisillä lauseilla on torjuttu aiempia yrityksiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusten koventamiseksi ja miten sama torjunta jatkuu. 
Vuonna 2011 säädettiin laki, jolla pyrittiin siihen, että sukupuoliyhteys lapsen kanssa katsottaisiin aina törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Rikoslain 20 luvun 7 §:ssä lukee:
“1)Jos tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman…lapsen kanssa taikka
2) lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä
a) kohteena on lapsi, jolle rikos iän tai kehitystason vuoksion omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa,
b) rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai
c) rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä riippuvaisen aseman vuoksi,
ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”  
Lakiteksti vaikuttaa ensi näkemältä oudolta. Sukupuoliyhteyden sisältävä teko on siis törkeä jos se on myös kokonaisuutena ottaen törkeä. Minkälainen on sitten teko, joka sisältää sukupuoliyhteyden lapsen kanssa mutta ei ole kokonaisuutena ottaen törkeä? Ensimmäisenä tulevat mieleen nuorten keskinäiset seurustelusuhteet, mutta kysymys ei olekaan vain niistä: myös lapsen ja aikuisen seurustelusuhde voi olla lieventävä asianhaara, joka tuolloisen hallituksen esityksen perusteluosan (Hallituksen esitys 282/2010, s. 102) mukaan poistaa törkeyden lapsen kanssa harjoitettavasta sukupuoliyhteydestä tai erityisen nöyryyttävällä tavalla tehdystä rikoksesta (lihavoimani kohta):
“7 §. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin tekotapana se, että tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa kuusitoista mutta ei kahdeksantoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa. Samalla momentti selvyyden vuoksi jaettaisiin kohtiin ja alakohtiin, jolloin sukupuoliyhteyttä koskeva tekotapa mainittaisiin 1 kohdassa. Momentin uuden 1 kohdan mukaan tekijä siis syyllistyisi siinä tarkoitetussa tapauksessa törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, jos rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvostelu ja sen lopputulos olisivat näissäkin tapauksissa riippuvaisia tapauskohtaisista tekoon, tekijään ja teon kohteeseen liittyvistä seikoista. Kokonaisarviointiin voivat vaikuttaa esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon asemesta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde, jonka osalta 7 a §:n rajoitussäännöksessä säädetyt edellytykset eivät kuitenkaan täyty.”

Mitä sitten sanotaan tuossa 7a §:ssa:

“Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä tai 7§:n momentin 1 kohdassa tarkoitettuna törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa”.  
Hallituksen esityksen perusteluosassa ei siis tarkoiteta tätä, vaan toisenlaista seurustelusuhdetta: sellaista, joka joko loukkaa lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta tai jonka osapuolten iässä sekä henkisessä kypsyydessä on suuri ero. Tällaisen seurustelun vuoksi yhdyntä lapsen kanssa voidaankin katsoa vain lievemmäksi, perusmuotoiseksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, jonka vähimmäisrangaistus on vuoden vankeuden sijasta neljä kuukautta.
Näin heikosti muotoillulla lailla ja etenkin sen perusteluosalla jota lakitekstin lisäksi käytetään tuomioistuimissa oikeuslähteenä voi olla rajuja seurauksia: muistakaamme, että suurin osa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista oikeudenkäynneistä käydään suljetuin ovin.
Valitettavasti vuonna 2010 tehty “virhe” toistettiin 2014, kun raiskaus säädettiin törkeäksi uhrin ollessa alle 18-vuotias. Hallituksen esitystekstin perusteluosaan kirjoitettiin kohta, joka ainakin joissakin tapauksissa voi mitätöidä lain tavoitteen. Rikoslaki 2§:
“Jos raiskauksessa
3) kohteena on kahdeksaatoista vuotta nuorempi lapsi,…  
ja raiskaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.”
Tuolloisessa Hallituksen esityksessä (216/2013, s. 42) täsmennetään kyseistä lainkohtaa seuraavasti:
“Uuden kvalifiointiperusteen soveltaminen edellyttäisi, että teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvioinnissa voidaan ottaa huomioon teko-olosuhteisiin, rikoksentekijään ja uhriin liittyviä seikkoja”.

Hämärää, mutta uhrin ja rikoksentekijän seurustelua ei sentään mainita.

Käytännössä suurin osa alle 18-vuotiaiden uhrien raiskauksista on ainakin poliisissa katsottu perusmuotoisiksi, ei törkeiksi raiskauksiksi jopa uhrin ollessa alle 15-vuotias. Tämä selviää nyt eduskunnan käsiteltävänä olevasta hallituksen esityksestä (212/2018), jonka julkilausuttuna tarkoituksena on koventaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten enimmäisrangaistuksia. Esityksen sivulla 16 kerrotaan nykytilanteesta:
“Poliisin tietoon vuonna 2017 tuli 135 alle 15-vuotiaisiin kohdistunutta epäiltyä raiskausrikosta. 15—17-vuotiaisiin kohdistuneita tekoja oli 271. Alle 15-vuotiaisiin kohdistuneista teoista törkeitä raiskauksia oli 40 ja 15—17-vuotiaisiin kohdistuneista 52”.
Vuosina 2010 ja 2014 tehdyillä omituisuuksilla on kerrannaisvaikutuksia nykyiseen hallituksen esitykseen, jonka perusteluosassa avoimesti hyväksytään se, ettei sukupuoliyhteyden sisältävä teko olekaan automaattisesti törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö eikä alle 18-vuotiaan raiskaaminen automaattisesti ole törkeä raiskaus. Aiemmin säädettyyn viitataan ja se jää edelleen voimaan, joten vahingosta ei ole kyse (lihavointi minun):
”Esityksessä ehdotetaan, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistus korotetaan neljästä vuodesta kuuteen vuoteen vankeutta. Tällöin voitaisiin arvioida nykyistä ankarammin törkeimpiä mainitun rikoksen piirin kuuluvia tekoja, jotka eivät esimerkiksi rikoslain 20 luvun 7 §:n edellyttämän kokonaisarvostelun perusteella täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. Tällaisten tekojen piiriin voi kuulua nimenomaan sukupuoliyhteyden sisältäviä tekoja” (HE 212/2018, s. 26).
”Aikaisempaa laajempi rangaistusasteikko mahdollistaa sen, että erilaiset tekotavat ja niistä langetettavat rangaistukset voidaan aikaisempaa paremmin suhteuttaa tekojen vakavuuteen. Rangaistusasteikon muutoksen myötä on mahdollista arvioida nykyistä ankarammin esimerkiksi törkeimpiä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön piirin kuuluvia tekoja, jotka kuitenkaan eivät esimerkiksi rikoslain 20 luvun 7 §:n edellyttämän kokonaisarvostelun perusteella täytä lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä. Näiden tekojen piiriin voidaan HE 212/2018 vp 40 ajatella kuuluvan nimenomaan sukupuoliyhteyden käsittäviä tekoja. Sukupuoliyhteys tekotapana ei kuitenkaan itsessään merkitse, että rangaistus olisi mitattava asteikon ankarimmasta päästä. Tarkoituksena ei ole muuttaa esimerkiksi sitä lähtökohtaa, jonka mukaan sellaisia nuorten keskinäisiä seurustelusuhteita, joihin 7 a §:n rajoitussäännös ei aivan sovellu, voidaan arvioida verrattain lievästi”. (HE 212/2018, s. 39-40).
Rajoitussäännös ei aivan sovellu eli joko lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta on loukattu tai osapuolten kehityksessä on huomattava ero. On sinänsä hyvä, että nyt puhutaan nuorten välisistä suhteista, mutta käytännön merkitystä tällä ei ole, koska tuomari voi halutessaan viitata alkuperäiseen vuoden 2010 hallituksen esitykseen, jossa puhutaan vain yleisesti seurustelusuhteesta. Lisäksi nuorten välinen suhde jossa osapuolten kehitystasossa on huomattava ero ei sekään ole mikään hyvä asia. Jatkakaamme:
Sukupuoliyhteyden lisäksi kysymykseen voisi tulla myös pitkäaikainen koskettelu taikka sellainen lievä pakottaminen tai painostaminen, joka ei itsessään täytä raiskauksen tai seksuaaliseen tekoon pakottamisen tunnusmerkistöä”. (HE 212/2018, s. 40).
Eli kun lapsen pakottaminen on vain lievää, teko ei ole törkeä. Olisiko oikein jos oikeusministeriön virkamiehiä lievästi pakotettaisiin kertomaan, miksi he kirjoittelevat tällaista? Ehkä ei.
Pakottaminen sukupuoliyhteyteen on poistettu laista siksi, että kaikkia kyseisiä tekoja pidetään nykyään raiskauksina. Hallituksen esitys salakuljettaa sen uudestaan oikeuskäytäntöön, tosin nyt vain silloin kun se kohdistuu lapseen. 
Aiempien omituisuuksien kerrannaisvaikutukset ulottuvat nykyisen esityksen olennaisimpaan uudistukseen, uuteen rikosnimekkeeseen “Törkeä lapsenraiskaus”, joka perustuisi kokonaan nyt olemassa oleviin rikoksiin “Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö” ja “Törkeä raiskaus” silloin kun yksi ja sama teko täyttäisi molempien rikosten tunnusmerkit. Tämä on hyvä uudistus, koska se nostaa uuden rikoksen vähimmäisrangaistusta neljään vuoteen, kun näistä rikoksista annettava vähimmäismääräinen yhdistelmärangaistus on nyt noin 2 vuotta 4 kuukautta. Esityksessä sanotaankin, että uudistuksen on tarkoitus on koventaa lapsen raiskaamisesta annettavia tuomioita.  Nykyisessä esityksessä viitataan kuitenkin aiempien lakien porsaanreikään ja hyväksytään se, että sukupuoliyhteys lapsen kanssa ei välttämättä ole törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö eikä lapsen raiskaaminen välttämättä ole törkeä raiskaus (lihavointi minun):
”Törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä ei ole tarkoitus soveltaa niissä tilanteissa, joissa raiskaus- ja hyväksikäyttörikos yhtyvät, mutta törkeän tekomuodon tunnusmerkistö täyttyy vain toisen rikoksen osalta. Tällöin tekijä tuomitaan nykyisen käytännön mukaisesti erikseen kahdesta eri rikoksesta, esimerkiksi raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”. (HE 212/2018, s. 40).
Tämä on erittäin ongelmallista silloin kun aikuisen seurustelusuhdetta lapsen kanssa voidaan pitää törkeyden poistavana seikkana. Mutta se saattaa kenties olla tarkoituskin (lihavointi minun):
”Soveltaminen edellyttäisi, että teko täyttäisi rikosvastuun yleiset edellytykset kummankin säännöksessä viitatun rikoksen osalta. Jos esimerkiksi 2 §:ssä tai 7 §:ssä tarkoitettuun rikokseen soveltuu jokin anteeksianto- tai oikeuttamisperuste, ei myöskään törkeää lapsenraiskausta koskevaa säännöstä voida soveltaa” (HE 212/2018, s. 41).
Näin päädytään tilanteisiin, joissa lapsi on kiistatta raiskattu mutta tuomiota ei anneta törkeästä lapsenraiskauksesta (lihavointi minun):
Syytesidonnaisuuden ja vaihtoehtoisten syytteiden osalta voidaan vielä todeta, että jos rangaistusta on vaadittu törkeästä lapsenraiskauksesta, voidaan vastaaja vaihtoehtoisesti tuomita rangaistukseen muun muassa törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai törkeästä raiskauksesta taikka näiden lievemmistä tekomuodoista” (HE 212/2018, s. 42).
Sovellettaessa niin sanottua kokonaisarviointia siten, että teon törkeys katoaa, päädytäänkin yhden vuoden tuomioon raiskauksesta ja neljän kuukauden tuomioon lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, josta yhdistelmärangaistuksena tulee noin 13,5 kuukautta vankeutta. Näin lyhyt vankeusrangaistus suoritetaan ehdollisena. Samalla julkisuudessa väitetään, että lapsen raiskaamisesta saa nyt vähintään neljä vuotta ehdotonta vankeutta.  
Uskon suurimman osan kansanedustajista olevan tässä asiassa hyvää tarkoittavia. Se että huonoja esityksiä hyväksytään perusteluosaan piilotettuine omituisuuksineen ei johdu siitä, etteivät lainsäätäjämme haluaisi suojella lapsia vaan siitä, etteivät he aavista esitystekstiin piilotettua kavaluutta . Ehdotan kuitenkin harkittavaksi, pitäisikö oikeusministerön virkamiesten mahdolliset vierailut päiväkodeissa kieltää.  
Jos rangaistuksia oikeasti halutaan koventaa siihen on olemassa yksinkertainen keino: laista poistetaan sanat "ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä". Mitään ei tarvitse lisätä, koska nuorten välisiä suhteita koskeva poikkeus on lakiin jo kirjoitettu. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lainsäädäntö

Onko Suomessa kaksi suojaikärajaa? Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Suomelle lasta suojelleen äidin saamasta tuomiosta

Maanantai 14.1.2019 klo 4:00 - Johannes Remy

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin langetti 15.12.2016 Suomelle tuomion erään äidin sananvapauden loukkaamisesta:
Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta seksuaalisesti hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Tuomiosta ei ole kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.
Olen aiemmin kirjoittanut tästä tapauksesta lyhyesti toiseen asiaan liittyneessä kirjoituksessani. Kirjoitan nyt seikkaperäisemmin, koska EIT:n tuomiolauselma sisältää olennaisia tietoja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön puutteellisesta tutkimisesta maassamme. Rikos näet saatetaan jättää tutkimatta siksi, että lapsi on alle 4-vuotias. Onko Suomessa siis kaksi suojaikärajaa, suojeleeko laki vain 4-15-vuotiaita? Tuomiolauselmasta ilmenee myös viranomaisten kollektiivinen kilpikonnapuolustus: yhden viranomaisen tehdessä ilmeisen virheen kaikki muut saattavat silti puolustaa sen tekemää päätöstä.  
Suomalaiselle pariskunnalle syntyi tytär marraskuussa 2004. Keväällä 2006 äiti havaitsi outoja piirteitä isän käytöksessä lasta kohtaan. Lapsi ei halunnut jäädä kahden isänsä kanssa. Toukokuussa 2006 äiti muutti erilleen miehestä. Tuomiolauselmasta ei käy ilmi mistä ero johtui, mutta on luontevaa otaksua ainakin osasyynä olleen äidin epäily isän asiattomasta käytöksestä lasta kohtaan. Elokuussa 2006 Kouvolan käräjäoikeus antoi isälle oikeuden tavata lasta valvotusti kerran kahdessa viikossa. Kesäkuussa 2007 eli lapsen ollessa noin 2,5-vuotias sama tuomioistuin antoi isälle oikeuden myös valvomattomiin tapaamisiin. Syyskuussa lapselle määrättiin yhteishuoltajuus siten, että hän oli joka toisen viikonlopun isänsä luona.
Äidin kertoman mukaan lapsen käytös muuttui voimakkaasti elokuussa 2007 hänen tavattuaan isänsä kolmannen kerran ilman valvontaa. Lapsi puhui rivosti, oli levoton ja ahdistunut, sekä toistuvasti kertoi äidille asioista joita isä oli tehnyt hänelle. Äiti ilmoitti asiasta lastensuojeluviranomaisille, jotka 13 päivän kuluttua äidin ilmoituksesta tekivät rikosilmoituksen Helsingin poliisilaitokselle. Esitutkinta aloitettiin tästä viikon kuluttua, ja kumpaakin vanhempaa kuulusteltiin. 16 päivää rikosilmoituksen jälkeen eli vajaan kuukauden kuluttua äidin tekemästä lastensuojeluilmoituksesta poliisi pyysi virka-apua Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatriselta Osaamiskeskukselta Helsingissä. Tyttö oli tuolloin kahden vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen. Hänet tutkittiin fyysisesti 35 päivää äidin tekemän lastensuojeluilmoituksen jälkeen. Kehollisia merkkejä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei löytynyt, mikä ei ole ihme, koska viikon kuluttua rikoksesta niiden löytäminen olennaisesti vaikeutuu.
Osaamiskeskus kieltäytyi haastattelemasta lasta tai ylipäänsä tekemästä hänestä psykologista tutkimusta. Tässä on paras siteerata suoraan EIT:n tuomiolauselmaa, jottei minua epäillä asian vääntämisestä:
The Centre replied that children under three years old could not be interviewed within the forensic-psychological interview framework as it was not possible to obtain reliable information on possible sexual abuse from children under three years of age, especially in situations involving custody disputes. Such interviews became effective only in respect of children aged four years or more.
Lainauksesta käy ilmi kaksi olennaista seikkaa: 1. Osaamiskeskus kieltäytyi tutkimasta asiaa nojautuen omaan sääntöönsä, jonka mukaan alle nelivuotiaita ei tutkita, 2. Osaamiskeskus esitti lisäperusteena kieltäytymiselleen, että vanhemmat samaan aikaan kiistelivät lapsen huoltajuudesta. Tämä voisi ehkä olla argumentti asian lopullisessa oikeuskäsittelyssä, mutta perusteena psykologisen tutkimuksen tekemisestä kieltäytymiselle se on oudohko. Jos epäillyn syyttömyysolettamus on peruste tutkimatta jättämiselle, mitään rikoksia ei ylipäänsä voida tutkia.
Helsingin poliisilaitos lopetti esitutkinnan 15.10.2007 sillä perusteella, ettei merkkejä rikoksesta ollut löytynyt. Neljä päivää tämän jälkeen äiti kertoi lastensuojeluviranomaisille puhelimitse huolestaan, että lapsi oli vaarassa joutua hyväksikäytetyksi isän tapaamisten aikana. Isä sai myöhemmin juttua koskevat asiakirjat haltuunsa, kuten oikein olikin. Hän teki rikosilmoituksen äidin tekemästä kunnianloukkauksesta, josta äiti tuomittiin sakkoihin Helsingin käräjäoikeudessa syyskuussa 2009. Tässäkin kohtaa katson parhaaksi esittää suora lainaus EIT:n tuomiolauselmasta, joka taas puolestaan siteeraa suoraan käräjäoikeuden tuomiolauselmaa. Näillä sanoin käräjäoikeus ojensi äitiä:
When assessing whether one is guilty of defamation, it is irrelevant that the act has been committed by pursuing an earlier report to child welfare authorities and that it has been made to a public official who is bound by confidentiality. Even in a child welfare report one must not give untruthful and smearing information or insinuations about others. M.P. must have understood that the insinuation was of such a kind that in any event it would come to the knowledge of [the child’s father] and that its content, being almost of the worst kind, was bound to cause him suffering.
Näin siis tilanteessa, jossa poliisi ei ollut tavannut lasta eikä lapselle ollut suoritettu psykologista tutkimusta. Äiti valitti tuomiosta hovioikeuteen, joka piti käräjäoikeuden langettaman tuomion voimassa. Maaliskuussa 2010 isä vaati Helsingin käräjäoikeudessa, että lapsi muuttaisi hänen luokseen, ja tammikuussa oikeus määräsikin niin. Kummallakin vanhemmalla säilyi silti yhteishuoltajuus.
Äiti valitti Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrisen Osaamiskeskuksen toiminnasta Terveydenhuollon Oikeusturvakeskukselle. Oikeusturvakeskus siirsi asian Etelä-Suomen lääninhallitukselle. Lääninhallitus totesi, ettei lapsen kuulemiselle ole olemassa alaikärajaa, ja kolmen vuoden ikäraja lastenpsykiatrisen haastattelun tekemiselle on vain suositus. Lääninhallitus päätti olla tekemättä asiassa mitään. Tässä on syytä huomata Lääninhallituksen ja Osaamiskeskuksen mielipide-ero ikärajan suhteen:  Lääninhallituksen mukaan suositus kolmen vuoden ikärajasta, Osaamiskeskuksen mukaan ehdoton neljän vuoden ikäraja. Äiti kanteli myös eduskunnan oikeusasiamiehelle, joka ei ryhtynyt asiassa mihinkään sillä perusteella, että asian viranomaiskäsittely muilla tahoilla oli vielä kesken. Äiti kanteli myös Poliishallitukseen, joka elokuussa 2012 totesi Helsingin poliisilaitoksen toimineen jutussa asianmukaisesti. Oikeutta äiti sai vasta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta, joka tuomitsi Suomen hänen sananvapautensa rikkomisesta.   


Olen aiemmin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäytöstä tehtävät rikosilmoituksen johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin isompiin lapsiin liittyvät ilmoitukset. Nyt tiedämme mistä tämä johtuu, ja asia on syytä pikaisesti korjata joko uudella ohjeistuksella tai lainsäädännöllä. Ei saa olla niin, että laki ja valtio suojelevat vain 4-15-vuotiaita. Toki tiedon hankkiminen pieneltä lapselta on vaikeampaa kuin varttuneemmalta. Silti on täysin mielivaltaista kokonaan kieltäytyä edes yrittämästä alle nelivuotiaan lapsen tutkimista ja vielä mielivaltaisempaa tällä perusteella syyttää lasta puolustavaa vanhempaa valehtelemisesta. Mikä on totuus? Kun vastakkain ovat kolmivuotiaan lapsen sana ja Helsingin poliisilaitoksen päätös, en ole vakuuttunut siitä, että jälkimmäinen on aina luotettavampi lähde.
Kiinnitän huomiota outoon notkahdukseen tilastoissa, jotka koskevat poliisin tietoon tulleita lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joissa uhrina on alle 5-vuotias lapsi. Vuonna 2015 tapauksia oli 104, 2016 tietoon tuli 98, mutta vuonna 2017 vain 53. Yli 45% pudotus yhdessä vuodessa herättää kysymyksiä. Lähde: Tilastokeskus
EIT:n tuomio nostaa esiin kaksi muuta merkittävää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnan epäkohtaa. Ensimmäinen on tutkinnan aloittaminen viiveellä, joka olennaisesti haittaa asian selvittämistä. Toinen on oikeuspsykologisen tutkimuksen saama asema ensimmäisenä oikeusasteena, joka saattaa kokonaan pysäyttää enemmän tutkinnan. Myös lapsen muille kuin psykologeille tai psykiatreille puhumat asiat ovat todistusaineistoa. Totta kai niihin on suhtauduttava kriittisesti lapsen iän, mahdollisen johdattelun, väärinymmärrysten yms. vuoksi, mutta on väärin sivuuttaa ne kokonaan. Poliisin on tutkittava lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä samalla tavoin kuin se tutkisi vaikkapa suurta omaisuusrikosta, pyrkien aktiivisesti kartuttamaan todistusaineistoa. On ilmeistä, ettei näin aina tehdä.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Miksi vastustan Timo Harakkaa SDP:n puheenjohtajaksi

Maanantai 30.1.2017 klo 15:11 - Johannes Remy

Syyskuussa 2005 Suomi kohisi niin sanotun Toijalan pedofiiliskandaalin vuoksi. Paikallislehti Akaan Seutu uutisoi noin kymmenen teinitytön joutuneen hyväksikäytetyiksi. Akaan Seudun tietolähde oli Toijalan kaupungin sosiaalijohtaja Pirjo Kukkonen, joka puolestaan oli saanut tietonsa tytöiltä itseltään. Kukkonen kertoi asiaan liittyvän myös huumeita ja saatananpalvontaa.
Akaan Seudun jälkeen asian uutisoivat myös valtakunnalliset mediat. Ilta-Sanomille Kukkonen kertoi tekijöitä olevan enemmän kuin kaksi ja että tytöt sekä heidän vanhempansa pelkäsivät tekijöitä. Rikosasian käsittely siirrettiin Valkeakosken poliisilta Tampereen poliisille joka jo muutaman päivän kuluttua ilmoitti, että  23-vuotias epäilty oli vangittu. Poliisin mukaan hänellä oli kaksi uhria, 14-vuotias ja 15-vuotias.

Siihen aikaan poliisin sana oli Suomessa viimeinen totuuden kriteeri, kuten valitettavasti on monille yhä. Mediassa alettiin päivitellä, miten oli voitu uutisoida skandaali, joka näin nopeasti osoittautui suuresti liioitelluksi. Toimittajat eivät huomanneet sitä seikkaa, että asiassa olivat vastakkain vain Tampereen poliisin ja Toijalan sosiaalijohtajan sanat, eikä ollut mitään rationaalista perustetta uskoa automaattisesti juuri poliisia. Millä tavoin Tampereen poliisissa tuohon aikaan hoidettiin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä, voitte lukea aiemman kirjoitukseni ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus” loppuosasta: Se kolmas tapaus tutkittiin ja tuomio langetettiin Tampereella. Niille, jotka eivät jaksa nyt lukea enempää, kerron, että lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä epäillyt lastenlääkäri erittäin kyseenalaisin menetelmin tuomittiin lapsikaappauksesta ja suljettiin pakkohoitoon mielisairaalaan. Suomi sai myöhemmin tapauksen vuoksi langettavan tuomion Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.  

Mutta palatkaamme Toijalan tapahtumiin. Toisin kuin muut tiedotusvälineet, Akaan Seutu pysyi kannassaan, jonka mukaan sosiaalijohtajan antamat tiedot oli otettava vakavasti. Lehti tosin myös julkaisi Toijalan entisen kirkkoherran haastattelun, joka suhtautui skeptisesti saatananpalvonnan mahdollisuuteen ja epäili hyväksikäyttöön liittyneiden ritualististen piirteiden perustuneen siihen, mitä tekijät olivat sattuneet kuulemaan saatananpalvonnasta. Timo Harakka kutsui Akaan Seudun päätoimittaja Juha Kososen keskustelemaan asiasta tuolloin vetämäänsä Pressiklubiin. Ohjelma lähetettiin 23.9.2005. Harakka liitti ohjelmaan muutaman päivän vanhan poliisin haastattelun, jossa kerrottiin uhreja olevan vain yhden, vaikka sen jälkeen tutkinnanjohtaja oli ilmoittanut vangittua miestä epäiltävän myös toisen tytön hyväksikäytöstä. Näin Pressiklubin keskustelun pohjaksi tuli versio yhden tytön hyväksikäytöstä, vaikka se oli ohjelmaa lähetettäessä jo vanhentunut. Haastateltu poliisi korosti, ettei tapaukseen liittynyt huumeita tai saatananpalvontaa, ja kehotti suurta yleisöä panemaan jäitä hattuun.  Harakka kuumensi Kososta tapauksen uutisoinnista vain yhden lähden perusteella, mikä oli johtanut asian perusteettomaan paisutteluun. Harakka ei havainnut, ettei hänellä itselläänkään ollut kuin yksi lähde käsityksenä muodostamiseen: Tampereen poliisin lausunto. Kososen kyseenalaistaessa poliisin version tapahtumista Harakka nauroi hänelle.

Tämä ei olisi vielä kovin paha, koska jos kaikki poliisiin luottavat suomalaiset diskattaisiin SDP:n puheenjohtajakisasta, valinnanvaraa ei paljoa jäisi. Harakka kuitenkin myös kertoi näkemyksenään, ettei 23-vuotiaan tekijän ja 14-vuotiaan uhrin ikäero ollut kohtuuton. Kun ohjelmaan osallistunut Anna-Stina Nykänen kyseenalaisti tämän Harakan mielipiteen tuomalla esiin osapuolten täysin erilaisen elämäntilanteen, Harakka naurahti ja sanoi Nykäsen näkemyksen olevan toimittajan ennakkoluulo. Harakka myös viittasi nimeltä mainitsemattomaan kyyniseen ystäväänsä, joka oli tapauksen johdosta todennut, että jos jokainen teiniraskaus uutisoitaisiin, uutisoitavaa riittäisi vuoden jokaiselle päivälle.

Toijalan hyväksikäyttöjutun tuomiot annettiin kesäkuussa 2006: 23- ja 24-vuotiaat syylliset tuomittiin yhteensä neljän 12-14-vuotiaan tytön hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut vuosina 2003-2005. Toisella miehellä oli kolme uhria, toisella yksi. Poliisin mukaan kyse oli seurustelusuhteista. Tuomiota tuskin olisi koskaan annettu, elleivät Toijalan sosiaalijohtaja ja Akaan Seutu olisi tuoneet asiaa julkisuuteen.  

Miksi kaivan esiin yksitoista vuotta vanhan televisiokeskustelun? Lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan jättäminen rankaisematta ja tutkimatta on yksi Suomen pahimpia yhteiskunnallisia ongelmia. Toki maassamme on muitakin ongelmia, kuten epävakaa turvallisuuspoliittinen tilanne, köyhyys, valtiontalouden epätasapaino ja fasististen aatteiden leviäminen. Silti lapsille kuuluvan lain turvan laiminlyönti on kerrannaisvaikutuksineen yksi vakavimmista Suomessa vinollaan olevista asioista. SDP:n puheenjohtajasta saattaa tulevaisuudessa tulla Suomen pääministeri, enkä puoluekannasta riippumatta halua siihen toimeen ketään, joka naureskelee lapsen seksuaaliselle hyväksikäytölle eikä aivan ymmärrä sitä vakavaksi rikokseksi.

Olen ollut politiikassa sen verran, että arvaan joidenkin paheksuvan sitä, että esitän näin kovaa kritiikkiä oman puolueen poliitikkoa kohtaan. SDP on perustettu vähäosaisten vapauttamiseksi sorrosta ja yhteiskunnan yleiseksi demokratisoimiseksi. Yhdysvaltojen itsenäistymisestä ja Ranskan vallankumouksesta alkanut vapautumisprosessi ulottui ensin varakkaisiin aatelittomiin, sitten kaikkiin miehiin, sitten naisiin ja lopulta lapsiin. Lapsilla on kansainvälisesti tunnustetut oikeutensa, joihin kuuluu oikeus elää turvassa seksuaaliselta väkivallalta. Tämän oikeuden vähättely on ristiriidassa sen SDP:n tarkoituksen kanssa, joka on kaiken puoluetoiminnan perimmäinen päämäärä. Esitän myös analogian: roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut paljon lapsen seksuaalisen hyväksikäytön peittelyä. Luultavasti hyvinkin usein sen motiivi ei ole ollut myötämielisyys pedofiilejä kohtaan, vaan lojaalius omaa organisaatiota kohtaan ja huoli sen julkisuuskuvasta. Onko ongelman lakaisemisesta maton alle ollut paljonkin hyötyä roomalaiskatoliselle kirkolle?

Varmuuden vuoksi vielä muutama lause väärinkäsitysten välttämiseksi: kirjoitukseni ei ole peräisin Antti Rinteen tai Tytti Tuppuraisen likaisten temppujen osastolta. Kummatkin ovat hyviä ehdokkaita enkä suosittele erityisesti kumpaakaan. Olen kerran lyhyesti maininnut facebook-keskustelussa suunnittelevani tätä kirjoitusta, mutta muuten en ole keskustellut asiasta yhdenkään puoluetoverini kanssa. En tunne Juha Kososta, joka ei vastannut tätä asiaa koskevaan sähköpostiviestiini, minkä hyvin ymmärrän. Minun on mahdotonta tietää, liittyikö Toijalan tapahtumiin vuosina 2003-2005 huumeita ja saatananpalvontaa. Jälkimmäinen ei edes kiinnosta minua kovin paljoa, koska saatananpalvonta ei ole rikos. En väitä Timo Harakan tehneen mitään laitonta. Olen valmis muuttamaan näkemykseni hänen puutteellisesta ymmärryksestään lapsen oikeuksien suhteen, jos hän toiminnallaan eduskunnassa osoittaa ottavansa ne vakavasti. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Timo Harakka, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, mediakritiikki, SDP

Lapsenhuoltolain uudistus ja niin sanottu vieraannuttamiskielto

Maanantai 9.1.2017 klo 15:03 - Johannes Remy

Oikeusministeriö valmistelee lapsenhuoltolain uudistusta. Prosessi alkoi vuoden 2015 lopulla julkaistusta muistiosta, jossa määriteltiin mahdolliset uudistustarpeet. Lausuntokierroksen jälkeen ministeriö asetti syyskuussa 2017 työryhmän valmistelemaan lakiesitystä.

Alkuperäisessä muistiossa on kolme lapsen oikeuksien kannalta huolestuttavaa kohtaa: ns. vieraannuttamisen tekeminen rangaistavaksi, tapaamisoikeuden laajentaminen koskemaan myös isovanhempia ja muita lapselle läheisiä ihmisiä, sekä lapsen kuuleminen edunvalvojan kautta hänen huoltoaan koskevassa oikeudenkäynnissä. Koska tapanani on kirjoittaa melko perusteellisesti, käsittelen nämä asiat kahdessa tai kolmessa blogikirjoituksessa. Tässä ensimmäisessä käsittelen niin sanotun vieraannuttamisen tekemistä rangaistavaksi.

Arvioin lakiuudistusta siltä kannalta, että lapsen suojeleminen perheen sisäiseltä seksuaaliselta hyväksikäytöltä ja muulta perheen sisäiseltä väkivallalta on Suomessa heikolla tolalla. Olen perustellut väitteeni aiemmissa blogikirjoituksissani, etenkin seuraavissa: ”STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”, ”Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä” ja ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”. STAKESin ohjeet lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tutkimiseksi (Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: STAKES oppaita 55, 2003) kehottavat viranomaisia suhtautumaan skeptisesti tapauksiin, joissa yksi vanhempi tekee ilmoituksen toisen vanhemman harjoittamasta hyväksikäytöstä tai väkivallasta. Oppaan mukaan aiheettomia syytöksiä esitetään etenkin avioerotilanteissa. Näitä tilanteitahan ovat käytännössä kaikki tapaukset, joissa vanhempi huomaa puolisonsa pedofiiliksi, koska lasta ei voi tehokkaasti suojella, jos hän asuu edelleen hyväksikäyttäjän kanssa. Lasta suojelevalla vanhemmalla ei myöskään ole automaattista oikeutta vaikuttaa rikosprosessiin ja esimerkiksi tutkinnassa lapselle esitettäviin kysymyksiin, koska lapselle nimetään prosessiin edunvalvoja. Epäillyn vanhemman oikeudet rikostutkimuksessa ovat näin olennaisesti paremmat kuin epäilystä ilmoittaneen vanhemman. Olen kirjoittanut tästä epäkohdasta 2.1.2011 otsikolla ”Lasta puolustavan vanhemman oikeudet vaarassa perheen sisäisen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä”.

Suomi on kahdesti tuomittu Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa lasta suojeleville läheisille langetetuista kunnianloukkaustuomioista. Ensimmäisessä tapauksessa vuonna 2008 isoäiti oli saanut rangaistuksen kunnianloukkauksesta ilmoitettuaan viranomaisille epäilevänsä lapsen isän pahoinpidelleen lasta:

Kyseisessä tapauksessa epäilyä tukivat sekä lapsen oma kertomus että lääkärin lausunto. EIT katsoi Suomen siis toimineen väärin tuomitessaan isoäidin. Toinen EIT:n tuomio Suomelle langetettiin aivan äskettäin, 15.12.2016:

Suomi oli tuominnut kunnianloukkauksesta vajaat 3-vuotiaan lapsen äidin, joka oli epäillyt isän käyttäneen lasta hyväksi tapaamisoikeuteen perustuneiden tapaamisten aikana. Äiti perusti epäilynsä lapsen puheisiin ja siihen, että lapsi pelkäsi isänsä tapaamista. Lastensuojeluviranomaiset tekivät epäillystä seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikosilmoituksen, mutta juttu raukesi, kun Lasten ja Nuorten Oikeuspsykiatrinen Osaamiskeskus Helsingissä ilmoitti näkemyksenään, ettei alle 4-vuotiaalle lapselle voida tehdä luotettavaa psykologista tutkimusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kun äiti vielä tämän jälkeen kertoi sosiaalityöntekijälle puhelimessa huolensa, että isä saattaisi tapaamisten aikana käyttää lasta seksuaalisesti hyväkseen, äiti tuomittiin kunnianloukkauksesta. EIT katsoi Suomen loukanneen kunnianloukkaustuomiolla äidin sananvapautta, mutta lapsen oikeuksien kannalta saattaa olla olennaisempaa, että suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä äiti menetti lapsen huoltajuuden, joka siirrettiin isälle. Tätä olennaista tuomiota ei ole Suomessa lainkaan uutisoitu. Yhdessä tapaukset osoittavat, ettei lapsen suojeleminen väkivallalta ole Suomessa vielä täysin dekriminalisoitu, vaan siitä voi saada rikostuomion.

Oikeusministeriön muistiossa pohditaan, pitäisikö vieraannuttamisen kielto sisällyttää uuteen lapsenhuoltolakiin. Muistio ei määrittele vieraannuttamista, vaan viittaa Juho Eerolan (PS) ja 58 muun kansanedustajan kesäkuussa 2012 tekemään lakialoitteeseen, joka sisältääkin sangen selvää tekstiä:

”Pahimmissa eroriidoissa voi jopa esiintyä tilanteita, joissa lapsen henkinen tasapaino ja terveys joutuvat uhanalaisiksi. Lasta saattaa kohdata psykiatrinen terveysriski. Tapaava vanhempi saattaa joutua laajamittaisen ja pitkäaikaisen mustamaalauksen kohteeksi ja lapsi samalla psyykkisen manipuloinnin kohteeksi, kun lähivanhempi tahallisesti antaa lapselle valheellista negatiivista "tietoa" muualla asuvasta vanhemmasta.

Tahallisessa vieraannuttamisessa lapsi pyritään saamaan pelkäämään ja inhoamaan muualla asuvaa vanhempaa ja kieltäytymään tapaamasta tätä enää. Kuvatunlainen manipulaatio saattaa pahimmillaan aiheuttaa lapsessa sellaisia pelkotiloja ja sellaista henkistä pahoinvointia, että lähivanhemman menettely lähestyy rikoslain 21 luvun 5 ja 7 §:ssä rangaistavaksi säädettyä henkistä pahoinpitelyä.

Joissakin kansainvälisissä lapsipsykiatrian tutkimuksissa käytetään vieraannuttamisesta nimitystä Parental Alienation Syndrome (PAS). Vaikka PAS ei ole päässyt viralliseen sairausluokitukseen, riidatonta ja nyt olennaista on se, että monissa katkerissa erovanhempien riidoissa esiintyy hälyttävän paljon vieraannuttamista. Pahimmillaan lähivanhemman harjoittama vieraannuttaminen voi olla patologista koston luonteista toimintaa, jossa uhreina ovat sekä lapsi että tapaava vanhempi”.

Viittaus PAS:iin on erityisen mielenkiintoinen. Kuten aloitteentekijät itsekin toteavat, syndrooman olemassaolo on kiistanalainen. Sen väitti keksineensä nyt jo edesmennyt amerikkalainen lastenpsykiatri Richard E. Gardner. Hoitotoimenpiteenä olettamalleen syndroomalle Gardner ehdotti yhteyden katkaisemista ”vieraannuttavaan” vanhempaan ja lapsen sijoittamista asumaan yhdessä sen vanhemman kanssa, josta vieraannuttava vanhempi on kertonut perättömiä juttuja. Vaikka vieraannuttamista toki oikeastikin tapahtuu, PAS on teoriana herättänyt voimakasta kritiikkiä eikä sitä missään ole hyväksytty tautiluokitukseen. Gardnerilla oli myös muita melko omintakeisia ehdotuksia, joihin kuului mm. että seksuaalista hyväksikäyttöä havainneen vanhemman pitäisi pidättäytyä tekemästä rikosilmoitusta, koska oikeusprosessi aiheuttaisi lapselle enemmän vahinkoa kuin hyväksikäyttö:

Mahtoivatko 59 kansanedustajaa tietää, mitä he allekirjoittivat?

Lakialoitteen konkreettinen ehdotus on seuraava:

”Tapaamisoikeuden toteutumista 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti ei saa haitata eikä vaarantaa antamalla lapselle siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi ei asu, totuudenvastaisia kielteisiä tietoja tai mielikuvia, jotka ovat omiaan vieraannuttamaan lasta sanotusta vanhemmastaan (vieraannuttamiskielto). Jos toinen vanhempi tai muu henkilö, jolle lapsen huolto on uskottu, rikkoo vieraannuttamiskieltoa, voidaan soveltaa 12 §:ää”.

Mainittu 12§ kuuluu: Sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta tai tuomioistuimen päätöstä lapsen huollosta tai tapaamisoikeudesta voidaan muuttaa, jos olosuhteet ovat sopimuksen vahvistamisen tai päätöksen antamisen jälkeen muuttuneet taikka jos tähän muutoin on aihetta.

Selkokielellä tämä tarkoittaa, että mikäli huoltava vanhempi kertoo lapselle perättömiä juttuja toisesta, hän voi menettää lapsen huoltajuuden. Kuka määrittelee, mitkä ovat perättömiä juttuja? Samat suomalaiset viranomaiset, jotka kunnostautuivat EIT:n tuomioihin johtaneissa jutuissa? Jos totuuden kriteerinä pidetään langetettua rikostuomiota tai sen puuttumista, päädytään mahdottomaan tilanteeseen, jossa viranomaisen nyt melko usein harjoittama epäillyn suosinta johtaa huoltajuuden siirtämiseen lasta suojelleelta vanhemmalta epäillylle vanhemmalle. Vaikka epäiltyä ei suosittaisi, langettava näyttö saattaa viranomaisten parhaista pyrkimyksistä huolimatta jäädä löytymättä sellaisessakin tapauksessa, jossa hyväksikäyttö on tapahtunut. Toteutuessaan ehdotus käytännössä kriminalisoisi tuomioistuimen ja muiden viranomaisten tekemien päätösten arvostelun ja lisäisi Suomen EIT:sta saamien langettavien tuomioiden määrää. 

Lapsen oikeuksista välittävien on syytä välttää seuraavien lakialoitteen allekirjoittaneiden kansanedustajien äänestämistä:

  • Juho Eerola /ps
  • Pauli Kiuru /kok
  • Jussi Niinistö /ps
  • Kaj Turunen /ps
  • Ismo Soukola /ps
  • Pietari Jääskeläinen /ps
  • Jari Lindström /ps
  • Mika Niikko /ps
  • Anssi Joutsenlahti /ps
  • Timo Soini /ps
  • Vesa-Matti Saarakkala /ps
  • Reijo Hongisto /ps
  • Olli Immonen /ps
  • Jussi Halla-aho /ps
  • Anne Louhelainen /ps
  • Johanna Jurva /ps
  • Ritva Elomaa /ps
  • Kauko Tuupainen /ps
  • Reijo Tossavainen /ps
  • Lauri Heikkilä /ps
  • Martti Mölsä /ps
  • Lea Mäkipää /ps
  • Ari Jalonen /ps
  • Tom Packalén /ps
  • Pertti Virtanen /ps
  • Pentti Kettunen /ps
  • Pirkko Ruohonen-Lerner /ps
  • Hanna Mäntylä /ps
  • Eeva Maria Maijala /kesk
  • Kari Uotila /vas
  • Kari Tolvanen /kok
  • Aila Paloniemi /kesk
  • Mikko Savola /kesk
  • Elsi Katainen /kesk
  • Antti Lindtman /sd
  • Ilkka Kanerva /kok
  • Jukka Kopra /kok
  • Tapani Mäkinen /kok
  • Kalle Jokinen /kok
  • Teuvo Hakkarainen /ps
  • Pirkko Mattila /ps
  • Osmo Kokko /ps
  • Johanna Karimäki /vihr
  • Laila Koskela /ps
  • Juha Väätäinen /ps
  • Juha Sipilä /kesk
  • James Hirvisaari /ps
  • Jani Toivola /vihr
  • Jyrki Yrttiaho /vr
  • Eero Suutari /kok
  • Jaana Pelkonen /kok
  • Markus Mustajärvi /vr
  • Timo V. Korhonen /kesk
  • Markku Eestilä /kok
  • Sauli Ahvenjärvi /kd
  • Raimo Piirainen /sd
  • Petteri Orpo /kok
  • Suna Kymäläinen /sd
  • Aino-Kaisa Pekonen /vas
  • Markus Lohi /kesk


Nykyinen oikeusministeri Jari Lindström on allekirjoittaneiden joukossa. Myös Kokoomuksen Kari Tolvanen ansaitsee huomiota, koska julkisuudessa hän on pyrkinyt esiintymään lasten puolustajana väkivallalta. Tolvanen puhui eduskunnassa vuonna 2013 Tuomo Puumalan (Kesk.) lakialoitetta vastaan, jolla lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö olisi säädetty vanhentumattomaksi rikokseksi:

Vaikka kopioimani nimilista osoittaa vieraannuttamiskiellon ensisijaisesti Perussuomalaiseksi projektiksi, ei pidä luulla, ettei myös vasemmistossa olisi ongelmia seksuaalisen hyväksikäytön mieltämisessä rikokseksi. Ne vain ilmenevät toisella tavalla.

 Toteutuessaan vieraannuttamiskielto heikentäisi entisestään lasta suojelevan vanhemman asemaa. Oikeusministerin kanta asiassa antaa aihetta huoleen. Toisaalta nimenomaan vieraannuttamiskieltoa kritisoitiin lausuntokierroksella voimakkaasti. Vieraannuttamiskiellon lisäämistä lakiin eivät kannattaneet tai siihen suhtautuivat varauksellisesti Espoon käräjäoikeus, Helsingin käräjäoikeus, Oulun käräjäoikeus, Pirkanmaan käräjäoikeus, Espoon sosiaali- ja terveystoimi, Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto, Julkiset oikeusavustajat ry, Väestöliitto ry, Lastenvalvojat ry, Lastensuojelun keskusliitto, Miessakit ry, Yhden Vanhemman Perheiden Liitto ry, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Asianajajaliitto. Vieraannuttamiskieltoa taas kannattivat Helsingin oikeusaputoimisto, Etävanhempien liitto ry, Isät lasten asialla ry ja Suomen isovanhemmat ry.

Varmuuden vuoksi mainitsen vielä, että pidän pahantahtoisia perusteettomia syytöksiä moraalisesti tuomittavina. Koska oikeussuojajärjestelmä ei nykyisellään pysty suojelemaan lapsia väkivallalta, vieraannuttamiskiellon säätäminen johtaisi rikollisten entistä voimakkaampaan suojelemiseen. Lainmukaisten tapaamisten estämisestä voidaan jo nykyisen lain mukaan langettaa uhkasakko. Hyvässä uskossa ilmaistun ja perustellun epäilyn esittämisen ei kuitenkaan pidä olla rankaistavaa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen oikeudet, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Juho eerola, Jari Lindström, Kari Tolvanen, ihmisoikeudet, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

STAKESin ohjeet kannustivat laiminlyömään rikosilmoituksia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

Lauantai 29.10.2016 klo 15:40 - Johannes Remy

Törkeä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapaus Oulussa on herättänyt ansaittua huomiota. Isä käytti tytärtään hyväksi tämän ollessa 9-18-vuotias vuosina 1999-2008. Tytölle tehtiin ensimmäinen abortti hänen ollessaan 11-vuotias, ja 16-vuotiaana hän synnytti isänsä lapsen. Uhri oireili ja yritti monesti kertoa asiasta viranomaisille, mutta tuloksetta. Poliisille uhri kertoi rikoksesta ensimmäisen kerran vuonna 2010, mutta veti myöhemmin rikosilmoituksensa takaisin. Poliisi ei tuossa vaiheessa aloittanut esitutkintaa. 

Julkisuudessa on ihmetelty, miten on mahdollista, etteivät viranomaiset puuttuneet rikokseen aiemmin, kun se useampaan otteeseen tuli terveydenhoidon ja lastensuojelun tietoon. Poliisin toimimattomuus ensimmäisen rikosilmoituksen suhteen on tosin sivuutettu, koska Suomessa ei kuulu hyviin tapoihin epäillä poliisia mistään. 

Yksi selitys viranomaisten toimimattomuuteen löytyy virallisista lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle suunnatuista ohjeista, jotka sisältyvät teokseen Sirpa Taskinen (toim.), Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Helsinki: Stakes Oppaita 55, 2003. Ohjeet eivät jätä epäselväksi sitä, että henkilöstön odotetaan mieluummin laiminlyövän rikosilmoituksen kuin tekevän sen. Koska väitteeni vaikuttanee useimmista lukijoista uskomattomalta, perustelen sen sanatarkoin lainauksin kyseisestä oppaasta, jota käytetään edelleen paitsi niiltä osin kuin uudempi lainsäädäntö on ristiriidassa sen kanssa, mistä enemmän edempänä.  

”Sosiaali- ja terveydenhuoltoa on erityisesti kritisoitu siitä, että kaikkia lasten pahoinpitelyjen ja seksuaalisen hyväksikäytön epäilyjä ei ole ilmoitettu poliisille. Tämän on katsottu heikentävän kansalaisten yhdenvertaisuutta ja oikeusturvaa. On muistettava, että Suomessa ei ole tällaista ilmoitusvelvollisuutta, joskin viranomaisilla on oikeus saattaa asia poliisin tietoon, jos se on välttämätöntä lapsen edun tai erittäin tärkeän yleisen edun vuoksi”. (Sivu 6)

”Kun sosiaali- tai terveydenhuollon toimipaikassa ilmenee, että on perusteltua syytä epäillä lapsen pahoinpitelyä tai seksuaalista hyväksikäyttöä, siitä tehdään välittömästi lastensuojelulain 40.§:n mukainen ilmoitus lastensuojeluviranomaisille suullisesti tai kirjallisesti. Epäilyt on perusteltava. Lastensuojeluilmoituksesta ja sen sisällöstä ilmoitetaan lapsen huoltajille…”(s. 11)

Toisin sanoen terveydenhuoltoviranomaisten pitää ohjeiden mukaan tehdä ilmoitus vain lastensuojeluun, ei poliisille. Opas aktiivisesti varoittaa terveydenhuoltoa tekemästä rikosilmoituksia: 

”Terveydenhuollon viranomaisten oikeus ilmoittaa suoraan poliisille pahoinpitelyistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei ole täysin yksiselitteinen. Salassapitovelvollisuus kylläkin väistyy, jos epäillystä rikoksesta on mahdollista langettaa vähintään kuuden vuoden vankeustuomio. Lapsiin liittyvissä rikosepäilyissä  juridisesti kiistatonta on tehdä ilmoitus lastensuojelun kautta”. (s. 12)

Toisin sanoen viitataan salassapitovelvollisuuden olevan voimassa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksessa, joista enimmäisrangaistus oli oppaan ilmestyessä neljä vuotta. Näin ollen se olisi väistynyt vain törkeän hyväksikäytön tapauksessa. Tämä kyseenalainen laintulkinta toistetaan myöhemmin vielä ehdottomammassa muodossa: 

”Terveydenhuoltohenkilökunnan työssään saama tieto lapselta, vanhemmalta tai omiin havaintoihin perustuvana lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai pahoinpitelystä kuuluvat terveydenhuoltoa koskevien säännösten mukaan lähtökohtaisesti salassapitovelvollisuuden piiriin. 

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus väistyvät, mikäli kysymys on rikoksesta, jossa vähimmäisrangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta…Kysymys terveydenhuoltohenkilökunnan oikeudesta tehdä rikosilmoitus ei juridisesti ole ongelmaton. Suositeltava tapa toimia lapseen kohdistuneissa rikosepäilyissä onkin, että terveydenhuoltohenkilökunta tekee lastensuojeluilmoituksen, jossa voidaan pyytää sosiaaliviranomaista tekemään rikosilmoitus…(s. 30) Toimittaessa tällä tavoin sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon henkilöstö menettelee asianmukaisesti salassapitovelvollisuuttaan rikkomatta". (s. 31, viittaussuhde edelliseen lauseeseen selvä.)

Ennen kuin tehdään lastensuojeluilmoitus, sitä on kuitenkin työryhmän mukaan aina vakavasti porukalla harkittava, eikä yksittäisen työntekijän tule tehdä ilmoitusta. Vanhempien ollessa epäiltyinä asiasta on kerrottava heille. Tämä ohje koskee terveydenhuollon henkilöstön lisäksi jopa lastensuojelua itseään: 

”Lapsen joutuessa esim. lastensuojelun, perheneuvolan tai sairaalan tutkimuksiin muissa asioissa saattaa löydöksenä olla myös seksuaalinen hyväksikäyttö tai sen vahva epäily. Nämä tilanteet ovat osoittautuneet tavallistakin vaativammiksi hoitaa niin, että on voitu säilyttää yhteistyö vanhempien kanssa. Vanhemmat kokevat helposti, että heitä on petkutettu hakemaan lapselleen apua, mutta yllättäen he ovatkin joutuneet syytettyjen penkille. Erityisesti tällöin tarvitaan aina useamman henkilön (omien työtovereitten, konsultin tai paikkakunnan seri-työryhmän) kokonaisarvio ja varmasti tunnettujen tosiasioiden luettelointi sen varmistamiseksi, ettei lasta tutkinut työntekijä ole tehnyt ylitulkintoja. Tämän jälkeen hyväksikäyttöepäilystä tehdään lastensuojeluilmoitus, jonka perusteella sosiaaliviranomaiset tekevät rikosilmoituksen poliisille. Lastensuojeluilmoituksesta ja sen sisällöstä ilmoitetaan lapsen huoltajille”. (s. 53-54).  

Työryhmä suosittelee siis, että terveydenhuolto ilmoittaa epäilystä epäiltynä olevalle vanhemmalle, muttei poliisille.  

Terveydenhuoltohenkilökunnan ei pidä tehdä rikosilmoitusta vaan lastensuojeluilmoitus jopa niissä tapauksissa, joissa he ovat riidattomasti todenneet rikoksen tapahtuneeksi:

”Terveydenhuollon palveluksessa olevat henkilöt ovat kyseisissä tilanteissa salassapitovelvollisuuden estämättä velvollisia tekemään lastensuojeluilmoituksen tapauksissa, joissa he ovat todenneet esimerkiksi lapseen perhepiirissä kohdistuneen seksuaalirikoksen tai pahoinpitelyn ja pitävät lastensuojelun toimenpiteitä tarpeellisina”. (s. 31) 

Ilmaus näyttää jättävän sellaisen mahdollisuuden, että rikos on todettu, muttei lastensuojelun toimenpiteitä silti tarvitse välttämättä pitää tarpeellisina. 
Terveydenhuollosta asian pitää siis ohjeiden mukaan edetä lastensuojeluun eikä suinkaan poliisille. Siltä varalta, että se lastensuojelusta etenisi poliisille, terveydenhuoltohenkilökuntaa kuitenkin vielä varoitetaan liiasta yhteistyöstä poliisin tai tuomioistuimen kanssa: 

”Pääsäännön mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöt ovat vaitiolovelvollisia asiakkaidensa terveydentilaa koskevista tiedoista niin esitutkinnassa kuin oikeudenkäynnissäkin. Salassapito väistyy potilaan suostumuksella. Salassapito väistyy myös niissä tapauksissa, joissa tutkitaan rikosta, jonka enimmäisrangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta (esitutkintalaki 27.§ ja oikeudenkäymiskaari 17. luku, 23§). Tällaisia rikoksia ovat mm. törkeä pahoinpitely ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö”. (s. 34)

Näin ollen työryhmän mielestä terveydenhuoltohenkilökunnalla ei ole oikeutta todistaa oikeudessa ns. tavallisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tapauksissa, joista enimmäisrangaistus oli tuohon aikaan neljä vuotta vankeutta. 

Kuten terveydenhuoltohenkilökuntaa, myös päivähoidon ja koulun työntekijöitä neuvotaan tekemään rikosilmoituksen sijasta lastensuojeluilmoitus. Eikö siis terveydenhuollolle annettu samanlainen neuvo perustunutkaan terveydenhuollon salassapitovelvollisuuteen?

”Tavallisesti käytösoireita havaitsevat päivähoidon, koulun tai lastensuojelun työntekijät. Pahoinpitelyä ja tai seksuaalista hyväksikäyttöä epäillessään työntekijät ovat yleensä oikeutetun varovaisia ja haluavat neuvotella kysymyksestä jonkun toisen kanssa…Jos seurannan jälkeen tilanne pysyy samana tai pahenee, on syytä keskustella vanhempien kanssa siitä, että lapsen tilanne vaikuttaa jollain tavoin huolestuttavalta. Perhe ohjataan esim. perheneuvolaan, lasten ja nuorten mielenterveystoimistoon tai keskussairaalaan ongelmien selvittämiseksi. Tarvittaessa otetaan yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin”.  (s. 52)

Lastensuojelunkaan ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tehdä terveydenhuollosta saamansa lastensuojeluilmoituksen perusteella rikosilmoitusta:  

”Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa rikoksista poliisille. Sosiaalitoimella on kuitenkin oikeus tehdä poliisille ilmoitus lapsiin kohdistuvien rikosten epäilyistä. Sosiaaliviranomainen saa tehdä ilmoituksen rikoksista, joiden enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta (esim. lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja törkeä pahoinpitely)…” (s. 11)

Rikosilmoituksen tekeminen poliisiin on siis lastensuojeluviranomaistenkin kohdalla harkinnanvaraista ja vapaaehtoista. 

”Työryhmä suosittelee, että lastensuojelu ilmoittaa välittömästi poliisille tietoonsa tulleet perustellut epäilyt seksuaalisesta hyväksikäytöstä…Epäilyt on perusteltava. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä vain, mikäli lapsen etu ja erittäin tärkeä yleinen etu eivät sitä vaadi. Jos tekijäksi epäillään esimerkiksi alaikäistä, ja perhe kykenee suojelemaan lasta, ei rikosilmoitus kaikissa tapauksissa ole välttämätön. Yleinen etu edellyttää kuitenkin, että toistuvista epäilyistä ja pedofiilin toiminnasta ilmoitetaan poliisille”. (s. 11)

Toisin sanoen kun hyväksikäytön epäillään tapahtuneen vain kerran, ei rikosilmoitusta työryhmän mielestä tarvitse välttämättä tehdä. 

”Myös sosiaalihuoltoa koskee tiukka salassapitovelvollisuus. Lapseen kohdistuneiksi epäiltyjen seksuaalirikosten ja pahoinpitelyjen osalta sosiaaliviranomaisilla on kuitenkin oikeus ilmoittaa asiasta poliisille”. (s. 31)

Rikosilmoituksen tekeminen on yleensäkin lastensuojeluviranomaisen omassa harkinnassa. Työryhmän mukaan on mahdollista, ettei lapsen etu vaadi rikosilmoituksen tekemistä: 

”Lastensuojelu tekee poliisille esitutkintapyynnön tai rikosilmoituksen joko omasta aloitteestaan tai jonkin lasta tutkivan yksikön tekemän ilmoituksen perusteella, kun epäillään lapseen kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä tai törkeää pahoinpitelyä. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä, jos jokin toinen taho on jo tehnyt rikosilmoituksen tai ellei ilmoitus ole tarpeen lapsen edun tai tärkeän yleisen edun vuoksi”. (s. 32)  

Näkemys toistetaan, joten mistään satunnaisesta lyöntivirheestä ei ole kysymys: 

”Hyväksikäytön epäilyissä lastensuojeluviranomaiset ilmoittavat asian heti poliisille, ellei perhe itse ole jo tehnyt rikosilmoitusta. Ilmoitus voidaan jättää tekemättä vain, jos lapsen etu ja erittäin tärkeä yleinen etu eivät sitä vaadi”. (s. 48-49)

”Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa jo tapahtuneista rikoksista viranomaisille. Ainoastaan eräiden hankkeilla olevien törkeiden rikosten ilmoittamatta jättäminen on säädetty rangaistavaksi (rikoslaki, 15. luvun 10.§). Tällaisia rikoksia ovat muun muassa raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, henkirikokset, törkeä pahoinpitely ja törkeä tuhotyö. Jos tietää tällaisen rikoksen olevan hankkeilla, on siitä ilmoitettava viranomaiselle siinä vaiheessa, kun rikos olisi vielä estettävissä…Näissä tapauksissa viranomaisten vaitiolovelvollisuus väistyy. 
Tulevan rikoksen hankkeilla oleminen edellyttää yksilöityä ja konkreettista tietoa rikoksen toteuttamisesta. Pelkkä epäilys tulevasta rikoksesta tai tieto toisen henkilön yleisestä valmiudesta rikokseen ei riitä. Edellytykset eivät täyty, jos käsitys perustuu esimerkiksi yleisen tason tietoon siitä, että kyseisenlaiset rikokset yleensä toistuvat. Mikäli rikosilmoitus tehdään tällä perusteella, on vaitiolovelvollisten viranomaisten varauduttava todistamaan rikoksen hankkeilla olon olosuhteet”. (s. 122)

Sekä terveydenhuoltoa että lastensuojelua neuvotaan olemaan keräämättä liikaa rikosepäilyä koskevaa tietoa:  

”Poliisin näkökulmasta rikosprosessin alkuvaiheessa riittää, että terveydenhuolto kerää sen verran tietoa kuin on tarpeen lastensuojeluilmoituksen tekemiseksi, ja sosiaalitoimi kerää sen verran tietoa kuin on tarpeen sen päättämiseksi, tehdäänkö rikosilmoitus”. (s. 33) 

STAKESin oppaan valossa ei ole kummallista, että viranomaiset ovat useissa tapauksissa laiminlyöneet rikosilmoituksen tekemisen. Opas tekee selväksi, että tämä on heiltä odotettu asiantuntijoiden parhaaksi havaitsema toimintatapa. Näin ollen ei ole mikään ihme, että eri puolella Suomea ilmenee tällä alalla toistuvasti ongelmia ja lapset jäävät ilman sitä lain turvaa, joka kuuluu valtion perusvelvollisuuksiin kansalaisiaan kohtaan. Yksittäiset laiminlyönnit on tutkittava ja niihin syyllistyneitä on rankaistava, mutta ongelman korjaaminen vaatii sen mahdollisuuden hyväksymistä, että perusvika ja suuremmat kelmit ovat virkahierarkiassa ylempänä.

Oppaan laatineeseen työryhmään kuuluivat STAKESin tulosaluejohtaja Sirpa Taskinen, johtava psykologi Jorma Antikainen (Nokian perhekeskus), tuolloinen valtionsyyttäjä Päivi Hirvelä, ortopedian erikoislääkäri Pentti Kallio (HUS), professori Pekka Karhunen (Tampereen yliopisto), sosiaalityöntekijä Mirja Pulkkinen (Helsingin läntinen sosiaalikeskus), professori emerita Eila Räsänen, lastentautien erikoislääkäri Eeva Salo (HUS), erikoistutkija Pekka Santtila (Poliisiammattikorkeakoulu), rikosylikonstaapeli Marja Vuento (Helsingin surullisenkuuluisa poliisilaitos, myös vuoden poliisi 2003) sekä sihteerinä tutkija Heikki Sariola (Lastensuojelun keskusliitto).  Oppaan mukaan sen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaan osaan panostivat varsinkin Eila Räsänen ja Jorma Antikainen, ja lisäksi perehdyttiin Tytti Solantauksen HUS:lle tekemiin ohjeisiin. Oppaan kirjoitti kuitenkin pääasiassa Sirpa Taskinen. Siinä on rikosilmoituksen laiminlyöntiin kannustamisen lisäksi useita muita samasta perusasenteesta kumpuavia epäkohtia. Saatan palata niihin tulevaisuudessa.  

Lastensuojelulakiin on onneksi joulukuussa 2014 säädetty muutos, joka poistaa rikosilmoituksen tekemisen harkinnanvaraisuuden sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutoimen henkilöstöltä. Viranomaisilla on nyt velvollisuus ilmoittaa poliisille kaikki tapaukset, joissa he epäilevät tapahtuneen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Muilta osin STAKESin ohjeita kuitenkin edelleen pidetään olennaisina. Esimerkiksi Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen julkaisemassa Lastensuojelun käsikirjassa yhä suositellaan Sirpa Taskisen toimittamaa opasta:

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Sirpa Taskinen, STAKES

Poliisin tietoon tulee alle 5-vuotiaan hyväksikäyttö joka kolmas päivä

Maanantai 11.4.2016 klo 18:31 - Johannes Remy

Suomalaisia on äskettäin järkyttänyt uutinen, joka kertoi perhetutun käyttäneen toistuvasti seksuaalisesti hyväkseen 4-vuotiasta tyttöä. Äidin kuvaus tapahtumista on luettavissa täältä: Itse näen kammottavassa uutisessa jotain hyvääkin: syyllinen saatiin kiinni aktiivisen viranomaistoiminnan tuloksena ilman, että kukaan lapselle läheinen aikuinen teki rikosilmoitusta. Tämä on ensimmäinen tapaus, josta kuulen, vaikka toki niitä voi olla useampia. 2000-luvulla poliisi ei käsitellyt hyväksikäyttöepäilyjä muuten kuin saamiensa rikosilmoitusten perusteella. Toivottavasti tapahtunut kertoo viranomaistoiminnan yleisestä kohenemisesta.

Oikeuspsykiatri Jüri Ariloo Vantaan psykiatrisesta vankisairaalasta kertoo näkemyksenään, että tällainen tapaus on äärimmäisen harvinainen ja julma: Valitettavasti tilastokeskuksessa laaditut rikosuhritilastot eivät tue väitettä tapauksen harvinaisuudesta: vuonna 2015 seksuaalisen hyväksikäytön tai törkeän seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutui kaikkiaan 99 ja vuonna 2014 110 0-4-vuotiasta lasta (Rikos- ja pakkokeinotilasto, eräiden rikosten uhrit iän mukaan maakunnittain 2009-2015): Jos jokainen rikosuhritilastoon kirjattu alle 5-vuotiaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö uutisoitaisiin, kuulisimme niistä 3-4 päivän välein. Rikosuhritilasto ei kerro, kirjataanko siihen kaikki poliisin tietoon tulleet tapaukset vai vain jokin tietty osa niistä. Ilmeisesti vain tietty osa, koska rikosuhritilastossa oleva lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhrien kokonaismäärä, 1109 vuonna 2015, on pienempi kuin toisessa tilastossa ”Rikokset kuukausittain 2009-2015” ilmoitettu 1237. Poliisille ilmoitettujen alle viisivuotiaiden seksuaalisen hyväksikäytön uhrien kokonaismäärä voi siis olla jonkin verran suurempi. Pystyn vain arvaamaan, mistä lukujen ero voi johtua: rikosuhritilastoon saatetaan kirjata vain tapaukset, joissa on aloitettu esitutkinta, tai siinä ei ole tapauksia, joissa poliisi on todennut rikosilmoituksen mielestään aiheettomaksi.

Emme kuule alle 5-vuotiaista uhreista joka kolmas päivä, koska vain pieni osa tapauksista johtaa tuomioon, ja vain tuomiot uutisoidaan. Valitettavasti uhrien iästä ei ole tilastotietoja annettujen tuomioiden osalta. Pystyn kuitenkin sanomaan jotain annettujen tuomioiden kokonaismäärän perusteella. 2014 näistä rikoksista langetettiin kaikkiaan 326 tuomiota, joiden uhrit olivat siis kaikenikäisiä lapsia 15-vuotiaisiin tai joissakin tapauksissa 17-vuotiaisiin saakka. Tämä on 28.2% rikosuhritilastossa olevien uhrien kokonaismäärästä, joka oli samana vuonna 1155. Tämä ei täsmälleen tarkoita, että kaikista tapauksista juuri tuo prosenttiluku johti tuomioon, koska tuomio langetetaan usein myöhempänä vuonna kuin se tulee poliisin tietoon.  Se kuitenkin antaa likimääräisen arvion.

Jos alle 5-vuotiaiden hyväksikäytöstä annettaisiin tuomio yhtä usein kuin kaikenikäisten lasten hyväksikäytöstä, 28.2% rikosuhritilastossa olevista tapauksista, vuonna 2014 tällaisia tuomioita olisi langetettu 31 eli useammin kuin kerran kahdessa viikossa. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että tuomioita on vähemmän, koska niistä uutisoidaan huomattavasti harvemmin kuin joka toinen viikko, ja juuri siksi äskettäin uutisoitu tapaus koetaan poikkeuksellisen järkyttävänä.

Johtopäätökseni ovat karuja: 1. Alle 5-vuotiaan seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole niin harvinaista kuin yleisesti ajatellaan, etenkin kun tapauksista vain murto-osa ilmoitetaan poliisille; 2. Poliisille ilmoitetut alle 5-vuotiaiden lasten hyväksikäyttötapaukset johtavat tuomioon olennaisesti harvemmin kuin vastaavat isompien lasten hyväksikäyttötapaukset.

Olen toisen alan tieteentekijä, joten en itse pääse tämän pitemmälle. Ehdotankin kriminologeille ja oikeusoppineille hyvää tutkimusaihetta. Takavuosina pienten lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkinnassa oli merkittäviä asenne- ym. ongelmia:

Olen ylläpitänyt tätä blogia nyt kahdeksan vuotta, ja käyntejä on sivuilleni kertynyt yli 45 000, joista suurin osa kahden viime vuoden aikana. Se ei tee keskimäärin kuin kolmisenkymmentä päivässä, joten mikään merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja en ole. Toisaalta se osoittaa, etten ponnistele tyystin turhaan, vaan on ihmisiä, joiden mielestä kirjoitan olennaisista asioista. Merkittävimpänä kirjoituksenani pidän kolmen vuoden takaista tekstiä ”Vilja Eerika, Taiwanin oppilaskoti ja kolmas tapaus”: Sitä kolmatta tapausta koskevassa kuvauksessani täytän aukkoa, jonka ammattitoimittajat ovat häpeällisesti omalla laiminlyönnillään luoneet. Kaikki informaatio olisi luettavissa EIT:n tuomiolauselmasta, vaan kun ei. Kiitos teille, jotka kirjoituksiani luette.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rikollisuus, poliisi

Lastenpsykiatrin saama huomautus ja lasten turvallisuus

Maanantai 2.1.2012 klo 3:47 - Johannes Remy

Annan tarkempia tietoja lastenpsykiatrian epäkohtiin liittyneen kirjoitukseni 18.10.2008 aiheesta amerikkalaisella palvelimella sijaitsevassa kakkosblogissani osoitteessa


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lastensuojelu, rikollisuus, Valvira, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, Helsingin poliisilaitos

Helsinkiläisen päiväkoti Kolibrin tapauksesta

Maanantai 29.8.2011 klo 7:11 - Johannes Remy

Helsingin kaupunki on hankkinut ostopalveluna päivähoitoa yksityisestä päiväkoti Kolibrista Vuosaaressa. Nyt päiväkoti on suljettu, koska sen omistajaa epäillään törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkisuuteen ilmoitettiin aluksi ainoastaan, että omistajaa epäillään rikoksesta, mutta ei kerrottu, minkälaisesta. Ehkä siksi päiväkotilasten vanhempien keskuuteen ehti jo muodostua liike vastustamaan sulkemista. 
[Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lastensuojelu, rikollisuus, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Eduskunta ei poistanut lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskeneiden lakiesitysten epäkohtia

Tiistai 26.4.2011 klo 1:59 - Johannes Remy

Kirjoitin tammikuussa kahdesta lakiesityksestä, joihin sisältyi lapsen oikeuksien kannalta arveluttavia kohtia. Kyseessä olivat Hallituksen esitys 282/2010 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisemistä koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta sekä esitutkintalain uudistuksesta (HE 222/2010). Ensin mainitun esityksen osalta puutuin lapsityöhön pyrkivien rikostaustan tarkastamista koskeviin kohtiin. Niissä on ongelmana, ettei seksuaalirikokseen syyllistyneen palkkaamista ole kielletty ja että hyvin suuri määrä lapsityössä toimivia asiantuntijoita jää rikostaustan tarkastamisen ulkopuolelle. Rikostaustaotetta ei tarkasteta esimerkiksi lastenlääkäreiltä, lastenpsykiatreilta tai sosiaalityöntekijöiltä, jotka tehtävissään usein käyttävät sangen merkittävää valta lapsiin nähden. Esitutkintalain osalta ongelmana on taas edunvalvojan automaattinen määrääminen aina silloin kun lapsen vanhempaa epäillään lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tämä johtaa siihen, että niissä perheen sisäisen hyväksikäytön tapauksissa, joissa toinen vanhempi tekee rikosilmoituksen toisesta, vain epäillyllä vanhemmalla on asianosaisen asema. Tarkemmat yksityiskohdat ovat luettavissa aiemmista kirjoituksistani eikä minun ole nyt mielekästä toistaa niitä kokonaisuudessaan.

Lakiesityksiin liittyen otin yhteyttä lakivaliokunnan sosialidemokraattisiin jäseniin. Ilkka Kantola ja Krista Kiuru vastasivat minulle myönteisessä hengessä. Lakiesitysten käsittelyä koskevista valtiopäiväasiakirjoista ei kuitenkaan näy, että esiin nostamistani epäkohdista olisi lainkaan

[Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]




Lue lisää »

4 kommenttia . Avainsanat: lastensuojelu, rikollisuus, eduskunta, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Lisäys koskien perhehoitoon sijoitettuja lapsia

Tiistai 18.1.2011 klo 0:22 - Johannes Remy


Viimeisissä kahdessa kirjoituksessani olen käsitellyt lapsen seksuaalisen hyväksikäytön torjuntaan liittyviä lakiesityksiä, jotka jättävät sangen paljon toivomisen varaa.

Noiden kirjoitusten jälkeen olen ollut yhteydessä savonlinnalaiseen Kimmo Käärmelahteen, joka kiinnitti huomiotani perhehoitoon lastensuojelullisena toimenpiteenä sijoitettujen lasten tilanteeseen. Perhehoidosta sopimisen yhteydessä vain yhden perheenjäsenen on esitettävä rikostaustaote. Näin ollen on laillista ja hyvinkin mahdollista, että huostaanotettuja lapsia sijoitetaan seksuaali- ja väkivaltarikollisten perheisiin, kunhan yhdellä aikuisella perheenjäsenellä ei ole tilillään rikoksia.

Suomessa tehdään väkilukuun suhteutettuna noin 50% enemmän huostaanottoja kuin Ruotsissa. Lastensuojelun rahoitusmalli suosii huostaanottoja: ns. lastensuojelukerroin, jonka mukaan kunta saa valtionosuutta, lasketaan kunnassa tehtyjen huostaanottojen määrän perusteella. Muut lastensuojelutoimet sen sijaan eivät vaikuta kunnan saamaan valtionosuuteen. Huostaanottojen määrä onkin kasvanut viime vuosina räjähdysmäisesti, eikä kasvulle näy loppua. Eduskunta on kahdesti ottanut kannan, jonka mukaan lastensuojelukerrointa olisi muutettava monipuolisemmaksi siten, ettei se johtaisi huostaanottojen määrän kasvuun. Mitään ei kuitenkaan näytä tapahtuvan.  

Nykyiset lait ja hallintokäytäntö mahdollistavat sen, että lapsi otetaan huostaan ja sijoitetaan seksuaali- tai väkivaltarikollisen kotiin. Ainakaan tällaisen lopputuloksen välttämiseksi ei ole olemassa minkäänlaista mekanismia. Toki kunnalla on velvoite tarkkailla perhehoidon asianmukaisuutta, mutta miten kunnan viranomaiset huolehtivat tästä, kun rikostaustaotetta ei kerran saa vaatia kaikilta perheenjäseniltä?

Onko Suomessa seksuaali- tai väkivaltarikollisten koteihin sijoitettuja lapsia? Jos on, kuinka paljon heitä on? Miten on mahdollista, ettei epäkohdan estämiseksi ole tehty mitään? Toivottavasti saamme vastaukset näihin kysymyksiin pian. Aion voimieni mukaan pitää tästä ääntä niin, että mahdollisimman harva päätöksentekijä voisi myöhemmin väittää, ettei tiennyt mitään.

Kimmo Käärmelahden blogi on luettavissa osoitteessa:



7 kommenttia . Avainsanat: lastensuojelu, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rikostaustaote

Seksuaalirikollisten palkkaaminen lapsityöhön jää lailliseksi

Maanantai 10.1.2011 klo 1:04 - Johannes Remy

Epäkohta hallituksen esityksessä 282/2010 lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen hyväksymiseksi ja siihen liittyviksi laeiksi

Hallituksen esitys on pääosin oikeansuuntainen eli se tehostaa lasten suojelua seksuaalirikoksilta. Esityksessä on kuitenkin merkittävä epäkohta, joka liittyy lasten kanssa työskentelemään pyrkiviltä vaadittavaan rikostaustaotteeseen. Rikostaustaotteen vaatimisella pyritään estämään lasta vastaan tehtyihin rikoksiin syyllistyneiden pääsy lapsityöhön. Jos esitys hyväksytään nykyisessä muodossaan, siihen jää kaksi merkittävää porsaanreikää, jotka heikentävät lain tehoa ja mahdollistavat seksuaalirikoksiin syyllistyneiden työskentelyn lasten kanssa. [Kirjoitus jatkuu Lue lisää-linkin alla]


Lue lisää »

5 kommenttia . Avainsanat: lastensuojelu, rikosrekisteri, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö

Lasta puolustavan vanhemman oikeudet vaarassa perheen sisäisen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä

Sunnuntai 2.1.2011 klo 0:32 - Johannes Remy

Edunvalvojan nimeämiseen alaikäiselle liittyvä epäkohta hallituksen esityksessä 222/2010 liittyen erityisesti perheen sisäisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyihin

Uusi esitutkintalaki on tätä kirjoitettaessa eduskunnan käsiteltävänä lakivaliokunnassa. Esityksen mukaan esitutkintalain 4. luvun 83§:n 1. momenttia uudistetaan siten, että tuomioistuimen on määrättävä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle esitutkintaa varten edunvalvoja, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja ei voi puolueettomasti valvoa asianosaisen etua asiassa, ja jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta.

Esityksen perusteluosan sivulla 196 todetaan:

Kuten yleisperusteluissa todetaan, pykälän keskeisiä soveltamistapauksia olisivat tilanteet, joissa lapsen huoltajan epäillään syyllistyneen rikokseen tai joissa lapsen epäillään syyllistyneen huoltajaan kohdistuneeseen rikokseen. Ristiriitatilanteen voi molempien huoltajien osalta katsoa syntyvän myös sellaisissa tapauksissa, joissa vain toista epäillään rikoksesta tai vain toinen on ollut epäillyn rikoksen kohteena…

Edunvalvojan tarve puolestaan olisi lähtökohtaisesti erityisesti silloin, kun lapsen toista huoltajaa epäillään lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta taikka lapsen epäillään surmanneen toisen vanhempansa tai vakavasti vahingoittaneen vanhempansa terveyttä.

Kyseisillä hallituksen esityksen kohdilla on kauaskantoisia seurauksia, joista lakivaliokunnan ja koko eduskunnan on syytä olla tietoisia.

Esityksessä ei lainkaan oteta huomioon niitä tilanteita, joissa lapsen yksi vanhempi tai huoltaja on esittänyt viranomaisille epäilyn toisen vanhemman tai huoltajan syyllistymisestä lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen. Jos esitys tulee hyväksytyksi nykyisessä muodossaan, lastaan seksuaaliselta hyväksikäytöltä puolustava vanhempi menettää oikeuden puhua lapsensa puolensa. Hän voi vaikuttaa rikosasian tutkimiseen korkeintaan edunvalvojan kautta, jos edunvalvoja suostuu ottamaan huomioon hänen toiveensa.

Epäillyn oikeudet on lailla melko hyvin turvattu. Tämä on toki oikein, mutta yhdessä edunvalvojan pakollisen nimeämisen kanssa se johtaa tilanteeseen, jossa epäillyn vanhemman oikeudet ovat huomattavasti vahvemmat kuin epäilyn esiin tuoneen vanhemman oikeudet. Epäilty vanhempi kykenee tuolloin vaikuttamaan esimerkiksi lapselle todistajan ominaisuudessa esitettyihin kysymyksiin, kun taas rikosilmoituksen tehneellä vanhemmalla ei tällaista oikeutta ole. Osapuolten epätasavertaisuus tulee koskemaan myös muutoksenhakua, johon oikeus on vain epäillyllä, muttei epäilyn viranomaisten tietoon tuoneella huoltajalla.

Vaara on torjuttava. Jos Suomi ei halua olla lastensuojelun kehitysmaa, rikosilmoituksen perheen sisäisestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä tehneellä vanhemmalla tulee säilyä oikeus käyttää puhevaltaa lapsensa puolesta, ellei hän itse halua edunvalvojan nimittämistä. Nyt esitetty toisenlainen käytäntö on syyttömyysolettaman vastainen: vanhemman esittämä epäily tulkitaan "puolueelliseksi" ennen kuin asiaa on mitenkään tutkittu. Seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn tuominen viranomaisten tietoon näyttäytyy tällöin ikään kuin arveluttavana tekona, joka automaattisesti johtaa kielteiseen seuraukseen, vanhemman oikeuksien rajoittamiseen. Perättömän ilmiannon epäilyt on käsiteltävä yksittäisinä rikostapauksina erikseen sen sijasta, että kaikkia toisen vanhemman tekemiä rikosilmoituksia pidetään implisiittisesti "lähtökohtaisesti" perusteettomina. 

Esitys on voimakkaassa ristiriidassa Lasten suojelemista seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen 12. artiklan 2. kappaleen kanssa, jonka mukaan ”Kukin sopijapuoli ryhtyy tarvittaviin lainsäädäntö- tai muihin toimenpiteisiin rohkaistakseen jokaista, joka tietää tai hyvässä uskossa epäilee lasten seksuaalista riistoa tai seksuaalista hyväksikäyttöä, ilmoittamaan näistä seikoista toimivaltaiselle taholle”. Sopimuksen hyväksymiseen liittyvä lakipaketti (HE 282/2010) on paraikaa eduskunnan käsiteltävänä.

Hallituksen esityksen mukaiseen esitutkintalain 4. luvun 83§:n 1 momenttiin on lisättävä kohta, jossa todetaan, ettei edunvalvojaa ole pakollisesti nimettävä silloin, kun toinen huoltaja on tuonut esiin toista koskevan seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn. Jos tätä ei pidetä mahdollisena, olisi hyvin toivottavaa, että eduskunta vastauksessaan hallitukselle kiinnittäisi huomiota seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikosilmoituksen tehneen vanhemman oikeuksiin.

Itse asiassa koko ilmaus lapsen edun ajamisesta "puolueettomasti" on oudohko. Vaaditaanko muissa rikosprosesseissa rikoksen uhrilta puolueettomuutta? Pitääkö asianajajien ajaa puolueettomasti päämiehensä asiaa? Miksi rikoksen uhreiksi joutuneiden lasten kohdalla halutaan tehdä poikkeus?

2 kommenttia . Avainsanat: Lastensuojelu, edunvalvoja, esitutkintalaki, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö